Villaista Juuttia

Erään Norjalaisen tuttavani Facebook-päivitys oli tällä viikolla yksinkertaisesti: "Surfing the warm industry". Muistin heti mistä on kyse. Siksi ajattelin valita sunnuntain klassikoksi tanskalaisen Kashmir yhtyeen biisin (joka tuo FB statuskin on). Kashmir on minulle ollut erittäin tärkeä tuttavuus, tuotuani yhtyeen levyjä muuttokuorman mukana Tanskasta. Myönnän etten kuunnellut bändiä lainkaan Tanskassa asuessani, mutta takaisin tultuani tämä oli hyvä lohdutus koti-ikävään (jota podin kotimaassa). Melpomene on kertakaikkisen hieno laulu. Vaikka yhtyeen keskushahmo Kasper Eistrup näyttää Jyllantilaiselta sikafarmarilta on hänen esiintymisensä livenä intensiivistä ja herkkää. Tämä Youtube-video on kuvattua Vegassa, joka on Kööpenhaminan Tavastia. Saa nauttia punaviinin tai Tuborgin kera (tarjoilusuositus).

Ja jos Juutinrauma tympäisee täältä löytyy vaihtoehtoja Sunnuntaille.

The Nightwatchman: One Man Revolution

"There's only one solution, cause I 'm a one man, I'm a one man, I'm a one man revolution."

Soul Power!

Viides rooli vaati lisää Tom Morelloa. Youubesta soolopotrureita ja muuta mukavaa löytyy vaikka kuinka. Tässä on yksi, Audioslaven keikalta tiivistetty soolopaketti. Olkaapa hyvät.

Sam's Town, iisiversio

The Killers oli edellisellä listallani. Tässä on todella hieno biisi, joka tosin ei ollut listallani. Sam's Townin tämä versio on rauhallisempi kuin samaa nimeä kantavalla albumilla. Albumilla taustalla jumppaa diskompi poljento. Albumi onkin kokonaisuudessaan kerrassaan erinomainen poplätty. Ai niin, sen vielä voisin todeta (sisäpiiriläisesti, anteeksi), että Panu ei taida tästä pitää, vaikka biisin nimen takia kyllä luulisi.

Voi minua poloista

En ole juuri nyt yksinäinen enkä kipeä. Lupasin kuitenkin vastata Tommin viiden sarjaan. Joudun nyt turvautumaan mielikuvaharjoitteluun, jotta pääsen yksinäisyyden sisimpään. Selkä suoraksi ja silmät kiinni. Nyt lähtee! Ensin mieleen tulee kamikaze-lentäjät, joista olen lukenut Max Hastings:in loistavasta Nemesis kirjasta. Voin joten kuten kuvitella, että syöksyessään kohti amerikkalaista sotalaivaa voi tuntea valtaisaa yksinäisyyttä. Siinä viimeisinä elon hetkinään tällä urhealla, harhaan johdetulla uhrilla ei ole ketään jolta kysyä neuvoa tai saada lohdutusta. Tuhannet vihollisen ammukset syöksyvät puusta ja metallista rakennettua konettani kohti. Mikä tahansa pystyy puhakaisemaan sen tai minut. Hmm. Aika yksinäiseltä tuntuu, mutta ei nyt vielä täysin toivottomalta. Yritetään jotain muuta. Kuvittelen miltä tuntuu Pääministeri Vanhasesta, kun hän istuu journalistien tentattavana vaalirahakohusta. Siinä hän istuu vieraalla mantereella kaukana rakkaastaan koettaen takoa totuutta typeriin sopulilaumoihin, jotka syöksyvät moraalin kallioilta helpon uutisen perässä tyhjyyteen. Eivätkö ne saatanan tunarit tajua, että moraali ja laki olen minä? Mitä ihmettä ne kuvittelevat olevansa? Minähän...joudun tässä yksin puolustamaan kokonaisen systeemin legimiteettiä...olen...olen saavuttamassa yksinäisyyden ytimen. Siis asiaan.

