Olen viime aikoina intoillut Jorma Kaukosen akustisesta musiikista. Jopa niin paljon, että vaimo on joutunut huomauttamaan "ainaisesta countryn rytkeestä". Aikaisemmin olen oikeastaan vain kuunnellut Jorman soittoa Jefferson Airplanen levyillä ja ihmetellyt, että ompa äijällä suomalaisen kuuloinen nimi. Jokin aika sitten eräs kitaraa soittava ystäväni kehui Jorman Blue Country Heart levyä ja lainasi sitä minulle. Olin välittömästi myyty. En ole aivan yhtä varma kuin Tommi asiasta (väittäessään Frippiä maailman parhaaksi kitariksi), mutta minusta Jorma soittaa kitaraansa erittäin taidokkaasti. Joka kuuluu myös valitsemallani sunnuntaiklassikollakin. Siinä hän soittaa Jack Casadyn kanssa loistavan Mann's fate biisin, joka on duo ensimmäiseltä levyltä vuodelta 1970. Valitsin kyseisen laulun osittain siksi, että sain tällä viikolla kyseisen Hot Tunan ensi levyn postissa (tilattuani sen netistä). Juutuuppivideo on suurin piirtein levyn julkaisun ajoilta, jota todistaa myös Casadyn hilpeä ulkoasu. Mutta siitä huolimatta kundit vetäisevät biisin virtuoosimaisesti. Itse levykin on äänitetty keikalta ja on hieno muistutus siitä, miten spontaanisti rock-musiikkia on joskus tehty.
P.S. Kestoltaan tämä ei ole ihan niin pitkä kuin Tommin tämän sunnuntainen valinta.
Viime sunnuntainen Peter Gabrielin sävelmä johdatti minut seuraavaan klassikkoon. Tarkoitukseni ei ole rakentaa mitään ketjua tai aasinsiltaa, mutta koska se käy näin vaivattomasti, en voi olla tarttumatta rakennusaineksiin. Sanon vielä sen, että tarkoitukseni ei ole myöskään kovinkaan (ehkä) usein klassikoida silmienne eteen näin pitkää biisiä. Jos joku alkaa nyt valittaa, pyydän anteeksi, vaikka en olekaan anteeksi pyytäessäni tosissani.
King Crimson on orkesteri, josta on helppo olla pitämättä, tiedän ja uskon sen. Siitä ei voi nauttia niin kuin nautitaan listajytkeestä tai Matista ja Teposta. Ai niin, listoilla hekin ovat olleet muutaman kerran. King Crimson ei ole pikaruokaa, vaan jonkinlaista ”nappailua”, jossa nälkä kasvaa syödessä. Siis kun tulee hetki, jolloin haluaa kuunnella jotakin, joka aukeaa ja tuottaa mielihyvää enemmän kuin kymmenen kermakakkua tai olutta, King Crimson on erinomainen vaihtoehto. Minulle monesti ensimmäinen
Robert Fripp on kenties maailman paras kitaristi. Nimitys toki alentaa hänen arvoaan, sillä hän on paljon muutakin kuin kitaraa soittava rockmies. Fripp on yksi musiikillisten konekokeilujen pioneereja. Hänen soundinsa tunnusmerkiksi muodostui nauhakaiku, joka tuotti Frippertronics-nimellä tunnettu laite. Laitteen toiminnasta on olemassa video, jossa on hauska ei niin rokkarin näköisen Frippin juonto, mutta myös erityisen ällistyttävää demosoitantaa. Velho mikä velho.
King Crimsonin Red (1974) on yksi parhaista koskaan levytetyistä albumikokonaisuuksista. Mukana on melodioiden ja riffien puolesta hittiainesta, mutta myös rajat ylittävää kokeilua, jota ei aina jaksa kuunnellea Sen antaa anteeksi, koska jokaisessa 1970-luvun Crimsonin albumissa on yhtä aikaa jotain ärsyttävää. Ärsyttävää on esimerkiksi täydellisyys. Nokkamies Fripp on perfektionisti, mutta uskalias perfektionisti. Toki Redillä on Frippin lisäksi pari muutakin soittajaa. Kitaraa ja melotronia soittavan Frippin lisäksi levyllä soittavat basisti ja laulaja John Wetton, rumpali Bill Bruford sekä viulisti David Cross ja saksofonisti Mel Collins. Kaikki ovat parasta a-ryhmää.
