minä hyvänsä päivänä

Olen viime aikona tyhjennellyt tallenteita digiboxini kovalevyltä. Katsomieni tallenteiden joukossa on olleet elokuvat Festival Express ja I'm not there. Festival Express on rock-dokumentti 1970 suoritetusta juna-festari-junamatkasta, jolla mukana olivat monet tuonajan kovat nimet: Grateful Dead, Buddy Guy, Janis Joplin, The Band. Tuolla tallenteella The Band soittaa Dylanin I shall be released-biisin jäljittelmättömällä tyylillään. Garth Hudsonin ääni tuo uskomatonta dramaa lauluun. Ja yhtyeen hieno lähes vireinen soitto on aina yhtä kanalihalle vetävä kokemus.

Dylaniin taas liittyy mainitsemani toinen tallenne, I'm not there. Sen huippuhetkiä ovat kohtaukset, jossa ihana Cate Blanchett esittää Dylan-näköispatsasta häikäisevällä tyylillä. Muuten elokuva on sekava palvonnanelkeet täyttävä episodirypistys täynnä kuuluisia näyttelijöitä. Festival Express taasen on ajoittain täynnä enemmän tai vähemmän sekavia muusikoita. Päätin siis yhdistää nämä kaksi asiaa sunnuntain ratoksi.

Muut Sunnantaiklassikot voi sekoilla täältä.

Thunder Road

Rakastan lauluja, jotka kertovat tarinan tien, liikkeen ja autojen mahdollistamasta vapaudesta. Ehkä haluaisin karata, irtaantua, jättää taakseni kaikki turhat rajoitukset, ehkä. Aiheesta on kirjoitettu mahtavia lauluja, mutta mikään aiheesta kirjoitettu ei kuitenkaan pärjää Bruce Springsteenin klassikkoalbumi Born to Runin (1975) aloituslaululle ”Thunder Road”. Se on kuva nuoren miehen maailmasta, jossa usko itsen kaikkivoipaisuuteen auton ratissa kipuaa lähes uskonnolliseen ulottuvuuteen. Bruce on todellakin ”Pomo”, sillä hän on tehnyt niin hienon laulun, että se on nostalginen trippi myös tällaisella, joka ei ole koskaan käynyt Amerikassa ja joka ei ole koskaan käynnistänyt autoa näyttääkseen.

Brucen laulussa on symboliikan voimaa, vaikka hän ei sitä olisi tarkoittanutkaan. Laulussa puhuu James Dean, vaikka hän ei James olekaan. Kuskin (=laulun minän) identifioituminen kuljettamaansa ajopeliin on tulkittavissa jopati seksuaalisesti lausahduksessa ”All the redemption I can offer girl / Is beneath this dirty hood”. Freud olisi iloinen ja niin olen minäkin. Bruce sen sijaan tietää, mistä syntyy eeppinen laulu, jolla on potentiaalia vastustaa kaikkea paskaa, asenteita ja turhaa moralismia, jota maailmassa on liikaa. Ei, hitto soikoon, pian minä alan itkeä.

”Roll down the window / and let the wind blow / back your hair / well the night's busting open / these two lanes will take us anywhere.” Lähdetään minne vain, mennään pois. Paremmin ja suoremmin road-elokuvamaista vapaudenkaipuuta ei ole lauluun puettu. Erityisesti Born to Runin 35-vuotisjuhlaboksissa ”Thunder Road” saa studioversiota riisutumman, akustisen tulkinnan, jolle ei ole vertaista. Live at Hammersmith Odeon ’75 vetää maton alta, vaikka lattialla ei olisi mattoa. Bruce, ylisuuri pipo, intiimiys ja herkkyys eivät voi nousta korkeammalle.

Yksi syy ylistykseeni ja innostukseeni on varmasti se, että teen väitöskirjaa road-elokuvasta, mutta tässä se ei kykene selittämään sitä tunnelatausta, jonka tämä nimenomainen versio minussa aiheuttaa. Niisk.

Muut tunnekylläiset klassikot klikkautuvat listaksi tästä.

Viidesti popularisoitu Mary

Naisista on kirjoitettu lauluja paljon, tietenkin. Ja paljon on lauluja, joiden nimeen on koettu tarpeelliseksi asettaa naisen nimen julistus. Koska John/Johnny jo hyppäsi listoillemme monenlaisten laulujen muodossa, tarkoitukseni oli rakentaa lista lauluista, joissa seikkailee nimeltä mainittu nainen. Lauluja kuunnellessani ymmärsin nopeasti, että yksi nimi riittää: Mary. Hänestä on tehty lauluja vaikka kymmeneen kelvolliseen topvitoseen. Todettakoon vaikka kuriositeetiksi (tai miksi ikinä haluattekin), että suomeksi laulettujakin Mareja löytyy. Mukaan voisi veivata esimerkiksi Kasevan ytimekkäästi aiheeseen kuuluvan laulun ”Mari”, joka on levytetty 1975. Mutta jätetään ottamatta.