Myönnän pitäväni yksinäisyyden tunteesta. Silloin kun se on hallittua. Tosin sanoen, kun tietää, että yksinäisyydelle on loppu. Olin kerran kuukauden erossa perheestäni. Olin työmatkalla. Hotellit ovat maailman yksinäisimpiä paikkoja. Muistan aamuja ja iltoja jolloin tuijotin tyhjyyteen ja mietin vain: miksi olen täällä? Mieleni sopukoihin etsaantui tyhjäpäiväisiä tapettikuvioita hotellihuoneen seiniltä, kyyneleitä poskille laskiessani puhelimen kuulokkeen puhuttuani rakkaani kanssa. Samalla matkalla kulutin viikolopun ajellen erämaassa. kahden päivän aikana tapasin kaksi ihmistä ja yhden kojootin. Nautin jokaisesta hetkestä tässä autiudessa, jonka vietin poissa suurkaupungin melusta. Oli sanoin kuvaamattoman hienoa antaa tuulen humista korvissa, kun tiesi, että kunhan bensaa riittää autossa voi yksinäisyyden katkaista kun se käy sietämättömäksi.

1. Neil Young: Oh lonesome me (After the Goldrush, 1970)

Niilo laulaa kertakaikkisen sydäntäsärkevästi surkuttelee, että on yksin kotona kun muut on ulkona pitämässä hauskaa.

2. The Hooters: Graveyard Waltz (One way Home, 1987)4.

Yksinäisyys aiheuttaa joskus pelon hetkiä. The Hootersin biisi alkaa loistavasti: "I was walking real fast, I was too scared to run". Laulun kertoja kävelee yksinään nopeasti hautausmaan reunaa ja pelkää.

3. Tom Waits: Shore Leave (Swordfishtrombone, 1983)

Matkamies kulkee vieraan eksoottisen kaupungin yössä ja miettii voiko sama kuu paistaa rakkaalle, joka on maapallon toisella puolen. Muutamaan minuuttiin tiivistyy matkalaisen yksinäisyys ja kaipaus.

4. Hassisen Kone: Tällä Tiellä (Rumat sävelet, 1981)

Supisuomalaista synkistelyä, joka tulee niin syvältä jostakin, että on suoranainen ihme, että koko kansaa on edes olemassa.

5. Yes: Owner of a Lonely Heart (90125, 1983)

Ja lopuksi lohdutuksen sana: "Owner of a lonely heart, (better than a), owner of a broken heart"

Listan voi kuunnella Spotify:n kautta.

Welcome to the new world order

Tämän viikon klassikko on Tom Joad. Se tarkoittaa Vihan hedelmiä (1939), lamaa, taistelua kurjuutta vastaan, muuttoa länsirannikolle utooppisten odotusten perässä. Se tarkoittaa siis John Steinbeckiä, mutta myös John Fordia, joka filmasi (1940) kirjan hämmästyttävän vasemmistolaisen sanoman aikana, jolloin tuskin moni olisi tohtinut sitä tehdä. Tom Joad tarkoittaa myös ”Pomoa”. Tom Morello totesi Twitterissä (25.9.2009): “They call him "the Boss" but he's a true working class hero.” Juuri niin. Ehkä siksi Bruce Springsteenin laulut ovat alkanet puhua minullekin jatkuvasti merkittävämmällä tavalla. Menneellä viikolla "Pomo" täytti kuusikymmentä.

Springsteenin laulu ”The Ghost of Tom Joad” ilmestyi samaa nimeä kantavalla albumilla vuonna 1995. Laulu oli alun perin akustinen, mutta siitä on keikkasetissä tullut voimakkaasti sähkökitaravetoinen rokkiviisu. Onneksi. Akustinen versio on toki hieno, tietenkin, mutta livenä The E Street Bandin läsnäolo tekee laulusta usein koko keikan kohokohdan. Vähiten syynä eivät ole Brucen ja Nils Lofgrenin dialogiset kitarasoolot. Nilsin sooloilutyyli on lyömätön, lähes.