Sitten se biisi. Albumin viidestä raidasta klassikkoni on jälleen päätössävellys. Starless kasvaa kauniista melotronin ohjaamasta balladista sfääreihin, joissa mennään eikä meinata. Välillä saattaa tuntua siltä, että lanka katoaa, mutta lopuksi koko jyräävä massa tuodaan ensiluokkaisesti maaliin. Hitto, tällaista ei tee enää kukaan! Paitsi King Crimson, jolle sinunkin kannattaa antaa mahdollisuus.
Tässä on "The Fixer", Pearl Jamin sinkkulohkaisu ensi syyskuussa ilmestyvältä uudelta levyltä. Ja tämä kuulostaa tosiaankin uudelta, raikkaalta ja - yllättävän kevyeltä.
Eilen, kun tein pihalla mitä nyt pihalla tehdään, vaimoni kysyi ikkunasta huutaen: ”Missä on se Peter Gabrielin levy?” Kysyin "mikä levy", vaikka tiesin, mistä levystä oli kyse. ”No, se Solsbury Hill.” Sieltä se löytyi G:n kohdalta, ja niinpä meillä pian kuunneltiin Gabrielin vuonna 1977 ilmestynyttä debyyttialbumia. Albumin arvoa ei suinkaan vähennä se, että basson varressa on Tony Levin ja kitarassa Robert Fripp. Paikoin tuntuukin siltä, että taustoja soittaa King Crimson.
Vaimo tykkää Solsbury Hillistä. Minulle on osoittautunuttärkeäksi ja koskettavaksi albumin b-puoli, varsinkin sen kaksi viimeistä laulua, Down the Dolce Vita ja Here Comes the Flood, joissa vetoaa mahtipontinen kauhun ja kauneuden dialektiikan performanssi. Minun sunnuntaiklassikkoni on albumin päättävä Here Comes the Flood, joka on yhtä aikaa pelottava, mutta myös jotenkin puhdistava kuuntelukokemus.
Lord, here comes the flood
Well say goodbye to flesh and blood
If again, the seas are silent
In any still alive
It’ll be those who gave their island to survive
Drink up, dreamers, you’re running dry.
Vertailun vuoksi panen tähän Here Comes the Floodin livenä vuodelta 1978 ja vuodelta 2003.
Taannoisen perhetapahtuman vuoksi minä lienen toista Yläviidenneksen blogistia kepeämmällä tuulella. Isän ja pojan suhdetta käsittelevä mielikuvituksellisesti nimetty "Father and Son" on minun sunnuntaiklassikkoni.
Valintani esittää Cat Stevens, joka on multinationaali siinä mielessä, että hänen äitinsä on ruotsalainen ja isänsä kyproksenkreikkalainen. Ei ihme, että hän päräytti itselleen taiteilijanimen, kun vanhemmat menivät nimeämään poikansa Stephen Demetre Georgiouksi. No, oikeastaan se on paljon komeampi kuin Cat Stevens - ja komeampi kuin Yusuf Islam, joka on ollut hänen nimensä vuodesta 1978, jolloin hän kumartui Mekkaan päin.
Ennen kuin Stevens käänsi popille ja markkinoille selkänsä ja vaiensi kitaransa, hän ehti levyttää vuodesta 1966 vuoteen 1978 kaksitoista ensiluokkaista albumia. Lisäksi vuonna 2005 ilmestyi konserttitaltiointi Majikat, joka tuli myyntiin myös dvd:nä. Kenties Yusuf siis kaipaa edes hivenen kissa-aikojaan? Vuonna 2006 Yusuf loikkasikin takaisin popbisnekseen - ja varsin menestyksekkäästi.
"Father and Son" on Cat Stevensin ehyimmällä albumilla Tea for the Tillerman (1970), josta löytyy myös se hänen "Wild Worldinsä", jonka ovat jälkeen levyttäneet yksi ja toinen. Albumi muodostaa yhdessä sitä seuranneen Teaser and the Firecatin (1971) kanssa hänen "hittikautensa", sellaisen johon ei ihan jokainen pilliinpuhaltaja kykene. Yksinkertainen on kaunista, ja kun se osuu vielä sopivaan hetkeen, ei mikään tunnu paremmalta.
