Valoa tunnelin päässä

"I'm coming home..."

Panun reggaeröpöttelyn innoittamana minäkin vedän lapsuuskortin esiin. Tosin nykyään tämä käy aikuiskortistakin. Rainbow oli erityisen kovaa kamaa, kun oli aiemmin digannut lähinnä Tapani Kansan "Rokkivaari Hotasta". Rainbow avasi minulle oven maailmaan, jota en uskonut olevan olemassakaan. Tai en ainakaan tiennyt. Valintani Rainbow'n hienosta ja taitavasta ja tavallaan ylivertaisesta tuotannosta on "A Light in the Black".

Videosta löytyvät perustelut sekä bändi- että biisivalinnalle. Rising (1976), jolta biisi löytyy, on kokonaisuutena niin majesteettinen rockalbumi, että tippahan tässä tipahtaa linssiin. Rainbow'n muusikot ovat niin taitavia, että biisien pituudet venähtävät pakollisten soolojen takia. Se ei haittaa yhtään, mutta pyydän anteeksi niiltä, joita se haittaa.

Rainbow oli aikansa superbändi.
Muut tämän sunnuntain superit löytyvät tästä.

Reggae saattaa olla okei.

Viikolla mieleeni muistui laulu lapsuudesta. Se oli Jonathan Richman and the modern loversin hauska Egyptian Reggae. Muistan kuulleeni sen lapsuuteni 70-luvulla. Luultavasti jonkin Esson baarin jukeboksista se on luikerrellut lapsen korviin. Muistan, että siinä oli jotakin eksoottista. Nyttemin siitä on tainnut se eksoottisuus kadota, mutta komea camp-henki on jäänyt jäljelle. Niin suuren vaikutuksen laulu kuitenkin teki, että kun bändin levy (Rock'n'Roll with the Modern Lovers) joskus kauan sitten lipui vastaan levykaupassa sen ostin. Levy on miedosti sanottuna naivistinen ja hyvällä tavalla lapsellinen kokonaisuus.

Video on myös erittäin osuva.

Ai niin: En oikeastaan pidä reggaesta, enkä edes rakasta sitä.

Muut modernin ajan klassikot löytyy täältä.

Liiallista koskettelua

AC/DC on pikkupoikien klassikko. Sitä on turha yrittää muuksi selittää. Mikään muu orkesteri ei ole yhtä massiivisesti kyennyt tai tohtinut kierrättää laulujensa sanoituksissa seksuaalisia metaforia, jotka eivät enää ole metaforia, vaan kiteytyneitä, suoria majesteettisia väitteitä tai pyyntöjä. "Let’s Get It Up", "Hard as a Rock", "Let Me Put My Love in to You" jne. Kyse on koulupoikahuumorista, jota ei voi ottaa tosissaan – ei esittäjä eikä kuulija. Siinä onkin aaceedeeceen salaisuus, niin, ja tietysti Angnuksen tarkoissa, terävissä riffeissä, jotka ovat kaiken perusta. Mutta… Brian Johnson ei laulajana pärjää Bon Scotille. Siksi klassikkovalintani on "Touch Too Much", joka löytyy orkesterin lajissaan täydellisyyttä hipovalta albumilta Highway to Hell (1979). Ja tämäkin biisi kertoo sitä samaa tarinaa. Oikein komeasti, toki.



Muut klassiset koskettelut löydät täältä.

J.D. Salinger

J. D. Salinger kuoli viime viikolla. Olen yksi niistä miljoonista, jotka teinivuosina lukivat Sieppari ruispellossa kirjan. Olin yksi niistä miljoonista, joihin kirja teki lähtemättömän vaikutuksen. Samatanen muistan hieman myöhemmin lukeneeni Franny ja Zoey:n olleen kaunis ja liikuttava kokemus. Siksi ajattelin kunnioittaa kirjailijaa sunnuntaiklassikolla. Side laulun ja Siepparin välillä on heiveröinen, mutta minulle todellinen assosiaatio. Tutustuin Creamiin ensi kertaa samoihin aikoihin, kun luin Siepparia. Muistan myös, että noihin samoihin aikoihin tuli televisiosta Brittiläinen elokuva, jossa soi lopussa Creamin Badge biisi. Elokuva kertoi sisäoppilaitoksessa tapahtuvan (surullisen) tarinan, jonka olen jo ajat sitten unohtanut. Mutta biisi teki lähtemättömän vaikutuksen.