Klassikoksi asetan livevideon vuodelta 2008. Siinä lavalle tulee vieraaksi jo mainitsemani Tom Morello, joka on myös ”a true working class hero”. Hän on artisti, jota arvostan tällä hetkellä ehkä kaikkein eniten siksi, että hän on lauluissaan suorapuheinen ja yhteiskunnallisesti muutenkin erittäin aktiivinen. Axis of Justice on siitä korosteinen esimerkki. Ja onhan hän aivan virtuoosimainen kitaristi, joka saa ainakin minut haukkomaan henkeäni. Melkein itkemään. Video on ylistämästäni kitaroinnista mainio esimerkki. Erityisesti kohdassa 5:42 alkava soolo. Huhhuh. Springsteenin leveä hymykin puhuu puolestaan.



Tässä on alla vielä Springsteenin sooloversio vuodelta 1996. Mukana on tekstitys italiaksi sitä kaipaaville.



Ja vielä on mahdollisuus katsoa Tom Morellon Rage Against the Machinen liveversio “The Ghost of Tom Joadista”. Morello tunnetaan Ragen lisäksi sooloprojektistaan The Nightwachman sekä Audioslavesta ja nyttemmin Street Sweeper Social Clubista. Omalla tavallaan mahdottoman hienoja kaikki.

Muita messeviä klasareita löytyy tästä.

Yksinäisyys

Yksin kotona. Yksin kotona sairaana. Yksin kotona kykenemättä tekemään. Jaksoin katsoa elokuvan, mutta aivoni toimivat laiskasti. Wong Kar-Wain 2046 (2004) ei helpottanut yhtään oloani, sillä siinä vasta on yksinäistä. Kaikilla tuntuu olevan vain muistonsa, jotka nekin ovat hataria. Kuvat ovat hienoja, mutta tekevät omasta lauantaistani arkisen. Mary Douglas kirjoittaa kiinnostavassa artikkelissaan ”The Idea of Home: A Kind of Space” (1991) kodin tunnun tulevan lähtökohtaisesti siitä, että jokin tila saatetaan kontrolloiduksi. Tänään koti on paikkaa, jossa haahuilen, sohva, jossa makaan. Kontrolli on tavoittamattomissa, ajatuksetkin menevät tahtomattani sinne tänne ja tuonne. Sitä on yksinäisyys, ajatusten hallitsematonta liikettä, vaikka olisi missä.

Yksinäisyydestä voi kirjoittaa laulun monesta näkökulmasta. Useimmiten asiaa on lähestytty ihmissuhdeongelmana: toinen lähtee ja toinen jää. Täällä ei ole ongelmaa, mutta asetelma on muuten sama: vaimo ja pojat lähtivät ja minä jäin. Ja tietysti flunssa ja sen tuoma voimattomuus iskivät heti seuraavana päivänä. Kuin olisin hyvä työntekijä ja sairastaisin, kun olen vapaalla. Koska nyt on ihan pakko lähteä lepäämään, kirjaan yksinäisyyttä käsittelevien laulujen viiden kärjen ilman selityksiä. Tällä kertaa selityksenä toimikoon selityksenä ja perusteluna Spotify-linkki, josta laulut löytyvät.

1.Nick Cave & The Bad Seeds: Far from Me (Boatman’s Call, 1997)
2.Arcade Fire: Ocean of Noice (Neon Bible, 1997)
3.Killers: Goodnight, Travel Well (Day & Age, 2008)
4.Eddie Vedder: Long Nights (Into the Wild soundtrack, 2007)
5.Christy Moore: Missing You (Voyage, 1989)

Tietäisinpä miksi

Kun ensimmäisen kerran osallistuin Sunnuntaiklassikoihin, en tarjonnut Stevie Wonderia, vaan The Rolling Stonesin version Bobby Womackin laulusta ”It’s All Over Now”. Tälläkin kerralla heitän peliin Rollarien coveroiman sävelmän. Mutta annan ensin alkuperäisen puhua omasta puolestaan. Stevien laulu on vuodelta 1968.



