Viekää minut kotiin

Mitä tahansa soitattekin, se kelpaa minulle, sanoi entinen mies, kun Tavastialle meni. Sitten siellä soittikin CMX, joka soitti mitä tahansa. Tuo mies en ollut minä, sillä en tietääkseni ole entinen. Tai se riippuu siitä, missä suhteessa olisin entinen. Ehkä meistä jokainen on entinen monellakin tavalla. Mutta se ei oikeastaan kuulu tähän, joten antaa sen olla.

En ole ollut pitkään aikaan CMX:n keikalla. Kymmenisen kertaa lienen yhtyeen nähnyt. Ainakin kymmenen. Parhaita CMX-keikkoja on monta. Nyt en kuitenkaan muistele niitä, en katsele taakseni ja piehtaroi vanhalla patjalla. CMX on pienoisella kiertueella, johon osallistun minäkin. Joulukuun alussa toinen Tavastian-keikka siintää mielessäni. Yhtään toista suomalaista orkesteria tuskin odottaisin kokevani samalla tavalla, kuukautta aikaisemmin. Toisinaan tuntuu siltä, että Suomessa ei ole toista rockorkesteria...

Jos en tarkastele mennyttä, niin ainakin lähestyn topvitostani menneisyyden kautta ja sen innoittamana. Jouduin siis pyörtämään sanojani ja antamaan lausunnon, jota luulin, etten tulisi koskaan antamaan. Ei muuta kuin nahkaparturille ja sitten tervaa ja höyheniä.

Toivon todellakin, että CMX taas kerran soittaisi mitä tahansa, jotta nyt esittämäni toiveet eivät olisi täysin utopistisia, sillä sellaisilta ne tuntuvat. Aina kuitenkin saa toivoa. Sen verran realisti olen, että Talvikuningas-nimistä laulua en listaa, vaikka sen haluaisinkin kuulla. Tuskin settiin sijoitetaan 62-minuuttista sävellystä. Mutta jos vaikka encoreksi… En tohdi myöskään napata Talvikuninkaasta osia, koska se on kuitenkin sanoitustensa osalta kokonaisuus. En kuitenkaan pane pahakseni, jos siitäkin jokin osa lohkaistaan. Uusimmasta albumistakaan en esitä toiveita, sillä niitä on setissä joka tapauksessa iäti.

Viiden laulun valikoiminen on mahdoton tehtävä. Siksi valitsen kymmenen niin, että viisi ensimmäistä ovat – jääkiekkoa lainatakseni – ykkös- ja viisi viimeistä kakkoskentällinen. Siis seuraavat viisikot ottaisin mieluusti vastaan:

1. Tuulenkosija (Pedot, 2005)
2. Vainajala (Vainajala, 1998)
3. Työt ja päivät (Aura, 1994)
4. Fysiikka ei kestä (Aion, 2003)
5. Ehdota jotain parempaa (Cloaca Maxima II)

6. Palvonnan eleitä (Rautakantele, 1995)
7. Marmori (Cloaca Maxima, 1997)
8. Manalainen (Aurinko, 1992)
9. Tähdet sylissään (Dinosaurus stereophonicus, 2000)
10. Arcana (Discopolis, 1996).

Spotify tarjoilee laulut mainitussa järjestyksessä tästä.

"...and I felt like getting high"

New Musical Expressin (NME) neljäkymmentä vuotta sitten (6.11.1971) julkaistun top 30 -albumilistan kärjessä oli Rod Stewartin "Every Picture Tells a Story". Se oli ollut samalla paikalla jo kuusi edeltävää viikkoa ja tuli olemaan vielä kaksi seuraavaa. Mikään ei kuitenkaan saisi minua asettamaan tähän Rod Stewartia. Sen verran kunnioitan itseäni.

Samaiselta listalta löytyy kuitenkin paljon sellaisia albumeita, joista voisin klassikon valita (esim. The Who Who’s Next, Curved Air Curved Air, Black Sabbath Masters of Reality) sekä sellainen, josta jo olen valinnut (Cat Stevens Teaser & The Firecat). Nyt valintani osuu Neil Youngiin.