Tommin yllyttämänä tarjoilen klassikon, joka olisi itseasiassa sopinut parin viikon takaiseksi sunnuntailauluksi. Silloin The Flaming Lips oli nimittäin soittamassa Helsingin helteessä. Tämä biisi oli mielestäni hienon keikan ehdoton kohokohta. Laulun sanat ovat niin suloisen katkeran kauniit ja sopivat jotenkin mainiosti sunnuntain laiskanpulskeaan pohdiskeluun. Sunnuntaina on nimittäin helpompaa pohtia kaiken katoavaisuutta, silloin ei ala ahdistaa niin pahasti.
"Do You Realize - that everyone you know
Someday will die -
And instead of saying all of your goodbyes - let them know You realize that life goes fast"
Syntymä on ihmeellinen asia, jonka ihmeellisyyden toteaminen on klisee. Mutta silti se on ihmeellisin asia. Eino Leinon päivänä olin kokemassa tuota ihmettä toistamiseen. Poikani huusi tullessaan kuin hän olisi vastustellut. Niin meillä tuossa vaiheessa taitaa olla tapana. Ensin olemme hiljaa muutamia kuukausia ja sitten, kun saamme mahdollisuuden, kun näemme valon, me huudamme kuin huuto olisi viimeisemme. Emmekä voi tietää, vaikka niin olisi. Joku merkki on jätettävä maailmaan, tai miksi tätä paikkaa sitten kutsutaankaan.
Toisen poikani syntymä synnytti ihmettä seuranneen päivän hetkinä mieleni kovalevyyn katkelmia sävelmistä, joissa ei taideta kovinkaan usein syntyä, mutta samalla portilla kyllä ollaan. Yhdessä yritetään sisään portin saranapuolelta. Nyt syntyneelle (kuten esikoispojallenikin) haluaisin antaa mahdollisuuden olla vapaa kaavoista ja tavoista, jos ne hänestä tuntuvat hölmöiltä. Toivon rohkeutta olla tekemättä tavanomaisimpia ratkaisuja, jos joku muu tuntuu paremmalta tavalta toimia. Sydäntä opetan kuuntelemaan, mutta en välttämättä toimimaan kuuleman mukaan. Sydän on lihas, joka on kiusallisen usein väärässä.
Ensimmäisiä sävelmiä, joka tulvahti jostain mieleeni, oli Eddie Vedderin ällistyttävän hieno, turhuudesta vapaan elämänfilosofian anthem, joka on Sean Pennin ohjaamasta erinomaisesta elokuvasta Into the Wild (2007). Muista sävelmistä en kerro mitään muuta kuin sen, että ne kaikki nousivat tajuntani pintaan perin yksilöllisistä, pienistä ihmeellisistä hetkistä, jotka seurasivat yhtä suurempaa ihmettä.
1.Eddie Vedder: Society (Into the Wild, 2007)
2.Buffalo Springfield: I am a Child (Last Time Around, 1968)
3.Popol Vuh: For Eternity (Popol Vuh, 1972)
4.Coldplay: Square One (X&Y, 2005)
5.Jacob Dylan: Something Good This Way Comes (Seeing Things, 2008)
Jospa heittäisin minäkin sunnuntaiklassikon. Aiemmin tuli mainittua, että Bobby WomackinIt's All Over Now on Rolling Stonesin lainabiiseistä suosikkini. Se oli Stonesin ensimmäinen listaykkönen Englannissa, joten klassikonomainen virstanpylväs siten heille itselleenkin.
Alkuperäisen biisin levytti The Valentinos, jonka laulaja Bobby Womack oli. Valentinosin biisin soitti Rollareille kuuluisa amerikkalainen DJ Murray the K... ja sillä hetkellä (ainakin tarinan mukaan) silmää räpäyttämättä Rollarit päättivät ottaa biisin itselleen. Onnellisen tuloksen kuulee ja näkee videosta.
Sinkun kääntöpuolella ilmestyi Jaggerin ja Richardsin oma sävellys Good Times, Bad Times. It's All Over Now siirtyi sinkkuversion jälkeen hieman muutettuna albumille 12X5. Sen jälkeen se on mukana ainakin neljällä kokoelmalla (Big Hits, Stone Age, More Hot Rocks ja Rolled Gold.)
