Nuoruudessa vaikutteille alttiina

Tänään klassikkovalintani ei ole hyvä. Lähtökohdan voisi kuvitella olevan huonoksi, mutta näin ei ole. Tässä tulee selitys. Siirryin lapsuudesta varhaismurrosikään hard rock -orkestereiden avustamana. Rainbow ja Whitesnake olivat aluksi kaksi suurinta. Ritchie Blackmoren klassisen musiikin kanssa flirttailevat kitarasoolot sekä David Coverdalen mikrofonitangon fallinen heiluttelu tekivät tehtävänsä: tämä poika oli sekä ”difficult to cure” että ”rough ’n ready”. Tai no, jos en nyt 13-vuotiaana ihan vielä sentään.

Siskoni oli toista maata, saakelin poppari, jonka kaseteista raikuivat iloluontoiset kosketinsaundit. Eihän sellaista jaksanut kuunnella kukaan, luulin, enkä varsinkaan minä, jonka maailmankatsomuksessa oli idullaan nimitys ”Hevi-Tommi”. (Tällä nimellä minua tosiaan leimasivat jotkut vielä, kun olin viidentoista.) Mutta takaisin vuoteen 1983…

Siskoni yllätti. Tai paremminkin minut pääsi yllättämään hänen kasettisoittimensa toisto. Aloin tottua orkesteriin nimeltä Classix Nouveaux, jota siskoni vaihteli soittimessaan Duran Duranin kanssa. Erityisesti orkesterin kolmeannen, The Secret -albumin laulu ”Manitou” alkoi soida päässäni jotenkin erityisenä. Tänään tietekin ihmettelen, miksi näin oli. Pelkästään Sal Solon kalju tai Jouko Tapanin läsnäolo bändissä eivät minulle riittäneet, vaikka toki jo tuolloin annoin tehdä itseni asiasta tietoiseksi. Ja, nyt kuunneltuna, voin todeta, että kertosakeessä on rajuhkon irtioton tunnelmaa. Ei siinä mitään Coverdalen kepinheiluttelua ole, mutta jotain sentään. Tai päättäkää itse.

Tämän hämmentävän biisin kuuntelin tänään kahdesti enkä tiedä miksi. Ehkä tämä on kasarikannuttelua pahimmillaan, mutta levy on näköjään ollut kirpparilta pakko ostaa. (Vaimo nauroi biisiä enkä moiti häntä. En moiti teitäkään, jos nauratte. Minäkin nauran… nyt.)

Muita, yhtä hauskoja ja kentien ei yhtä hauskoja klassikoita löytyy tästä linkistä.