lauantai 23. lokakuuta 2010

BOO!


Brittipopin aitauksen persoonallisimpia yhtyeitä oli The Boo Radleys. Sanon oli, koska heitä ei enää ole. Vaikka heidänkin musiikissaan kaikuu Beatlesin ja Rollareidenkin askellukset, kyse ei ole mistään idoleiden seuraamisesta, ihannoimisesta tai apinoimisesta. Jos Boo Radleysille haluaa verrokin, se voisi kitarasoundin takia olla Manic Street Preachers. Siihen nekin yhtäläisyydet sitten taitaisivat jäädä. Harmi, että Boo päätti päättää yhdessä musisoimisen juuri ennen kuin siirryimme tälle vuosituhannelle. Harmi, oli myös se, että brittipopiksi nimitetty oli median skandaaleja ja kaksintaisteluja vaahtoavassa meressä vain Oasista ja Bluria. (Ei niitä olisi ollut ilman Stone Rosesia.)

The Boo Radleys oli olemassa noin vuosikymmenen vuodesta 1988 vuoteen 1999. Siihen väliin mahtui onneksi vierailu Ruisrockissa vuonna 1995. Tuolloin yhtye oli huipulla, kun samana vuonna ilmestynyt albumi Wake Up! (1995) napsahti brittien albumilistan kärkeen. Hienot melodiat, tarttuvat kitarariffit ja kertosäkeet tekevätkin albumista menojalkaa vipattavan ja siksi myös, aivan oikein, hauskan.

Yhtye julkaisi jo seuraavana vuonna uuden albumin C’mon Kids (1996), joka hakkaa mielikuvituksellisilla ja paikoin radiosoiton asettamia rajoja karkaavilla sävellyksillään edeltäjänsä mennen tullen. Myös C’mon Kids on täynnään vetäviä, tarttuvuudellaan korvaan ja mieleen vetoavia ralleja, mutta myös omapäisiä oivalluksia. Siksi se on klassikkoalbumi. Jotkut albumin raidoista nousivat brittilistalle, mutta aiemman levyn aallonharjalta media tuntui hylänneen yhtyeen kuin lehmänpaskan asfaltille. Klassikkovalinnakseni sopisikin mainiosti albumin päättävä, oireellisesti loppuun viittaava ”One Last Hurrah”. En kuitenkaan valitse sitä, vaan toiseksi viimeisen, yltiöpäisen melodisen, kitararämistelyyn päättyvän herkkuannoksen ”Ride The Tiger”. Se on esimerkki siitä, missä tämä orkesteri oli parhaimmillaan.

Laulun synnystä pieni tarina on luettavissa täällä.




Muita vaiettuja ja/tai kadonneita suuruuksia saavutat täältä.

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

exit/enter

Kämppä, jossa olen bunkannut viimeiset kaksi kuukautta muuttui viime viikolla kodiksi; perhe saapui luokseni. Siksi valitsin sunnuntaiklassikoksi perinteiset muuttobiisit. Olen kotoa muutettuani aina soittanut tietyt biisit muuton yhteydessä: Yhden juuri ennen stereoiden irtikytkemistä ja toisen uudessa kodissa heti stereoiden kytkemisen jälkeen. Myönnän auliisti, että stereoiden kytkeminen on ensimmäinen tehtävä uudessa kodissa ja viimeinen vanhassa.


Lähtölaulu on aina ollut Queenin Leaving home ain't easy, joka on sopivan melankolinen tilitys erosta, joka sopii siihen haikeaan tunnelmaan, kun lähtee tutusta kodista kohti uutta.


Uuden kodin ensimmäinen laulu on pitkään ollut Crosby, Still & Nash:in Our House (Minulla on sellainen tunne, että se ei ollut ensimmäisissä muutoissa mukana). Tässä laulussa on aurinkoinen, toivekas ja hipahtava meininki, joka pehmentää uuteen laskeutumista juuri oikealla tavalla.


Lähtö:





Saapuminen:



Muita muutoshakuisia klassikoita löytynee tämän nurkan takaa.