Jaa, että mikä olikaan se assosiatiivinen yhteys näiden seikkojen välillä. Kirjan päähenkilö Holden häipyy kirjan alussa sisäoppilaitoksesta (ja elokuva kertoi samanlaisesta instituutiosta). Holden myös pohtii kirjassa kysymystä siitä minne puiston ankkalammen linnut lentävät talveksi. Badgessa lauletaan I told you 'bout the Swans that they live in the park. Se riitti, joskus liittämään laulun kirjaan. Yhtäkaikki minusta biisin lievä melankolisuus sopii Siepparin tunnelmiin.

Laulun ovat muuten kirjoittaneet George Harrison, Eric Clapton ja Eric Patrick.

Muut sunnuntaiassosiaatiot voi löytää täältä.

Tässä alkuperäinen levyte. Jospa se olisi paremmin korville. :)

Kepeästi auringon matolla

Jos renessanssi eri aloilla tapahtuneine mullistuksineen viittaa uudelleensyntymiseen, niin 1970-luvun folkprogeyhtye Renaissancella on juuri oikea nimi. Sen sirpaleiseen historian mahtuu kokoonpanomuutosten aiheuttamia uudelleensyntymisiä, mutta myös rohkeata uuteen suuntaan katsomista. Renaissance ei polje paikallaan eikä valmiiksi viitoitettuja tai päällystettyjä teitä. Siksi orkesteri on klassikko sinänsä.

Renaissancen klassikkouden olemus on saumaton kokonaisuus, kuten kliseisesti tavataan sanoa, mutta erityisen tunnistettavan siitä tekee laulaja Annie Haslamin yhtä aikaa heleän ja voimakkaan sekä tarpeen tullen rajunkin lauluäänen ja John Toutin pianon yhdistelmä. Vuonna 1969 perustettu yhtye toimii edelleen, joskaan ei siis samassa muodossa. kuin 40 vuotta sitten. Reunion-aikeita tosin on tasavuosien kunniaksi. Tout oli mukana vuosina 1970-1979. Vuonna 1971 aloittanut Haslam on mukana yhä.

Renaissance on parhaimmillaan monipolvisissa progeteoksissa. Olisin mieluusti nakannut tännekin sellaisen, mutta kuulijoita säästääkseni tarjoan helpommin pureksittavan kipaleen. Albumilla Ashes Are Burning (1973) julkaistu “Carpet of the Sun” on myös hyvä esimerkki Haslamin ja Toutin äänten merkityksestä. Tässä on konserttitallenne juuri vuodelta 1973.



Kaksitoista studioalbumia ja kaksi liveä jukaisseelta Renaissancelta ei kannata hakea suosikkeja, vaikka sen teenkin. Siis kannattaa sittenkin ainakin sikäli, että tiukahko raja on vedettävä 1970- ja 1980-luvun vaihteeseen: kaikki albumit ennen 80-lukua ovat erinomaisia, joka tässä yhteydessä tarkoittaa, että ne ovat ”ihan jotain muuta”. Toki 70-luvun lopun albumeissa A Song for All Seasons (1978) ja Azure d’Or (1979) vaikuttaa jo kasarisoundi, mutta sävellykset, melodiat ja pienet yksittäiset virtuositeettia osoittavat oivallukset ovat ihastuttavia. Mutta ainakin jos kuuntelet albumeja Illusion (1971), Ashes Are Burning (1973), Novella (1977) tai konserttitaltiointia Live at Carnegie Hall (1976), saattavat portit aueta.

Muut portteja natisuttavat klassikot heiluvat täällä.

Ja Renaissancesta halukkaille lisää linkeistä
Northern Lights - The Renaissance Web Site
Wikipedia: Renaissance (band)
Annie Haslam Homepage

ELOisaa sunnuntaita

Ajattelin vielä jatkaa The Traveling Wilburys linjalla. Viimeisenä (Roy Orbisonin ajattelin tällä kertaa jättää rauhaan) Wilburina on vuorossa Jeff Lynne, joka tuotti muiden bändin (George Harrison, Tom Petty ja Orbison) jäsenten levyjä tuolloin 80-luvun lopussa, juuri ennen Roy:n kuolemaa ja hieman sen jälkeen. Lienee osittain Lynnen tuottajan kyvyistä johtuvaa, että kaikkien kolmen levyt olivat varsin suuria hittejä.

Electric Light Orchestra oli suosikki popyhtyeeni, kun olin pieni. Muistan, että ELO:n levyt tuli kuunneltua ahkerasti aina musiikkikirjastossa käydessä. Lynnen suoraviivaiset melodiat yhditettynä isoon soundiin, tuotti mielestäni nautittavia kappaleita. Tämä soundi on kuultaa myös hänen tuottamistaan levyistä. Itse biisit ovat aika yksikertaisia ja hieman siirappisia. Mutta ajoittain sunnuntai aamuisin tarvitaan myös hieman huoletonta poppia. Bonuksena video esittelee 70-luvun rock-lookia partoineen ja kikkurahiuksineen.

