Hellacopters ja lopettamisen sietämätön keveys

Edellisiltana olin katsomassa Hellacoptersia, tuota ruotsalaista Abbavasta-ainetta. Hellacopters on päättänyt lopettaa. Toivon, että kundeilla on enemmän tyylitajua, kuin CMX:llä (jonka jäähyväiskeikkaa olin myös takavuosina todistamassa) ja malttavat pysyä poissa. Sen verran hieno rypistys räkärokkia toissailtainen oli, että toivoisin sen jäävän päällimäiseksi muistoksi bändistä. Tack och adjö!

Sen enempiä selittelemättä Top 5 Hellacoptersin biiseistä:

1. Rainy days revisited (By the grace of god, 2002)

2. (Gotta get some action) NOW! (Supershitty to the max , 1995)

3. No song unheard (High visibility, 2000)

4. Everything's on T.V. (Rock&Roll is Dead, 2005)

5. Go easy Now (By the grace of god, 2002)

LA LA Land

Suhteeni Los Angelesiin on kaksijakoinen. On vaikeata määritellä sitä vain suurkaupungiksi, sillä se ei oikastaan ole sellainen (ainakaan eurooppalaisessa mielessä). Minusta se on oikeastaa valtaisa lähiö ja siksi on kaikessa huonossa verrattavissa Espooseen. Mutta toisaalta siinä on paljon kiehtovia puolia. Ilmasto on lähes jatkuvasti T-paitayhteensopiva, kalifornialainen elämä on varsin helppoa ( Ja olen tietoinen, että Santa Monicalla on maine kodittomien kotina) noin päällisin puolin arvioituna. Karrikoiden voisi sanoa, että se on yhteiskunta, jossa kaikki on järjestetty lyhyen matkan päähän parkkiruudusta. Ja kuten olen jo aikaisemmin todennut, isoilla moottoriteillä ajellessa, kattoikkuna auki, kuullostaa rockmusiikki erityisen hyvältä. Toisaalta amerikkalaisten äänekäs "Hi, how you're doing" ääntely joka käänteessä saa kenet tahansa tuppisuun kärähtämään. Metsissä kasvaneelle viikon oleilu kalifornialaisessa ihmisvilinässä on aika kova koettelemus. Onneksi joka puolella on autiomaa johon paeta. 

Yritän tällä top 5:lla kuvittaa tuntemuksiani ja samalla vastata Tommin listaan.

The Red Hot Chili Peppers:illä on useampia kotikaupunkiinsa liittyvä lauluja (Out in L.A. , Magic Johnsson). Mutta mielestäni Californication kuvaa globalisaatiota ja sen omituisuuksia kertakaikkisen hienosti. Sen on myös mielestäni tarkka kuva siitä jokseenkin mielipuolisen maanisesta hedonismistä mikä tulee vastaan Los Angelesissä. Ja onhan tuo nimen sanaleikkikin hauska.

Malibu on varsin legendaarinen alue LA:ssa. 70-luvun alussa siellä kuuleman mukaan pyöri rock-tähtiä pilvin (heh) pimein. Courtney Loven räkäinen laulu on hyvä kontrasti nykyiselle siistille, rikkaiden nukkumalähiön rauhalle. 

Waitsin hämärä puhelaulu Frank's wild years on vaikeampi selitettävä. Tarina tapahtuu alueella, jota kutsutaan Valleyksi. Se kuvaa, jotekin sattuvasti amerikkalaisen keskiluokan elämän harmautta, mikä on tietysti jotenkin paradoksaalista paikassa, jossa paistaa aina aurinko. Tämä laulu on minulle yhtäkuin Valley. Lisäksi tunnen erään Frankin, josta on minulle tullut laulun päähenkilö.

Brian Setzerin hieno Hollywood nocturne on kaunis laulu. Se siitä. Hollywood ei tosin mielestäni ainakaan nykyään ansaitse oodeja. No, menkööt.

A:n laulu summaa minun sekavan fiiliksen tuosta omituisesta kaupungista. Ja lauletaanhan siinä myös Tyynestä merestä, joka on Los Angelesin parhaita asioita lentokentän lisäksi.

Jeremy spoke in class today...