Videossa Rollarit esittävän biisin version ilmestymisvuonna 1964.
Kuvan laatu ei ole kummoinen, mutta onpa seesteisyydessään komea liveversio Rollareiden biisistä. Tällaisilla yllätyksillä Pearl Jam rakentaa näppärästi ympärilleen rockhistorian kehystä, jonka sisään he itse sijoittuvat. Tämä lienee tietoista imagon rakentamista, mutta näin tehtynä sallin sen ilman vastaväitteitä.
Mikä olisikaan parempi top5-covereiden kohde kuin Rolling Stones? Ei mikään, sillä Rollarit itse aloittivat levyttämisen lainabiiseillä. Heidän rahisten tallentama lainasuosikkinsa on Chuck Berry, jonka biiseistä rollarilätyille ovat päätyneet esimerkiksi Little Queenie, Let It Rock, Down the Road Apiece, Carol, You Can’t Catch Me ja Come On. Muita ovat muun muassa Muddy WatersinI Can’t Be Satisfied, I Wanna Be Loved ja Mannish Boy, Howlin’ WolfinLittle Red Rooster,Robert JohnsoninLove In Vain, Buddy HollynNot Fade Away sekä ykkössuosikkini Bobby WomackinIt’s All Over Now. Juurevaa kamaa ja hienoja, lyömättömiä tulkintoja. Aivan samaa ei voi sanoa kaikista versioista, joita The Glimmer Twinsin eli Jaggerin ja Richardsin sävellyksistä on loihdittu.
Rolling Stonesia ovat coveroineet niin monet, että top20-lista olisi ollut helpompi tehdä. Tosin sillekään eivät olisi mahtuneet Britney Spearsin ja Samantha Foxin yritelmät Satisfactionista tai David Hasselhoffin riekkuminen Let’s Spend the Night Togetherin tahtiin… Myönnän, että Britneyllä (tai siis hänen rahaa haistaneilla tuottajillaan) on yritystä, sillä ainakin hänen versionsa on erilainen kuin alkuperäinen. Joku roti silti pitäisi coveroinnissakin olla. Tissifoxista ja Hasselhoffin plantusta en tohdi sanoa sen enempää. Mutta ne parhaat. Lopulta nekin oli melko helppo valita.
Rage Against the Machinen verevän aggressiivinen versio Street Fighting Manista on taltioinut niin komeasti tyyliinsä laulun taistelusisällön, että sen ykköspaikka on kiistaton. Koko poppoon coveralbumi Renegades (2000) on lainabiisilevyjen aatelia. Suomalaiskansallisesti olen iloinen, että Smackin versio Paint it Blackista lyö kevyesti kakki muut kymmenet versiot, joita biisistä on tehty. Smack rokkaa rehellisesti siksi, että alkuperäinen biisi on hyvä eikä siksi, että se kannattaa rahan rattaat silmissä levyttää. U2:n versio samasta biisistä on kiinnostava, mutta laiska. Deep Purplen keikkasettiin Paint It Black kuului usein 1960- ja 70-luvun vaihteessa – tosin usein vain Ian Paicen liki kymmenminuuttisen rumpusoolon kehyksenä.
Johnny Cashille No Expectations on todella yllättävä veto, mutta biisi vääntyy kerrassaan upeasti counryrallatteluksi – josta käteisjussi tekee aina uskottavaa taidetta. Otis Reddingin versio Satisfactionista taas osoittaa sen, mihin sfääreihin seksillä flirttaavan biisin tulkinta oikein voi viedä. Yliveto esitys verrattuna muihin saman biisin heittäneisiin. Ja sitten lopuksi mukaan raahataan yksi nainen: bluesmatriarkka Etta James hönkäilee Miss You sen verran tunteikkaasti, että paikka listalla on varattu.
1. Rage Against the Machine: Street Fighting Man 2. Smack: Paint it Black 3. Johnny Cash: No Expectations 4. Otis Redding: (I Can't Get No) Satisfaction 5. Etta James: Miss You
5 vierivää kiveä
on Spotify-tunnuksin kuunneltavissa tästä.