Muut siirappiset ja vähemmän siirappiset Klassikot voit nauttia täältä.

Viime vuoden viisi vaikuttavinta viisua

Otsikko on ehkä aika V-voittoinen, mutta en voinut vastustaa kiusausta. Tommi veti hienosti yhteen viime vuoden parhaita lauluja. Koetan nyt toimia tässä jonkilaisena vastaväittäjänä, vaikka en ole kovinkaan paljoa erimieltä hänen valinnoista.

Viime vuosi oli mielenkiintoinen musiikkivuosi ainakin sen vuoksi, että silloin Spotify ilmestyi tietoisuuteeni. Se on laajentanut kuuntelemani muusikin kirjoa, koska rahallinen riski uutta kokeillessa on olematon. Olen kuunnellut enemmän Bluesia ja Jazzia, kuin koskaan tähän mennessä, klassista unohtamatta. Toisaalta olen myös hankkinut suhteellisen paljon musiikkia Lp-levyinä. Olin viime vuonne varsin digitaalis-analoogis-skitsofreeninen musiikin kuluttaja.

Minulla oli, kuten Tommilla, vaikeuksia kaivella viisi parasta viime vuonna julkaistua levyä, koska ostan uutta ja vanhaa sulavasti sekoittaen. Aion ohittaa Neil Youngin megaboxin, koska sen musiikki on isoilta osin ollut jo saatavilla vuosia. Sitä paitsi tunsin lievää ärsytystä siitä seikasta, että levyjä ei voinut hankkia erikseen...

Jos aloitetaan häntäpäästä:

5. Tom Petty and The Heartbreakers: The Live Anthology

Tämä neljän CD:n hieno laatikko oli loppusyksyn suuria yllätyksiä. Se sisältää parhaita paloja koko yhtyeen 30-vuotiselta uralta. Tom Pettyn omien biisien lisäksi siellä on mainiota versioita muiden lauluista (kuten James Bond teemalaulu Golfinger-elokuvasta). Koska kyseistä levyä ei löydy (vielä?) Spotifystä, laitan tähän Youtube videon, joka on edustava esimerkki: American Girl taltioituna vuonna 2006 Gainsvillessä, Floridassa.

4. Jorma Kaukonen: River of Time

Voin avoimesti myöntää: viime vuonna vihdoin ymmärsin miten loistava muusikko

Jorma Kaukonen on. Sain ystävältäni varmuuskopion Blue Country Heart:ista ja se oli sitten

menoa. Siinä hankkiessani itselleni henkilökohtaisen kopion edellä mainitusta levystä satuin

myös ostamaan Jorman uusimman, joka on mitä mainion levy. Siinä sekoittuu kauniisti

amerikkalaisen juurimusiikin eri tyylit. Valitsin levyltä Izzie's Dream nimisen laulun.

3. Lightning Dust: Infinite Light

Lightning Dustin toinen levy on ensimmäistä eheämpi ja vähemmän rosoinen kokonaisuus. Olen

aikasemmin tällä samalla palstalla palvonut Emily Webberin uskomatonta ääntä, joten ei siitä

sen enempää. Otin hiljaisen balladain sijaan vähän rivakamman biisin levyltä: The Times.

2. Pearl Jam: Backspacer. Kuten Tommikin olen Pearl Jam -fani. En siis voi antaa tässä kovinkaan

objektiivista mielipidettä bändin uusimasta levystä. Se on varsin erilainen verrattuna edelliseen ja tuntui jopa

pienoiselta pettymykseltä ensimmäisellä kuuntelulla, mutta muutan kerran kuunneltua olin

myyty. Otin esimerkiksi levyltä vähän ripeämpää: Johnny Guitar.

1. Grizzly Bear: Veckatimest. Tämä Amerikkalainen vaihtoehtorockia soittava bändi on jo jonkin

aikaa kuulunut suosikkeihini ja heidän uusin levynsä on huikea kokonaisuus. I live with you on

komea teos, joka etenee nytkähdellen, aijoittain muistuttaen Michael Nymanin elokuvamusiikkia.

Valitettavasti joudun tämänlin tarjoilemaan Youtuben välityksellä:

Loput viisut löytyy Spotifystä. Jos kaipaat omaa Spotify kutsua. lähetä minulle pyyntö.