Nyt on vihdoin aika ladata tauluun minun kontribuutioni aiheeseen nimeltä Kauhajoki. Naulaan esiin viisi pyssykielteistä biisiä, jotka viittaavat joko suoraan ammuskelutilanteeseen tai yhteiskunnan kehityskulkuihin, jotka voivat laukaista joidenkin pääkopassa järjettömiä ajatuksia.

Itse olen ampunut sotaväessä (onpas oireellinen sana!) pyssyllä, jota kivääriksi kutsuivat. Liipaisinta painettuani tajusin melko nopeasti, kuinka älytöntä kapistusta pojat kansan urhokkaan pantiin käyttämään. Vaikka tällä ei liene juurikaan (ainakaan suoranaista) tekemistä kouluammuskelujen kanssa, tilanteet vievät minun mielessäni samaan pisteeseen, samaan ajatukseen: mihin kummaan me tarvitsemme minkäänlaisia pyssyjä? Vern Partlow’n vuonna 1945 kirjoittaman hienon sodanvastaisen laulun Old Man Atom sanoin: ”peace in the world or world in pieces”.

1. Pearl Jam: Jeremy (Ten, 1991)
2. Nick Cave & The Bad Seeds: O Children (The Lyre of Orpheus, 2004)
3. Bruce Springsteen: Lost in the Flood (Greetings from Asbury Park, N.J., 1973)
4. System of A Down: Boom! (Steal This Album!, 2002)
5. Eels: Susan’s House (Beautiful Freak, 1997)

Puhuttelevan Jeremy-videon näet tästä.

happiness is a warm gun

Tällä viikolla tuohduin. Niin teki varmasti moni muukin Suomessa. Olen tyypillinen suomalainen mies, joka on koulutettu tappamaan. Siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) minun on erittäin vaikea ymmärtää mihin rauhanomaisessa yhteiselossa tarvitaan käsiaseita. Ne ovat suunniteltu ihmisten tappamiseen, ei muuhun. Ne ovat esimerkiksi vasaroina varsin huonoja. Ne ovat hyviä vain yhdessä asiassa: ihmisten rei'ittämisessä. Miksi niitä tarvitsee omistaa? Haluan vastustaa aseita yläviidennekseen sopivalla tavalla: top 5:lla.

The Beatlesin Happiness is a warm gun on mitä loistavin ironisointi aseenomistamisen hienoista puolista (tai siis niiden puutteesta). John Lennonille pitäisi mielestäni luovuttaa postuumisti Nobelin rauhanpalkinto.

The Smashing Pumpkinsin angstille löyhkäävä bullet with butterfly wings on sanoituksiltaan aika monimielinen laulu, mutta jollakin tavoin sopii aiheeseen (muutenkin kuin nimensä ansiosta). "despite all my rage I'm just a rat in a gage" -niin mitä muutakan sitä voi todeta, kun katsoo Matti Vanhasta latelemassa latteuksia.

Ei tarvita kummoistakaan aasinsiltaa seuraavaan lauluun edellisestä. Rage against machinen killing in the name of on mielestäni sopiva laulu tähän kohtaan. Se on sopiva antidoktriiniviisu: "and now you do what they told ya!"

Palaan nykyään usein Jakob Dylanin soololevyn ääreen. Se puhuttelee minua monella tavalla. Sen avausraita Evil is alive and well on surumielisen kaunis kuvaus nykymaailman pahuudesta. 

Viimeisenä lauluna tällä listalla soi Pearl Jamin Waisted reprise. Se on kestoltaan vain 53 sekuntia, mutta siitä huolimatta kaunis laulu ja saa minut aina ajattelemaan elämän ainutkertaisuutta.

1. The Beatles: Happiness is a warm gun (The white album, 1968)

2. The Smashing Pumpkins: Bullet with butterfly wings (Mellon Collie and the infinite sadness, 1995)

3. Rage Against the Machine: Killing in the name of (Rage against the machine, 1992)

4. Jakob Dylan: Evil is alive and well (Seeing things, 2008)

5. Pearl Jam: Waisted reprise (Pearl Jam, 2006)

Losin tienoo

Katsoin Panun karttaa, joka osoitti ”paskan satavan”. Kartta toi minulle muistuman siitä, että en pidä suurista kaupungeista sekä siitä, että joskus täällä on ollut puhetta Los Angeles –aiheisen topvitosen laatimisesta. Niinpä sitten aloin kuluttaa levylautasta ja valikoin Losista tai siitä liepeiltä viisi parasta biisiä. Huomaan, että biisien perusteella Los Angeles ei minua kiehdo. En ole käynyt siellä, mutta näiden biisien perusteella tuskin haluaisin käydäkään.

