sunnuntai 19. heinäkuuta 2009

Sunnuntaitulva

Eilen, kun tein pihalla mitä nyt pihalla tehdään, vaimoni kysyi ikkunasta huutaen: ”Missä on se Peter Gabrielin levy?” Kysyin "mikä levy", vaikka tiesin, mistä levystä oli kyse. ”No, se Solsbury Hill.” Sieltä se löytyi G:n kohdalta, ja niinpä meillä pian kuunneltiin Gabrielin vuonna 1977 ilmestynyttä debyyttialbumia. Albumin arvoa ei suinkaan vähennä se, että basson varressa on Tony Levin ja kitarassa Robert Fripp. Paikoin tuntuukin siltä, että taustoja soittaa King Crimson.

Vaimo tykkää Solsbury Hillistä. Minulle on osoittautunut tärkeäksi ja koskettavaksi albumin b-puoli, varsinkin sen kaksi viimeistä laulua, Down the Dolce Vita ja Here Comes the Flood, joissa vetoaa mahtipontinen kauhun ja kauneuden dialektiikan performanssi. Minun sunnuntaiklassikkoni on albumin päättävä Here Comes the Flood, joka on yhtä aikaa pelottava, mutta myös jotenkin puhdistava kuuntelukokemus.

Lord, here comes the flood
Well say goodbye to flesh and blood
If again, the seas are silent
In any still alive
It’ll be those who gave their island to survive
Drink up, dreamers, you’re running dry.


Vertailun vuoksi panen tähän Here Comes the Floodin livenä vuodelta 1978 ja vuodelta 2003.






9 kommenttia:

SusuPetal kirjoitti...

Tuo 2003 versio meni ihon alle, iän mukana tuomaa äänen karheutta ei voi vastustaa, hui, ihana.

Hannah kirjoitti...

Olipa hyvä, että laitoit molemmat videot, tuon kuunteli ilokseen tuplasti. Todella hieno kappale.

Sooloilija kirjoitti...

Oli aika, jolloin olin ihastuntu Gabrielin sinisiin silmiin ja musiikkiin.
Väristyksiähän nämä molemmat aiheuttavat vieläkin, mutta tämä uudempi missä Peter on jo paljon nähnyt aikuinen mies, iskee kyllä suoraan..johonkin..

Sooloilija kirjoitti...

Ihastukset saavat aina sormetkin juoksemaan näppäimillä niin vauhdilla, että virheitäkin tulee.. ;D

Vaiheinen kirjoitti...

Jep. Nämä kaikki Gabrielin 4 ensimmäistä taiteilijan nimeä kantavaa albumia (lempinimiltää Car, Scratch, Melt ja Security) ovat kerrassaan hienoja. Tuo soolodebyytti on yksi parhaimmista näistä. Täytyy kieltämättä olla samaa mieltä, että vuoden 2003 versio on kypsyttänyt tuosta biisistä livenä esitettynä vieläkin suuremman helmen.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitoksia kiitoksia, oli hieno juttu tämä. Gabriel soi toisinaan, aina välillä. Se on ikipysyvä.

Tuima kirjoitti...

Pidin paljon enemmän tästä uudemmasta tulkinnasta, se oli paljon koskettavampi ja sisäistetympi.

Tommi kirjoitti...

Itse pidän enemmän tuosta varhaisesta, joka muistuttaa albumilla olevaa biisiä.

Esitysten välinen ero ei ehkä ole syntynyt sisäistämisestä, josta Tuima mainitsee, vaan pikemminkin synkkään lauluun osuvien tapahtumien määrän huimasta kasvusta. Konteksteja, joihin laulu voisi liittyä, on melkolailla enemmän vuonna 2003 kuin vuonna 1978.

Toki Gabriel on itsekin ikääntynyt, mikä saattaa tuoda tulkintaan seesteyttä. Videossa näkyy myös muutos: piano ei enää riitä vuonna 2003 ja bändiä ei välttämättä tarvita.

Komeita esityksiä/tulkintoja ovat molemmat. Samoin kaikki Viheisen mainitsemat Gabrielin neljä ensimmäistä albumia, joita puheessa on vaikea erottaa toisistaan, koska niillä ei varsinaisesti ole nimiä.

Anonyymi kirjoitti...

Nyt ei kyllä pysty päättämään kummasta versiosta pidän enemmän, ehkis vaaka kallistuu tuon varhaisemman suuntaan. Se on tutumpi. Toisaalta tuossa uudemmassa Gabrielin äänessä on jo tarpeellista rosoisuutta ja elämän kokemusta tuon biisin esittämiseksi.

Good stuff!