On päiviä ja on päiviä. Toiset ovat yksiä ja toiset eriä. Aina ei ole kivaa. Aina ei tee mieli avata ikkunaa ja huutaa kiitos. Tällaisina päivinä hiljaa oleminen, jota murjottamiseksikin kutsutaan, on puoleensavetävä vaihtoehto. Oikeastaan se on ainoalta tuntuva vaihtoehto. Tuima kirjoitti moisesta päivästä, jollainen sai minut tokaisemaan, että musiikkia, musiikkia, musiikkia beibe, se pelastaa tai jos ei, niin ei ole varma, kannattaako pelastusta enää edes odottaa.
Mutta siis… on päiviä, jotka ovat ja päiviä, joiden ei toivoisi olevan. Ne, joiden ei toivoisi olevan, voivat vaatia erilaista musiikkia. Tavallisinta lienee valita musiikkia, joka auttaa vajoamaan entistä syvemmälle, joka auttaa sukeltamaan siihen paskakasaan, jonka pohja ei ole tavoitettavissa, mutta jossa kuvittelee ymmärtävänsä, että pintaan on liian pitkä matka. Tällaisina päivinä Landolan kieli on vähällä vääntyä oman kaulan ympärille. Siis noin niin kuin symbolisesti. Mutta, niinä ikävänkatkuisina päivinä, jolloin pöntön pinta on saavutettavissa (tai ainakin tuntuu siltä), alakuloa kannattaa ruokkia ikävän antiteesimusiikilla, ikäväksi naamioidulla hauskuudella - tai muuten hauskalla räminällä, vaikka toki aina ei ole totta, että miinusmiinus on plus. Iloa suruun, vaikka ilo olisi kuinka surullista!
Tässä on köntsäntäyteisiin päiviin vapaasti käytettäväksi kaksi topvitosta, toinen hirttofiiliksellä, toinen naurun stimulantiksi.
Mutta siis… on päiviä, jotka ovat ja päiviä, joiden ei toivoisi olevan. Ne, joiden ei toivoisi olevan, voivat vaatia erilaista musiikkia. Tavallisinta lienee valita musiikkia, joka auttaa vajoamaan entistä syvemmälle, joka auttaa sukeltamaan siihen paskakasaan, jonka pohja ei ole tavoitettavissa, mutta jossa kuvittelee ymmärtävänsä, että pintaan on liian pitkä matka. Tällaisina päivinä Landolan kieli on vähällä vääntyä oman kaulan ympärille. Siis noin niin kuin symbolisesti. Mutta, niinä ikävänkatkuisina päivinä, jolloin pöntön pinta on saavutettavissa (tai ainakin tuntuu siltä), alakuloa kannattaa ruokkia ikävän antiteesimusiikilla, ikäväksi naamioidulla hauskuudella - tai muuten hauskalla räminällä, vaikka toki aina ei ole totta, että miinusmiinus on plus. Iloa suruun, vaikka ilo olisi kuinka surullista!
Tässä on köntsäntäyteisiin päiviin vapaasti käytettäväksi kaksi topvitosta, toinen hirttofiiliksellä, toinen naurun stimulantiksi.
Syvemmälle pohjaan
1. Manic Street Preachers: My Little Empire (This Is My Truth Tell Me Yours, 1998)
2. Marillion: Script for a Jester’s Tear (Script for a Jester’s Tear, 1983)
3. The Rollins Band: Low Self Opinion (The End of Silence, 1992)
4. Soundgarden: Blow Up the Outside World (Down on the Upside, 1996)
5. Bob Dylan: It’s Alright, Ma (I’m Only Bleeding) (Subterranean Homesick Blues, 1967)
Pintaa kohti
1. Pearl Jam: Down (Lost Dogs, 2003)
2. Tohtori Orff & herra Dalcroze: Tarzan vai Teräsmies (Hymykuoppaisella tiellä, 1998)
3. Tom Petty: It’s Good to Be King (Wildflowers, 1994)
4. Huey Lewis & the News: I Want a New Drug (Sports, 1983)
5. Tenacious D: Tribute (Tenacious D, 2001)
4 kommenttia:
Tähän on pakko vastata omalla listalla, joka tulee aiheuttamaan sinulle kauhun väristyksiä selkäpiihin mitä suurimmassa määrin, mutta kuten sanoit, shit happens.
Itse tekstisi on niin mainio, että aion tehdä siitä pienimuotoisen huoneentaulun määrätynlaisten päivien iloksi. Kuka tarvitsee musiikkia, kun jätkät hauskuttaa vakavalla naamalla?
Tohtori Orff ja herra Dalcroze pelastaa takuulla paskimmankin päivän! Pitää muistaa kuunnella Mattia, Hannua ja Kimmoa kun itsellä paska iskee tuulettimeen.
ikävä kyllä voin tehdä vastineen tähän aivan liian helposti. Epätoivoisen hienoja listoja.
Kiitos Köntsä sanan käytöstä.
Lähetä kommentti