Ensimmäistä sijaa ei pitänyt kauan miettiä: Colosseumin massiivinen liverypistys enkelten kaupungin ikävyydestä on niin Lost ja komea kiihtyvine, svengaavine kitarasooloineen, ettei paremmasta väliä. (Jon Hiseman ei myöskään ole paskempi rumpali. Sen voi toisaalla todeta vaikka kuuntelemalla Daughter of Time -levyn (1970) päätävän The Time Machinen, joka on yhtä kuin kahdeksan minuuttia kestävä rumpusoolo...) Jos minulla on viisitoista minuuttia aikaa ja haluan kuunnella jonkun tunnelmaa nostattavan biisin, niin tiedän, että Lost Angeles on juuri se.

Toisen ja kolmannen biisin ”sijoitus” oli vaikeampi pala purtavaksi. Ehkä näin oli siksi, että biisit ovat samannimisiä: molemmissa liikutaan nimen puolesta L.A. Without a Map –tyyppisissä fiiliksissä. Rainbow päätyi System of a Downin edelle nostalgiasyistä, vaikka SOADin biisi Hollywoodia tiukemmin kritisoivana sanoituksensa puolesta minua enemmän miellyttääkin. ”You should have never gone to Hollywood…”

Neil Youngin L.A. haluaa myös nähdä kyseisen kaupungin ”tuhoutuneena”. Ja tuosta tuhosta ei kukaan osaa laulaa niin kuin tämä herra. Tuntuu siltä, että voisin heittää Niilon jokaiselle laatimalleni listalle. Time Fades Away on muutenkin hieno historiallinen livedokumentti, jonka saattamisesta levyhyllyyni kiitän kauniisti ja nöyrästi Arto Lappia.

Ja lopuksi sitten Tanskan poikien poppia. Kashmirin Kalifornia on tummasävyisenä poppiksena mainio. Eikä biisin arvoa minulle vähennä yhtään se, että siinä mukana road-tyyppisiä tunnelmia.

Tässä on topvitoskartta vielä tiiviissä listamuodossa:

1. Colosseum: Lost Angeles (Colosseum Live, 1971; aiemmin jenkkien markkinoilla albumissa The Grass Is Greener, 1970)
2. Rainbow: Lost in Hollywood (Down to Earth, 1979)
3. System of A Down: Lost in Hollywood (Mezmerize, 2005)
4. Neil Young: L.A. (Time Fades Away, 1973)
5. Kashmir: Kalifornia (No Balance Palace, 2005)

Paskaa sataa

[Ensi pieni huomautus. TÄMÄ on nyt yläviidennen 100. JULKAISTU blogihuomio. Edellinen mainitsemamani 100 rikkoontuminen sisälsi kaksi julkaisematonta tekstiä. Pahoittelen smokkinsa turhaan vuokranneille tapahtunutta.]

Tommin heittämä paskan päivän lista oli hieno. Siihen on pakko vastata, koska se ikävän hyvin resonoi viimeaikaisten kokemusteni kanssa.

Tämä päättynyt viikko on ollut elämäni skitsofreenisimpiä työviikkoja. Olin työmatkalla Kaliforniassa. Se ei sinänsä riitä skitsoiluun. Sain paskaa niskaani Suomesta, mikä tarkoitaa huonojen uutisten kasaantumista hotellihuoneen lattialle, jonka jälkeen on jotenkin kerättävä itsensä ja astuttava huoneesta ulos aamiaiselle ja töihin. Itse tehty työ oli äärimmäisen antoisa ja positiivinen kokemus. Se peitti alleen kaiken sen paskan, jota oli telekommunikaation keinoin kipattu hotellihuoneen kokolattiamatolle. Siksi tämä skitsofreninen tunne. Siksi top 5 on kaksi jakoinen, mutta koska on kyseessä pariton luku 5 jompi kumpi, paska tai hunaja vie voiton. Katsotaan miten käy.

