Marillion ei ole ollut Marillion sitten komean, alkoholistin elämää kuvaavan teemalevyn Clutching at Straws (1987). Marillionissa ei tartuttu oljenkorteen, vaan annettiin laulaja Fishin mennä. Vielä ennen kuin Steve Hogarth puskettiin laulajan paikalle, ilmestyi konserttitaltiointi The Thieving Magpie (1988), jonka introssa kuullaan Rossinia, kuten levyn nimeltä voi odottaa. Marilion saattoi olla varhaisen Genesiksen kopio. Kuten videosta (vuodelta 1983) näkee ja kuulee, Fish oli esiintyjänä kasvomaalauksineen ja rooleineen kaikkineen kuin Peter Gabriel aiemmin.
Kuten jo varmaan arvaatte, en ole innostunut tämän päivän Marillionista. En esimerkiksi astele sisään Tavastian ovesta, kun Marillion kapuaa siellä lavalle kuudes marraskuuta. Idea akustisiksi ”lämmitetyistä” omista vanhoista lauluista ja kiertue nimeltään ”L=M less is more” kertoo vain tempuista, jollaisia Marillion viime vuosina on joutunut tekemään voidakseen yhä tallentaa musiikkiaan ja "olla". Omituisin juttu oli taannoinen uskollisiin faneihin (joita Keski-Euroopassa on paljon) vetoaminen: pojat pyysivät faneilta tililleen rahaosoituksia, jota vastaan fanit sitten saisivat levyn. Fanit siis maksoivat, että saivat mitä sitten saivat. Kiinnostava yhteisöllistävä ajatus...
Aika jälkeen Fishin on tuottanut vain kaksi onnistunutta Marillion-albumia. Seasons End (1989) ja Brave (1994) muistuttavat vielä siitä progressiivisuudesta, joka kuuluu nimeen Marillion. Muuten orkesteri onkin vajonnut siihen indie rockin lampeen, jossa polskuttelee tungokseen asti bändejä, vaikka rannalla seisovassa kyltissä kielletään uimasta kuravedessä, jonka joutuminen korviin voi aiheuttaa tulehduksen.
Tolkienin Silmarillionista nimensä napannut ja lyhentänyt orkesteri aloitti julkiset hommansa vuonna 1979. Punkin kärkivuosina ei varmaankaan ollut kiitollista ilmoittaa, että tässä tulee yhtye, joka soittaa moniosaisia, pitkiä lauluja. Puhumattakaan, että olisi maininnut adjektiivin progressiivinen. Marillionin ensimmäinen pitkäsoitto Script for a Jester’s Tear ilmestyi kuitenkin vasta vuonna 1983. Sunnuntaiklassikkoni on albumin nimiraita, johon hurahdin 80-luvun lopulla niin, että osaan edelleen laulaa sen paikoin omituisista lyriikoista huolimatta alusta loppuun ilman taustanauhaa.
Script for a Jester’s Tear on rakkauslaulu, vaikka sitä ei laulun jokaisessa vaiheessa tahdo uskoa. Se on se vanha tarina menetetystä rakkaudesta, kadonneesta rakastetusta, jonka perään haikaillaan, vakka ”the game is over”. Mutta kuinka ällistyttävästi Fish asiansa ilmaisee, suoraan mutta ei suoraan. Kaikki saattaa tuntua yhtä aikaa vaikealta ja monimutkaiselta, vaikka asian perillemeno varmistetaankin vanhoin klisein. Fish lähti bändistä, koska selän takana puhuttiin pahaa. Yksi paha asia muille oli Fishin lyriikoiden epätavallisuus, jota muut pitivät vaikeaselkoisuutena tai jonakin, joka ei ole tästä maailmasta. Heidänpä oli tappionsa. Ja meidän.
Ne levyt, joihin kannattaa tutustua, ovat kaikki Fish-ajan teoksia. Ja niistä kannattaa tutustua kaikkiin. Erityisesti live-levyt ovat herkkua. Niiden paljous kertoo sen, että bändi oli parhaimmillaan lavalla. Mutta hitto, kertaakaan en ole kokenut Marillionia keikalla Fish laulajanaan. Nyt se on auttamatta liian myöhäistä, mutta onneksi meillä on näitä varhaisia levyjä. Ja onhan Fish vielä olemassa. Tässä ovat levyt tiukassa paketissa:
Script for a Jester’s Tear (1983), Recital of the Script (live, 1983), Fugazi (1984), Real to Reel (live, 1984), Misplaced Childhood (1985), Brief Encounter (ep, 1986), Clutching at Straws (1987), B’Sides Themselves (1988). The Thieving Magpie (live, 1988).
Muut sunnuntaiklassikot löytyvät täältä.