Rollarit tallensivat laulun vähän yli neljäkymmentä vuotta sitten heinäkuun kolmantena 1969. Samana iltana Brian Jones hukkui epämääräisissä olosuhteissa omaan uima-altaaseensa. Sanoitus saa uuden, entistä traagista paljon traagisemman merkityksen. Ja vaikka tarkoitukseni ei ole kummemmin verrata Wonderin ja Rollareiden esitystä, totean, että Wonderin laulu on upea, mutta minuun vetoaa enemmän räyhäkkäämpi sovitus, josta on jätetty siirappiset orkestraatiot pois. Valitettavasti ”videossa” laulu loppuu kesken. Onneksi Mick Taylorin komea kitarasoolo kuitenkin on mukana. Laulu löytyy hifistin esittelemän sinkun (joka löytyy myös omasta Rollarisinkkujen vajaasta kokoelmasta) lisäksi myös levyltä Metamorphosis (1975). Sen versio on kuitenkin lyhyempi ja kurjempi siksi, että kitarasoolosta on siinä vain rippeet.

Interventio

Viimeisen kuukauden olen ihastellut Arcade Firen sodanvastaista anthemia Intervention. Se on häpeilemättömän mahtipontinen ja spektakulaarinen samoin kuin kritiikin kohteena oleva asiakin. Mikään ei ole kuulostanut vähään aikaan yhtä hyvältä kuin ”kirkkourut”. Viime viikolla kolme laulua oli saada minut itkemään, kun kuuntelin niitä Salon rautatieasemalla odottaessani 8.03 Turkuun lähtevää junaa. Noista kolmesta laulusta Intervention, joka yllätti minuit kuunnellessani Tom Morellon isännöimää Axis of Justice -podcastia, oli sellainen ipodista tulvahtanut hyokkäys, että voittaja löytyi. Annoin periksi, vaikka ei tämä vielä klassikko ole. Joskus kuitenkin on. “We’re gonna win this war. No question about it”, kuten sanoisi Texasiin kadonnut isänsä poika.

Ja kuinka komean videon joku on tähän tehnyt! Se kruunaa laulun sanoman niin ylitsevuotavan onnistuneesti, että oksat… ei vaan aseet pois. Sergei Eisensteinin klassikkoelokuva Panssarilaiva Potemkinin (1925) taustalla on alun perin soinut Sostakovitsia, mutta Arcade Firen laulukin on kuin elokuvaan tehty. Niin kauniisti se rytmittää elokuvassa Odessan portailla kuvattua verilöylyä, joka on komeimpia jaksoja elokuvan historiassa ja - ja jota ei muuten todellisuudessa tapahtunut, vaikka elokuvalle historiallinen tausta rakennetaankin. Elokuvan voima on näyttää totena asioita, joita ei ole tapahtunut. Samaten voisi sanoa, että musiikin voima on yli 80 vuotta myöhemmin liittää itsensä osaksi samaa jatkumoa.

Vastaavia pömpöösejä spektaakkeleita sunnuntaiklassikoiden hengessä löydät täältä.

"I could've used a little more cowbell" -Bruce Dickinson

Tuima yllytti. Se on selitykseni tälle listalle. Olen yllytyshullu ja aloin tietenkin heti miettiä, että muistanko edes viittä biisiä, jossa olisi lehmänkelloa käytetty. Yllätyksekseni muistin muutaman. ja Hiukan asiaani tutkittuani löysin niitä lisää, jo sen verran, että oli vaiketa typistää se viiden parhaan listaksi.

Ensimmäisenä listalla on itseoikeutetusti Blue Öyster Cultin (Don't Fear) the Reaper, jonka tuottanut tuo mestarillinen tuottaja Bruce Dickinson (kuten käy ilmi siitä mainiosta dokumenttifilmin pätkästä edellisessä postissani).