The Rolling Stones ei ole millään muotoa suosikki bändejäni, mutta tällä viikolla sattumalay tämä Doo Doo Doo Doo Doo biisi sopi tunnelmiin kuin nenä kokainiin. Sekä pessimistisen tunnelman takia, että kuuntelimme Goats Head Soup levyä ajellessamme Kalifornian leveitä moottoriteitä. Jostain syystä romantisen sieluni sopukoissa yhdistän amerikkalaisen autokulttuurin rock-musiikkiin ja Kalifornian tie ovat kamalia ilman sitä.

Red Hot Chili Peppersin Under the bridge on minulle jotenkin lohdullinen biisi, kun menee huonosti. 

Soul Asulymin biisi muistuttaa maailman epäoikeudenmukaisesta todellisuudesta hauskalla tavalla.

QuickSilverin Happy trails saa naivilla otteellaan hyvälle tuulelle ja ajattelemaan pääsyä pois läjän uumenista.

Won't get fooled again on ollut minulle aina sellainen tyly taisteluhuuto, joka auttaa olemaan antamatta periksi kaikenmaailman paskalle, jota niskaan kipataan.

1. The Rolling Stones: Doo Doo Doo Doo Doo (Heartbreaker)  (Goats Head Soup, 1973)

2. Red Hot Chili Peppers: Under the bridge (Blood, sugar sex, magic 1993)

3. Soul Asylum: Nice Guys (Don't get paid) (Soul Asylum and the horse they rode in on, 1990)

4. QuickSilver Messenger Service: Happy trails (Happy Trail, 1969)

5. The Who: Won't be fooled again (Who's next, 1971)

Mun pieni valtakuntani

On päiviä ja on päiviä. Toiset ovat yksiä ja toiset eriä. Aina ei ole kivaa. Aina ei tee mieli avata ikkunaa ja huutaa kiitos. Tällaisina päivinä hiljaa oleminen, jota murjottamiseksikin kutsutaan, on puoleensavetävä vaihtoehto. Oikeastaan se on ainoalta tuntuva vaihtoehto. Tuima kirjoitti moisesta päivästä, jollainen sai minut tokaisemaan, että musiikkia, musiikkia, musiikkia beibe, se pelastaa tai jos ei, niin ei ole varma, kannattaako pelastusta enää edes odottaa.


Mutta siis… on päiviä, jotka ovat ja päiviä, joiden ei toivoisi olevan. Ne, joiden ei toivoisi olevan, voivat vaatia erilaista musiikkia. Tavallisinta lienee valita musiikkia, joka auttaa vajoamaan entistä syvemmälle, joka auttaa sukeltamaan siihen paskakasaan, jonka pohja ei ole tavoitettavissa, mutta jossa kuvittelee ymmärtävänsä, että pintaan on liian pitkä matka. Tällaisina päivinä Landolan kieli on vähällä vääntyä oman kaulan ympärille. Siis noin niin kuin symbolisesti. Mutta, niinä ikävänkatkuisina päivinä, jolloin pöntön pinta on saavutettavissa (tai ainakin tuntuu siltä), alakuloa kannattaa ruokkia ikävän antiteesimusiikilla, ikäväksi naamioidulla hauskuudella - tai muuten hauskalla räminällä, vaikka toki aina ei ole totta, että miinusmiinus on plus. Iloa suruun, vaikka ilo olisi kuinka surullista!

Tässä on köntsäntäyteisiin päiviin vapaasti käytettäväksi kaksi topvitosta, toinen hirttofiiliksellä, toinen naurun stimulantiksi.

Syvemmälle pohjaan

1. Manic Street Preachers: My Little Empire (This Is My Truth Tell Me Yours, 1998)
2. Marillion: Script for a Jester’s Tear (Script for a Jester’s Tear, 1983)
3. The Rollins Band: Low Self Opinion (The End of Silence, 1992)
4. Soundgarden: Blow Up the Outside World (Down on the Upside, 1996)
5. Bob Dylan: It’s Alright, Ma (I’m Only Bleeding) (Subterranean Homesick Blues, 1967)

Pintaa kohti

1. Pearl Jam: Down (Lost Dogs, 2003)
2. Tohtori Orff & herra Dalcroze: Tarzan vai Teräsmies (Hymykuoppaisella tiellä, 1998)
3. Tom Petty: It’s Good to Be King (Wildflowers, 1994)
4. Huey Lewis & the News: I Want a New Drug (Sports, 1983)
5. Tenacious D: Tribute (Tenacious D, 2001)