Mark Oliver Everett on yhden sortin nero. Hänestä on vähitellen tullut minulle ystävä, jonka sanomisiin voi tukeutua luottaen, että kaikki on sittenkin hyvin. Traagisen elämän timanttisiksi lauluiksi jalostanut Everett eli Mr. E eli yhtyeenä Eels, osuu äitilaulussaan viistosta kulmasta rososoundillaan keskelle taulua. Ihmiset ovat koiria, jotka haukkuvat väärää puuta. Mutta hei, ei sun olis tarvinnut mennä vielä… Mutta Supergrassin Maryn olisi kannattanut lähteä heti, kun oli mahdollisuus. Toisaalta hänellä tuskin oli mahdollisuutta. Niin oudolta vilaus tämän Maryn elämään tuntuu, että taitaapa olla unta. Ja sitähän et voi päättää, esiinnytkö jonkun unessa vihrein hampain. Kaikille meillä on omituisuutemme. Maryn poikaystävän halujen kerrokset ovat läpäisemättömät, tokkopa on niistä varma itsekään.

Bruce Springsteeniin ensimmäinen albumi on yksi parhaista esikoisista - ellei jopa paras. Sen arvoa nostaa sitä seuranneiden albumien laadukkuus. Liian paljon on esimerkkejä siitä, että ensimmäinen albumi on loistava, mutta toinen ja kolmas kuoppaavat artistin. Ensilevy on kynnys, josta on hypättävä. Bruce hyppäsi, eikä hän ole laskeutunut vieläkään. Hänen Marynsa on valkoinen valtiatar, jota musta orja mietteissään haikailee. Vai onko jotain tapahtunut? Onko kynnykseltä hypätty? Alempaan asemaan pakotetun näkökulma on akustisessa, rauhallisessa, kenties jopa uneliaassa ilmaisussaan kiehtova, kansanmiehelle passeli.

Oh, my, my, oh, hell, yes. Tom Pettyn Mary tarjoaa omituisen kaipuun tunnelman, kuin leijumisen loppukesän hiljaksiin viilenevässä illassa. Laulua kuunnellessa voi haistaa Maryn hyväntuoksuisen läsnäolon. Yhdenlainen uni siis tämäkin. Saavuttamattomuuden kuva pysähtyneessä Indianassa on huuliharppuineen ja kitarasooloineen komeata, tarkoin iskettyä rokkia. Siitä Nick Draken Mary Janen hempeät ajatukset ovat melko kaukana, ainakin laulun muodon tasolla ja toki muutenkin. Laulussa naisen aivoitusten ja liikkeiden ihmettely on viattomuudessaan ja yksinkertaisuudessaan kaunis kuin etäinen kosketus, joka lupaa eikä ehdi pilata lupausta.

Alla listatut laulut voi kuunnella Sopifyssa klikkaamalla tätä. Olkaapa hyviä.

1. Eels: Mother Mary (Blinking Lights & Other Revelations, 2005)
2. Supergrass: Mary (Supergrass, 1999)
3. Bruce Springsteen & The E Street Band: Mary Queen of Arkansas (Greetings from Asbury Park, N.J., 1973)
4. Tom Petty & The Heartbreakers: Mary Jane’s Last Dance (Greatest Hits, 1993)
5. Nick Drake: The Thoughts of Mary Jane (Five Leaves Left, 1969)

Aiheena pääsiäinen, kuinka yllättävää.

Marillion: "Easter".
Ensimmäiseltä levyltä [Season's End,1989] Fishin lähdön jälkeen.
Laulajana Steve Hogarth.

Muut pääsiäisen klassikot löytyvät täältä.

Ei pashempi

Kaivoin eilen hyllystä Ordinary World -singlen, jota silloin tällöin tulee kuunneltua. Siinä on minusta kaunis tunnelma. Tunnelma, joka istuu myös pääsiäiseen. Duran Duran ei ole minun suosikkejani, mutta ajoitain olen joutunut myöntämään, että he osaavat tehdä loistavia pop-lauluja. Lisäksi on myönnettävä, että teininä olin myös vakuuttunut, että Girls on film on maailman paras musiikkivideo (etenkin jos sen nauttii ilman ääntä). Hyvää Pääsiäistä.

Joudun linkittämään, koska levy-yhtiö tahtoo niin:

Ordinary World.

Ja Muita klassikoitä voi kuoria täältä.

No Comprendo

Kuukausia sitten Tuima suoritti ansiokkaan vierailun palstallamme top 5:lla biiseistä, jotka eivät ole englanninkielisiä. Tuossa yhteydessä lupasin vastata aiheeseen ja niinpä tartuin tehtävään nopeudella, joka saisi kohmeisen etanankin nauramaan. Tehtävä oli yllättävän vaikea. Minun on myönnettävä, että olen (syistä joita kohta valotan) musiikillisesti kielirajoitteinen. Sain kuin sainkin kasattua top vitosen biiseistä, joissa lauletaan jotakin muuta kieltä kuin englantia (rock-musiikin lingua franca).