Kun tutkin asiaa tarkemmin huomasin, että Dickinsonilla oli muitakin virkaveljiä, jotka ymmärsivät jo kauan sitten miten tehdään hienoja levytyksiä. Nazarethin Hair of the Dog on loistava esimerkki siitä miten rytmikäs lehmänkello tuo biisin sitä jotakin (kuten tähän biisiin rytmikkään lehmänkellon). Tämän kultakimpaleen tuottaja oli muistaakseni Bruce Willis.

Jimi Hendrix yritti kuulemma viimeiseen asti saada Stone Free biisin lehmänkelloja hiljaisemmaksi. Asiantuntijoiden mukaan mieli muuttui vasta, kun äänittäjänä häärinyt Bruce Springsteen pitkän baarikierroksen jälkeen kysyi Jimiltä: "How about them cowbells?" ja Jimi (oli jo aika huonossa hapessa) vastasi: "let them f**ckin' ring!"

The Rolling Stonen entinen basisti Bill Wyman on varsinainen lehmänkellofanaatikko. Hän sai vuosien mankumisen ja propagandan jälkeen (hänen kerrotaan kerran kipanneen viha- tai muuten päissään valtaisan lehmänkellokokoelmansa rumpali Charlie Wattsin uima-altaaseen) Honky Tonk Womenin äänityksissä kannatusta visiolleen. Ja lopputulos on todella hieno. Vaikka Tuottaja Bruce Dernilläkin on tietysti osuutensa tässä keitoksessa.

Viimeisenä listalla on Soulmusiikin osuus lehmänkelloille. Stevie Wonder saapui studiolle äänittämään Pastime Paradise biisiä. Studio sijaitsi maaseudulla New Yorkista pohjoiseen. Auton ikkuna oli auki matkalla ja lehmiä käyskenteli kedoilla tien varrella. Studiolle saavuttuaan Stevie kertoi äänittäjä Bruce Lee:lle kuulleensa lehmänkelloja matkan varrella. Koska Bruce oli varsin äskettäin saapunut Hong Kongista Amerikkaan, ymmärsi hän lausahduksen väärin. Ja loput on historiaa.

1. Blue Öyster Cult: (Don't Fear) The Reaper (Agents of Fortune, 1976)

2. Nazareth: Hair of The Dog (Hair of the Dog, 1975)

3. Jimi Hendrix Experience: Stone Free (1966)

4. The Rolling Stones: Honky Tonk Women (1969)

5. Stevie Wonder: Pastime Paradise (Songs in the Key of Life, 1976)

Historian havinaa voi kuunnella Spotify:sta , josta löytyy top 5 lisäksi viisi muuta lehmänkelloklassikkoa, jotka eivät mahtuneet viiden parhaan joukkoon.

P.S. Se jolla ei ole Spotify:tä ja arvaa jonkin top5:lta pudonneen biisin saa itselleen kutsun tuohon maan mainioon Ruotsalaiseen keksintöön.

More Cowbell!

Jostakin ihmisluonnon oikusta olen viimeaikoina intoillut 70-luvun biiseistä. Varsinkin sellaisesta purkkakaman ja raskaan rokin välimaastoon sijoittuvasta musiikista. Bach Turner Overdrive, jonka joku tässä muutama viikko sitten sunnuntaiklassikoi, oli bensaa palavalle vinyylille (kiitos!). Ajattelin klassikkona tarjoilla minulle tärkeän amerikkalaisen bändin: Blue Öyster Cult. 80-luvun alussa löysin Heavy Metal elokuvan sountrackiltä yhtyeen Veteran of Psychic wars biisin, johon muuten sanat on kirjoittanut Michael Moorcock (scifi- ja fantasiakirjailija). Ja aloin keräillä tämän oudon bändin levyjä. Monet yhtyeen biisien nimistä aukenivat vasta paljon myöhemmin opittuani englantia riitävästi (Dominance and Submission) ja toiset ovat edelleen aivan päättömiä (Flaming telepaths tai 7 screaming diz-Busters). Myöhemmin aukeni myös muutamat kieli poskessa tehdyt laulut. kuten Godzilla tai She's as beautiful as a foot.