After the Gold Rush löytyy uutena tulokkaana kyseisen listan sijalta 24. Sen jälkeen albumi ei enää listalle noussut. En minä listoista perusta, vaikka ihmettelenkin, että tuo kultakuumeen jälkeinen kultakimpale ei aikanaan kulutusjuhlaan riehaannuttanut. After the Gold Rush ei ylisanoja kaipaa: se on ylisana. Se on niin ylittämätön, että Lynyrd Skynyrdin ”Southern Mania” kommentoiva ”Sweet Home Alabamakin” on sen rinnalla vain hyttysen ininää.

Valintani on albumin nimilaulu. Parempaa ei ole, ei ehkä missään. Albumin alatekstinä on Youngin tuolloisen naapurin, näyttelijä Dean Stockwellin ja Herb Bermanin kauhuelokuvan käsikirjoitus "After the Gold Rush", jossa Topangaan iskee tulva-aalto ja Kaliforniaan maanjäristys. ”Look at mother nature on the run in the 1970s”, Neil laulaa.

Tuottaja David Briggsin mukaan Young sävelsi laulun puolessa tunnissa. Saattaa olla myyttisyyden rakentamista, mutta koko tuotantoa ajatellen väite on uskottava. ”There was a band playing in my head and I felt like getting high”.



Muut tämän viikon klassikkovalinnat tavoitat täältä.

Tuimagallup

Tuima yllytti. En voinut vastustaa haastetta. Joudun turvautumaan pääasiassa tietokoneeni digitaaliseen levyhyllyyn. Koetan muistin sopukoista löytää myös oikean levyhyllyni, jottei vastauksesta tulisi pelkästään virtuaalitodellisuuspohjainen.

Oletko mies vai nainen?
Kid A

Kuvaile itseäsi.
Real Gone

Kuinka voit?
I've got the ol' kozmic blues again
Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Nuthin' Fancy

Mihin haluaisit matkustaa?
Hotel California

Kuvaile parasta ystävääsi.
Odds and Sods

Mikä on lempivärisi?
Blonde on Blonde

Millainen sää on nyt?
Clouds taste Metallic

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Red Sails in the Sunset

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Nevermind

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Time Fades away

Millainen parisuhteesi on?
Pikkutaivas

Mitä pelkäät?
Dark Side of the Moon

Päivän mietelause?
Give 'em enough rope

Minkä neuvon haluaisit antaa?
Never mind the Pollocks

Miten haluaisit kuolla?
Kokonaan

Mottosi?
Without you I'm nothing

HILJAA, anteeksi.

Olen viime aikoina oppinut arvostamaan hiljaisuutta entisestään. Kiinassa melusaaste on aivan eri tasolla kuin harvaan asutussa pohjolassa. Täällä ihmiset eivät häiriinny kakofoniasta. Kaduilla autoilijat kuluttavat puhki torviaan, kaikenmaailman varashälyttimet vinkuvat väliin, alle ja päälle. Ihmiset huutavat melun ylitse toisilleen ja varmuuden vuoksi lähimarketin kaiuttimista tursuaa paikallista jarisillanpäätä. Jos vaikka kahvilassa puhelin soi ja puhelimen omistajaa ei huvita vastata on kaikkien mielestä kohtuullista antaa sen huutaa kaiken muun äänen lisänä. Ravintollassa keskustelun voimakkuus saisi mieskuoro huutajat kiristämään kumikravaattejaan.

Tätä luonnonilmiötä kunnioittaen (ja kuulovauriota ennustellen) valitsin klassikon Depeche Moden tuotannosta: Enjoy the Silence. Nauttikaa. Hiljaisuudesta.

Muiden hiljaisten klassikoiden voi antaa kuiskia täällä.