Jo pienestä pitäen on minusta ollut tärkeää ymmärtää mitä lauluissa lauletaan. Varmaankin kuvitelin tuolloin, että rock-musiikissa lauletaan tärkeistä asioista. Kun koulussa opin englantia, käytin oppia hyväkseni ja tavasin levyjen kansista laulun sanoja. Sitä ennen olin hoilotellut Hurriganesin lauluja ymmärtämättä yhtään mitään. Tarkemmin ajatellen en vieläkään ymmärrä mitä Remu laulaa (tai puhuu). Siitä lähtien on minulle ollut tärkeää ymmärtää sanoituksia. Vähitellen kielitaidon ja kulttuurientuntemuksen karttuessa on sanoitukset nousseet yhä tärkeämmiksi. Samalla se on rajoittanut turhaankin musiikkivalintoja.

Aina silloin tällöin tulee vastaan lauluja joita en voi ohittaa kielimuurin takia. Joitakin ruotsalaisia bändejä on tullut kuunneltua ihan varmaan, jo siksi, että se on tuossa vieressä. Tosin sieltäkin löytyy muutamia erinomaisia porukoita, jotka artikuloivat sanottavansa komeasti englanniksi. Toisaalta suomalaisena miehenä on katsottava Ruotsin yli, jotta voisi nähdä jotakin mielenkiintoista. Viime vuosien eniten kuuntelemani ei-englanninkielinen bändi on varmasti Islantilainen Sigur Rós. Bändissä kiehtoo kummallisen äänimaailman lisäksi myös, se että heidän laulunsa sanoitukset ovat puhdasta siansaksaa (lampaanislantia?). Minusta tuntuu, että se on osiltaan alentanut kynnystäni tutusta heidän musiikkiinsa. Jonsin laulu on ikäänkuin vain yksi instrumentti muiden joukossa.

Ranska on toinen kielialue, jonka musiikkiin olen hieman tutustunut. Se johtuu taasen koululaitoksemme kielenopetuksesta. Lisäksi olen viettänyt jonkin tovin opiskelemassa Ranskassa. Siitä huolimatta voin sanoa, että lyyrikoiden ymmärtämykseni on lähes nolla. Tätä estettä on madaltanut se, että pidän ranskalaisesta kulttuurista noin ylipäätänsä. Ranskalaisessa ylimielisyydessä on viileyttä, jota on vaikea ylittää. Sen vuoksi on ajoittain tullut kuunneltua myös ranskalaista musiikkia. Sanseverinon jazz-kitaroinissa on mielestäni sellaista menneen maailman hohtoa, jota on vaikea vastustaa. Toisaalta sanoja suolletaan sitä tahtia, että vain ranskalainen näkee sellaisessa vuolaudessa mitään järkeä.

Japani on suomen nuorison keskuudessa tosin in. Vaikka olen selvästi tässä ollut trendien tuolla puolen (omistin nyt niin muodikasta japanirokkia jo 90-luvulla), en voi myöntää erityisesti näkeväni siinä paljoakaan kiinnostavaa. Siitäkin huolimatta, että ystäväni Enzo on ajoittain sivistänyt minua Japanin viimeisten virtausten liikkeistä. Tyttäreni osaa enemmän japania kuin minä. On kuitenkin ollut joitakin lauluja, jotka ovat murtautuneet kielimuurini läpi. Pizzicato Five on yksi niistä. Se yhdisteleekin länsimaista populaarikulttuuria ovelalla tavalla. Se muistuttaa minusta Tokiota, joka on kertakaikkisen omituinen sekoitus japanilaista ja länsimaista kulttuuria.

Viimeisenä on todellinen klassikko 50-luvulta. Richie Valensin La Bamba. Olen tähän valinnut Los Lobosin version. Espanjan kieli on sellainen kieli, jonka haluaisin oppia. Minua on jo vuosia kiehtonut Latinalanen Amerikka. Se varmaan johtuu Meksikolaisista, joihin tutustuin opiskeluaikoinani. He opettivat muun muassa macho-kulttuuria. Sitä oli jotenkin huvittavaa seurata sivusta. Lisäksi opin kiroilemaan kuin meksikolainen muulikuski. Tarvitsen siis lisää koulutusta.

Kasasin laulut Spotify:n soittolistaksi jotta voitte ottaa kielikylvyn, jos siltä tuntuu.

1. Hurriganes: Get on (Roadrunner, 1973)

2. Sigur Ros: Gobbledigook (Með suð í eyrum við spilum endalaust, 2008)

3. Sanseverino: A L'Enterrement de ma Grand-mère (Live au Théâtre Sebastopol, 2005)

4. Pizzicato Five: Twiggy Twiggy / Twiggy Vs. James Bond (Made in USA, 1994)

5. Los Lobos: La Bamba (La Bamba Soundtrack, 1987)