Kaikki nämä vuodet yksi laulu on ollut ylitse muiden: The came the last days of May. Pieni tarina petoksesta, kaveruksista, huumekaupasta ja kuolemasta. Kaiken päälle Buck Dharma Roeserin loistava kitarointi.

Ainiin tuo otsikko viittaa yhtyeen suurimpaan hittiin (Don't) fear the Reaper, josta Saturday Night Live porukka teki aivan mieletömän sketsin. Jossa Christofer Walken on The Bruce Dickinson. More Cowbell!!

Ja muut lehmäkellon kalistusklassikot sunnuntain piristykseksi löytyy täältä.

Narrin vetisen silmäkulman kässäri

Marillion ei ole ollut Marillion sitten komean, alkoholistin elämää kuvaavan teemalevyn Clutching at Straws (1987). Marillionissa ei tartuttu oljenkorteen, vaan annettiin laulaja Fishin mennä. Vielä ennen kuin Steve Hogarth puskettiin laulajan paikalle, ilmestyi konserttitaltiointi The Thieving Magpie (1988), jonka introssa kuullaan Rossinia, kuten levyn nimeltä voi odottaa. Marilion saattoi olla varhaisen Genesiksen kopio. Kuten videosta (vuodelta 1983) näkee ja kuulee, Fish oli esiintyjänä kasvomaalauksineen ja rooleineen kaikkineen kuin Peter Gabriel aiemmin.

Kuten jo varmaan arvaatte, en ole innostunut tämän päivän Marillionista. En esimerkiksi astele sisään Tavastian ovesta, kun Marillion kapuaa siellä lavalle kuudes marraskuuta. Idea akustisiksi ”lämmitetyistä” omista vanhoista lauluista ja kiertue nimeltään ”L=M less is more” kertoo vain tempuista, jollaisia Marillion viime vuosina on joutunut tekemään voidakseen yhä tallentaa musiikkiaan ja "olla". Omituisin juttu oli taannoinen uskollisiin faneihin (joita Keski-Euroopassa on paljon) vetoaminen: pojat pyysivät faneilta tililleen rahaosoituksia, jota vastaan fanit sitten saisivat levyn. Fanit siis maksoivat, että saivat mitä sitten saivat. Kiinnostava yhteisöllistävä ajatus...

Aika jälkeen Fishin on tuottanut vain kaksi onnistunutta Marillion-albumia. Seasons End (1989) ja Brave (1994) muistuttavat vielä siitä progressiivisuudesta, joka kuuluu nimeen Marillion. Muuten orkesteri onkin vajonnut siihen indie rockin lampeen, jossa polskuttelee tungokseen asti bändejä, vaikka rannalla seisovassa kyltissä kielletään uimasta kuravedessä, jonka joutuminen korviin voi aiheuttaa tulehduksen.

Tolkienin Silmarillionista nimensä napannut ja lyhentänyt orkesteri aloitti julkiset hommansa vuonna 1979. Punkin kärkivuosina ei varmaankaan ollut kiitollista ilmoittaa, että tässä tulee yhtye, joka soittaa moniosaisia, pitkiä lauluja. Puhumattakaan, että olisi maininnut adjektiivin progressiivinen. Marillionin ensimmäinen pitkäsoitto Script for a Jester’s Tear ilmestyi kuitenkin vasta vuonna 1983. Sunnuntaiklassikkoni on albumin nimiraita, johon hurahdin 80-luvun lopulla niin, että osaan edelleen laulaa sen paikoin omituisista lyriikoista huolimatta alusta loppuun ilman taustanauhaa.