Takaperin taivaaseen

Viime viikolla esiin nostamani Boo Radleysin “Ride the Tiger” päättyi takaperin kuultuihin taustoihin. Olkoon se aasinsilta, jota pitkin kuljetaan suoraan brittiläisen poprockin huipulle. Ilman manchesterilaista Stone Rosesia ei olisi esimerkiksi koskaan ollut Oasista (mikä olisi saattanut olla hyväkin asia). Gallagherin veljesten tuittuilukin saattoi olla Stone Rosesin kitaristilta John Squirelta opittu/varastettu tapa. (Vaikka taitavat veljekset olla juntti-idiootteja ihan oikeastikin.) Harmittavinta tuittuilua oli se, että Stone Roses eli vain kymmenen vuotta 1984-1994. Tuosta ajasta jäi vain kaksi albumia, The Stone Roses (1989) ja Second Coming (1994).

Debytti on niin komeata, tarttuvaa mutta persoonallista poprockia, että melkeinpä kuka tahansa muusikko haluaisi nähdä kannessa oman nimensä. Albumilla on hittiä hitin perään, mutta “Made of Stone” on hittilistan kärkeä. Se ilmestyi singlenä helmikuussa 1898. Ilman b-puoltaan se ei olisi kuitenkaan mitään tai ei ainakaan sama tajunnanräjayttäjä. Kääntöpuolelta löytyvä “Guernica” on yhtä vääristynyt kuin viittauskohteensa, Pablo Picasson samanniminen, ihmisen mielettömyyttä kuvaava taulu. Stone Rosesin ”Guernica” on a-puolen”Made of Stone” takaperin, joskin hieman poikkeavin sanoin. ”Guernica” on yksi ällistyttävimpiä lauluja, joita olen kuullut. Se vetoaa yhä, aina.



Muita ällistyttäviä klassikoita tavoitat täältä.

Vastasin kysymyksiin

Tartun Tuiman heittämään haasteeseen ja vastaan kysymyksiin hyllystä löytyvien levyjeni päätytekstien elikkäs albumien nimien mukaisesti. Vain Neil Young lipsahti vastauksen antajaksi kahteen otteeseen.

Oletko mies vai nainen?
Beautiful Freak

Kuvaile itseäsi.
Pointless Nostalgic

Kuinka voit?
Internal Exile

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Everybody Knows This is Nowhere

Mihin haluaisit matkustaa?
Close to the Edge

Kuvaile parasta ystävääsi.
Not for Beginners

Mikä on lempivärisi?
Black and Blue

Millainen sää on nyt?
Thunder and Lightning

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Euphoria Morning

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
You Gotta Say Yes to Another Excess

Mitä elämä sinulle merkitsee?
ConstrucKtion of Light

Millainen parisuhteesi on?
The Final Cut

Mitä pelkäät?
Living with War

Päivän mietelause?
The Least We Can Do Is Wave to Each Other

Minkä neuvon haluaisit antaa?
Let Love In

Miten haluaisit kuolla?
Back in Black

Mottosi?
…And Justice for All

kuopan reunalla

Ajattelin vielä hieman jatkaa vierailuja 90-luvun alkupuolelle, jolloin olin nuori ja ruutupaitainen. Alice in Chains oli yhtye, jonka levyn ostin sattumalta eräästä pariisilaisesta levykaupasta. Tämä kauppa oli lopettamassa toimintaansa ja siksi sieltä sai tyhjätaskuisen opiskelijan näkökulmastakin halvalla levyjä. Jostakin sattuman oikusta valitsin sieltä kaksi CD:tä joita molempia kuuntelin myöhemmin paljon. Alicen levyssä viehätti raskassoutuinen hidas poljento ja tunnelma. Layne Stayle:n ja Jerry Cantrellin Laulu muistuttaa enemmän suomalaista virrenveisuuta, kuin ripeää rock-laulantaa. Laulujen aiheet ovat toki aika synkkiä, mutta jostakin syystä se on ollut minusta aina lohdullista kuunneltavaa. Ikään kuin nämä laulut olisivat muistumia pohjalla olosta, kun sieltä on päässyt kipuamaan ylös ja voi jo hymyilläkin kipeille hetkille. Kuopan reunalla voi olla mukava heilutella jalkojaan, kun tietää missä pohja on.

Ikäväkseni on kerrottava, että yhtyeen laulaja Layne Stayle menehtyi 2002 työperäiseen tautiin, heroiinin yliannostukseen.

Muita pohjalta ponnistavia klassikoita häämöttää täällä.