Brittipopin aitauksen persoonallisimpia yhtyeitä oli The Boo Radleys. Sanon oli, koska heitä ei enää ole. Vaikka heidänkin musiikissaan kaikuu Beatlesin ja Rollareidenkin askellukset, kyse ei ole mistään idoleiden seuraamisesta, ihannoimisesta tai apinoimisesta. Jos Boo Radleysille haluaa verrokin, se voisi kitarasoundin takia olla Manic Street Preachers. Siihen nekin yhtäläisyydet sitten taitaisivat jäädä. Harmi, että Boo päätti päättää yhdessä musisoimisen juuri ennen kuin siirryimme tälle vuosituhannelle. Harmi, oli myös se, että brittipopiksi nimitetty oli median skandaaleja ja kaksintaisteluja vaahtoavassa meressä vain Oasista ja Bluria. (Ei niitä olisi ollut ilman Stone Rosesia.)
The Boo Radleys oli olemassa noin vuosikymmenen vuodesta 1988 vuoteen 1999. Siihen väliin mahtui onneksi vierailu Ruisrockissa vuonna 1995. Tuolloin yhtye oli huipulla, kun samana vuonna ilmestynyt albumi Wake Up! (1995) napsahti brittien albumilistan kärkeen. Hienot melodiat, tarttuvat kitarariffit ja kertosäkeet tekevätkin albumista menojalkaa vipattavan ja siksi myös, aivan oikein, hauskan.
Yhtye julkaisi jo seuraavana vuonna uuden albumin C’mon Kids (1996), joka hakkaa mielikuvituksellisilla ja paikoin radiosoiton asettamia rajoja karkaavilla sävellyksillään edeltäjänsä mennen tullen. Myös C’mon Kids on täynnään vetäviä, tarttuvuudellaan korvaan ja mieleen vetoavia ralleja, mutta myös omapäisiä oivalluksia. Siksi se on klassikkoalbumi. Jotkut albumin raidoista nousivat brittilistalle, mutta aiemman levyn aallonharjalta media tuntui hylänneen yhtyeen kuin lehmänpaskan asfaltille. Klassikkovalinnakseni sopisikin mainiosti albumin päättävä, oireellisesti loppuun viittaava ”One Last Hurrah”. En kuitenkaan valitse sitä, vaan toiseksi viimeisen, yltiöpäisen melodisen, kitararämistelyyn päättyvän herkkuannoksen ”Ride The Tiger”. Se on esimerkki siitä, missä tämä orkesteri oli parhaimmillaan.
Laulun synnystä pieni tarina on luettavissa täällä.
Muita vaiettuja ja/tai kadonneita suuruuksia saavutat täältä.
The Boo Radleys oli olemassa noin vuosikymmenen vuodesta 1988 vuoteen 1999. Siihen väliin mahtui onneksi vierailu Ruisrockissa vuonna 1995. Tuolloin yhtye oli huipulla, kun samana vuonna ilmestynyt albumi Wake Up! (1995) napsahti brittien albumilistan kärkeen. Hienot melodiat, tarttuvat kitarariffit ja kertosäkeet tekevätkin albumista menojalkaa vipattavan ja siksi myös, aivan oikein, hauskan.
Yhtye julkaisi jo seuraavana vuonna uuden albumin C’mon Kids (1996), joka hakkaa mielikuvituksellisilla ja paikoin radiosoiton asettamia rajoja karkaavilla sävellyksillään edeltäjänsä mennen tullen. Myös C’mon Kids on täynnään vetäviä, tarttuvuudellaan korvaan ja mieleen vetoavia ralleja, mutta myös omapäisiä oivalluksia. Siksi se on klassikkoalbumi. Jotkut albumin raidoista nousivat brittilistalle, mutta aiemman levyn aallonharjalta media tuntui hylänneen yhtyeen kuin lehmänpaskan asfaltille. Klassikkovalinnakseni sopisikin mainiosti albumin päättävä, oireellisesti loppuun viittaava ”One Last Hurrah”. En kuitenkaan valitse sitä, vaan toiseksi viimeisen, yltiöpäisen melodisen, kitararämistelyyn päättyvän herkkuannoksen ”Ride The Tiger”. Se on esimerkki siitä, missä tämä orkesteri oli parhaimmillaan.
Laulun synnystä pieni tarina on luettavissa täällä.
Muita vaiettuja ja/tai kadonneita suuruuksia saavutat täältä.