Script for a Jester’s Tear on rakkauslaulu, vaikka sitä ei laulun jokaisessa vaiheessa tahdo uskoa. Se on se vanha tarina menetetystä rakkaudesta, kadonneesta rakastetusta, jonka perään haikaillaan, vakka ”the game is over”. Mutta kuinka ällistyttävästi Fish asiansa ilmaisee, suoraan mutta ei suoraan. Kaikki saattaa tuntua yhtä aikaa vaikealta ja monimutkaiselta, vaikka asian perillemeno varmistetaankin vanhoin klisein. Fish lähti bändistä, koska selän takana puhuttiin pahaa. Yksi paha asia muille oli Fishin lyriikoiden epätavallisuus, jota muut pitivät vaikeaselkoisuutena tai jonakin, joka ei ole tästä maailmasta. Heidänpä oli tappionsa. Ja meidän.



Ne levyt, joihin kannattaa tutustua, ovat kaikki Fish-ajan teoksia. Ja niistä kannattaa tutustua kaikkiin. Erityisesti live-levyt ovat herkkua. Niiden paljous kertoo sen, että bändi oli parhaimmillaan lavalla. Mutta hitto, kertaakaan en ole kokenut Marillionia keikalla Fish laulajanaan. Nyt se on auttamatta liian myöhäistä, mutta onneksi meillä on näitä varhaisia levyjä. Ja onhan Fish vielä olemassa. Tässä ovat levyt tiukassa paketissa:

Script for a Jester’s Tear (1983), Recital of the Script (live, 1983), Fugazi (1984), Real to Reel (live, 1984), Misplaced Childhood (1985), Brief Encounter (ep, 1986), Clutching at Straws (1987), B’Sides Themselves (1988). The Thieving Magpie (live, 1988).

Muut sunnuntaiklassikot löytyvät täältä.

Olkoon nimesi...

Toinen poikani sai viime sunnuntaina nimen. Kun hänet nyt on nimetty sosiaalisen järjestyksen jatkumoon, laadin hänelle topviitosen, jossa on eri näkökulmista sivallettuja ohjeita ja toteamuksia. En kenties ole paras neuvoja, mutta minäkin satun tässä järjestysessä olemaan paikalla, josta ohjeita on annettava ja tapoja tyrkytettävä. Päättäköön hän sitten joskus aikanaan, mikä nyt neuvoksi. Toki silloinkin saa isältä kysyä.

Eelsin koskettava ja naiivikin tilitys on varmasti ollut täällä listalla jo ainakin kahdesti, mutta ei voi mitään, nyt se on pakko heittää ykköseksi taas. Laulu on verkkaisuudestaan ja flegmaattisuudessaan niin elokuvallinen, että näen kertojan kävelemässä ulkona koiran kanssa katselemassa jalkakäytävän halkeamia. Myös Niilon hempeä luritus on ollut täällä joskus esillä, mutta niin se on, kuten Nipa laulaa, että vain hetken kestää lapsuus, jonka jälkeen pääsemmekin ajanjaksoon, johon Pomon laulu viittaa. Greetings from Asbury Park, N.J. lienee yksi parhaista esikoislevyistä ikinä. (Niitäkin voisi listata, mutta mitään en lupaa, koska turhan monta listaa on jäänyt tekemättä.) Audioslaven laulu kertoo nimessään, mistä on kyse. Tässä sen voisi vääntää vaikka puheeksi pojalta isälle, jollainen se eräällä tavalla onkin. ”My creator, show me how to live”. The Killersin laulu on sekä traaginen että humoristinen isän ja pojan välinen keskustelu naisista, elämästä ja siitä, miksi elämä on pisteessä, jossa sattuu olemaan. “And sometimes people get tired, and I woke up a little too late to lie.”

1.Eels: Things the Grandchildren Should Know (Blinking Lights and Other Revelations, 2005)
2.Neil Young: I am a Child (Decade, 1977, alunperin Buffalo Springfield: The Last Time Around, 1968)
3.Bruce Springsteen: Growin’ Up (Greetings from Asbury Park, N.J., 1973)
4.Audioslave: Show Me How to Live (Audioslave, 2002)
5.The Killers: Daddy’s Eyes (Sawdust, 2007)

Neuvoja pojalle Spotifyssa.