Saapuminen:



Muita muutoshakuisia klassikoita löytyy tämän nurkan takaa.

lauantai 16. lokakuuta 2010

Nuoruudessa vaikutteille alttiina

Tänään klassikkovalintani ei ole hyvä. Lähtökohdan voisi kuvitella olevan huonoksi, mutta näin ei ole. Tässä tulee selitys. Siirryin lapsuudesta varhaismurrosikään hard rock -orkestereiden avustamana. Rainbow ja Whitesnake olivat aluksi kaksi suurinta. Ritchie Blackmoren klassisen musiikin kanssa flirttailevat kitarasoolot sekä David Coverdalen mikrofonitangon fallinen heiluttelu tekivät tehtävänsä: tämä poika oli sekä ”difficult to cure” että ”rough ’n ready”. Tai no, jos en nyt 13-vuotiaana ihan vielä sentään.

Siskoni oli toista maata, saakelin poppari, jonka kaseteista raikuivat iloluontoiset kosketinsaundit. Eihän sellaista jaksanut kuunnella kukaan, luulin, enkä varsinkaan minä, jonka maailmankatsomuksessa oli idullaan nimitys ”Hevi-Tommi”. (Tällä nimellä minua tosiaan leimasivat jotkut vielä, kun olin viidentoista.) Mutta takaisin vuoteen 1983…

Siskoni yllätti. Tai paremminkin minut pääsi yllättämään hänen kasettisoittimensa toisto. Aloin tottua orkesteriin nimeltä Classix Nouveaux, jota siskoni vaihteli soittimessaan Duran Duranin kanssa. Erityisesti orkesterin kolmeannen, The Secret -albumin laulu ”Manitou” alkoi soida päässäni jotenkin erityisenä. Tänään tietekin ihmettelen, miksi näin oli. Pelkästään Sal Solon kalju tai Jouko Tapanin läsnäolo bändissä eivät minulle riittäneet, vaikka toki jo tuolloin annoin tehdä itseni asiasta tietoiseksi. Ja, nyt kuunneltuna, voin todeta, että kertosakeessä on rajuhkon irtioton tunnelmaa. Ei siinä mitään Coverdalen kepinheiluttelua ole, mutta jotain sentään. Tai päättäkää itse.

Tämän hämmentävän biisin kuuntelin tänään kahdesti enkä tiedä miksi. Ehkä tämä on kasarikannuttelua pahimmillaan, mutta levy on näköjään ollut kirpparilta pakko ostaa. (Vaimo nauroi biisiä enkä moiti häntä. En moiti teitäkään, jos nauratte. Minäkin nauran… nyt.)

Muita, yhtä hauskoja ja kentien ei yhtä hauskoja klassikoita löytyy tästä linkistä.

?fs=1&hl=fi_FI">

lauantai 9. lokakuuta 2010

25 laulajaa ja kaikkea muuta

Tähän päivään pitäisi klassikoksi istuttaa tietenkin jotakin, jossa John Lennonilla on ollut näppinsä pelissä. Olisihan setä jo sen ikäinen. Mutta koska en halua Lennonia, enkä oikeastaan ole halunnut koskaan sen jälkeen, kun 12-vuotiaana tanssin Sarin kanssa "Womanin" tahtiin, valitsin Rick Millerin. Hänen "Bohemian Rhapsody" -esityksensä on varmaan nähnyt ja kuullut jokainen, mutta klassikkoa ainakin on riittämiin, tarkaan ottaen yksi plus jotain lauluja, kaksikymmentäviisi laulajaa ja ainakin kaksi kitaristia. Kai tästä Lennoninkin jonkun mutkan takaa löytää.

Ja sitten vielä kolme juttua:

Wikipedia: Rick Miller
Wikipedia: Bohemian Rhapsody
Muut hupaisat sunnuntaiklassikot: klik

lauantai 25. syyskuuta 2010

Me olemme kaikki kuolleita

CMX-niminen kotimainen orkesteri julkaisee ensi viikolla 13.albuminsa, jonka nimi on Iäti. Siksi klassikkoni tänä sunnuntaina osuu kyseiseen orkesteriin. Tehtävä, joka minulle osuu, ei ole helppo, sillä voisin valita CMX:ltä helposti ainakin kolmekymmentä laulua.

CMX on helppo leimata elitistiseksi ja vaikeatajuiseksi. Toisaalta yhtälailla muutamia kymmeniä yhtyeitä voi perustellusti moittia riman alittamisesta. Yhtä perustellusti voi kuitenkin väittää, että CMX on osoittautunut merkittävimmäksi suomalaiseksi rockyhtyeeksi 1990-luvun alusta lähtien. Ensimmäinen albumi Kolmikärki ilmestyi 1990, mutta viimeistään Aurinko (1992) asetti suosioon johtavan polun.

CMX on oikeastaan myös kurja orkesteri, sillä niin monet haluavat kuulostaa samalta. Voisi jopa väittää, että CMX:ää matkien on tehty tässä maassa niin paljon paskaa radisoittohuttua, että oksat pois. Tämä on ikävää, mutta myös osoitus orkesterin merkityksestä. Niin, ja onhan bändi nyt jo 26-vuotias. Matkimaan pyrkineet ovat epäonnistuneet kenties kaikessa, mutta varsinkin sanoituksissa. A.W. Yrjänän kaltaista runollista rocktaituria ei ole toista. Tarkoitan sitä, että laulussa on jotain sanottavaa, joka saattaa vaatia jotain myös kuulijalta.

Klassikoksi asetan esimerkin, joka julkaistiin ensimmäisen kerran ”Minne paha haudattiin”-singlen (2002) bonusbiisinä: ”Ehdota jotain parempaa” on siis albumien ulkopuolinen julkaisu. Laulu sai nimensä kuulemma siitä, että nimeä pohdittaessa kitaristi Timo Rasio pyysi koko ajan ehdottamaan jotain parempaa. Hiton osuva nimi silti ja siksikin. Ja laulu... kenelläkään muulla ei tässä maassa olisi varaa jättää moista kultakimpaletta b-viisun asemaan. Laulu on julkaistu myös 3cd-kokoelmassa Cloaca Maxima II (2004), jonka yksi levy on koottu 16:sta sinkuissa julkaistusta bonusbiisistä. Ällistyttävää kuultavaa.

"Me olemme kaikki kuolleita", ainakin jos vertaamme itseämme spektaakkelin yhteiskunnan meille syöttämiin kuviin. Mutta voimmeko tehdä muuta? Vaikeata se ainakin on. Siksi laulu avautunee melko pessimistisenä, joskaan ei lopun kuolemaväittestä huolimatta fatalistisena. Ehkä laulu on hätähuuto, komea hätähuuto.



Muut ällistyttävät klassikot löydät täältä.

tämän laulun halusin kuulla

Viimekertaisen klassikkoni jäljiltä olen tehnyt hallittuja aikamatkoja takaisin 90-luvun alkuun, jolloin nuorena opiskelijana jurotin musta t- ja flanellipaita yllä milloin missäkin räkälässä ja kuuntelin kaikenlaista musiikkia, josta osa putosi silloin karsinoituun Grunge-rockiin (olen aina inhonnut tuota nimitystä). Ajattelin jakaa osan tästä aikamatkasta täällä, sunnuntaiklassikoina. Tämä seuraavan laulun valitsin siksi, että en sitä voi tällä hetkellä kuunnella kuin youtuben välityksellä (CD on kotona ja koti kaukana).
Screaming Trees tuli jostakin Seattlen lähistöltä ja soitti hivenen psykedelialla maustettua vetävää kitararokkia. Nearly Lost you on erinomainen esimerkki tästä ja lisäksi taisi olla yhtyeen läpimurtohitti. Video ei ole ihmeellinen, mutta kitaristin kuperkeikka biisin loppupuolella on suloinen.

Muita sunnuntaikuperkeikkoja löytyy täältä.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Tulossa: Neil

Neil Young julkaisee uuden albumin 28. syyskuuta. Le Noise -nimisen kokonaisuuden on tuottanut Daniel Lanois. On kiinnostavaa kuulla, mitä muun muassa U2-tuottajana häärinyt Lanois Niilon kanssa saa aikaan. Kuulemani yhteistyön hedelmät ovat olleet lupaavia. Tässä on niistä yksi. Videokin korostaa yksinkertaisuudessaan komeasti esiintyjänsä ilmaisua.