Pakko päästä pois

Jo jonkin aikaa mielessäni on viivähtänyt yksi jos toinenkin kotimainen tieteemainen viisu. Suomalaista road-elokuvaa tarkasteleva väitöskirjani on pisteessä, jossa kaikenlaiset aihetta määrittävät kehystykset tyrkyttävät itseään tykö. Musiikissa tie-, matka- ja pakoaiheisia lauluja on riittämiin, vaikkakaan kelvollisia ei ole kuin muutama. Jos päätän kirjata tutkimukseni alkuun jotakin motoksi, tiedän, mistä laulusta sen otan. Ei, kyseinen laulu ei ole "Moottoritie on kuuma".

Eikä se ole tämänkertaisesta klassikostanikaan, vaikka samassa teemassa kuljetaankin. Siis nimenomaan kuljetaan. Tehosekoittimen ”Pakko päästä pois” on turhista jousistaan huolimatta onnistunut, elokuvallinen lähdön ja kulkemisen kuvaus. Se löytyy samannimiseltä ep:ltä ja albumilta Varoittava esimerkki (1998).



Muita irtaantumaan pyrkiviä ralleja voit tavata täältä.

Kuka saatana antoi helvetin jäätyä?

The Eagles on bändi, jossa on maailman paskin kannuttelija. Don Henleyn kapulat pitäisi polttaa. Ja rumpupatteri polttohaudata juhlallisin menoin Malibun edustalle. Toisaalta on pakko myöntää, että tuon onnettoman rumpujen kolistelun antaa anteeksi, kun kuuntelee Desperado-levyä. Se on täynnä hienoja helmiä. Tällä levyllä länsirannikonsoundi ei ole vielä hionut ihan kaikkia särmiä pois. Yhtenä tekijänä on Bernie Leadonin bluegrass-henkiset mandoliini- ja banjopätkät. Doolin-Dalton kiteyttää Westernien tunnelman ja aiheet hienoksi parin minuutin monumentiksi. Yksinäisyys, vapaus, kuolema ja uskottomat naiset ovat laulun rikollisjoukon saalis.
Videossa näkyy kuva levyn takakannesta, jossa The Eagles makaa "kuolleena" maassa. Jos oikein tarkaan katsoo, Reunimmaiset ruumit voi tunnistaa J.D. Southeriksi ja Jackson Browneksi.



Tässä saman biisin instrumentaaliversio, jossa Bernie antaa banjo puhua.



Don Henley-vihaa voi loiventaa täällä.

Neil 66

Neil Young täytti eilen 66 vuotta. Onnea Neil, ja kiitos, olet musiikin Route 66. (Tietysti hän lukee tätäkin suomenkielistä blogia.) Pappaiästään huolimatta Neil on edelleen ”young”. Videossa (Montreux 2001) hän esittää Crazy Horsen kanssa laulun "Goin’ Home". (Laulu löytyy studiolevyltä Are You Passionate? 2002). Taltioinnin aikaan hän oli kymmenen vuotta nuorempi. Eiköhän tämä jaarittelu riitä. Totean vain, että ilman Neiliä meillä ei olisi mitään. Ei mitään.



Muuta mukavaa meininkiä voit tapailla täältä.

Pieni ja hento soolo

En vuosiin ymmärtänyt Dave Lindholmin Neroutta. Anteeksi. Se ymmärtämättömyys muuttui lämpimäksi ihailuksi viimeistään, kun näin Daven livenä (muutenkin kuin meidän lähibaarissa). Kiitos vaimolleni, jonka lempeä suostuttelu taivutti minut katsomoon. Olkoon tämä sunnuntainen rakkauden tunnustus hänen.
Olen aina kuitenkin aistinut Aino-levyn hienouden. Pieni ja hento ote -biisissä viimeistään paljastuu Daven nerous: sankarikitaristi malttaa olla koskematta kitaraansa ensimmäiseen kahteen minuuttiin (1:45).  Dave soittaa muutaman todella komean aksentin siitä eteenpäin. Ei koskaan liikaa, ei koskaan liian vähän. Kun hän vihdoin antaa kitaran puhua, jösses, minkälaista hillittyä pidättäytymistä! Jopa varsinainen soolo, siinä kuuden minuutin (6:17) kohdalla, on kertakaikkisen hallittu. Dave soitta vain välttämättömät nuotit. Ja taustalla Otto Donnerin orkesteri soittaa kaiken tarpeellisen, jotta maailman komein rock-biisi saisi hengittää kylmää talvi-ilmaa.







Muita hentoja otteita voi tunnustella täällä.

panen hommat haisemaan

Viime viikko ei ollut mitenkään loistava työviikko. Flunssa pyrki niskan päälle ja töissä tuli lunta tupaan. Samalla vanha hiirivammainen olkapää kiukutteli. Perjantaiaamupäivällä olin valmis pistämään hommat haisemaan. Saman päivän iltana kuukahdin sänkyyn kello yhdeksän.
Nyt on jo parempi olla. Siitä huolimatta mieleni teki soittaa tämä Pelle Miljoonan klassikko: Lähdetään kiitämään. Se on kertakaikkisen hieno versio Eddie & The Hot Rodsien biisistä. Olematta lainkaan (siis tippaakaan) puolueellinen voin väittää, että Pelle vihainen esitys peittoaa alkuperäisen 6-0.

Tästä lähtee:



Ja alkuperäinen uteliaille:



Muita hommia voi haistella täällä.

Ruotsin kuningas

Tänään olisin voinut heittää teille örinää, jonka myös olisitte ansainneet. Lupaamani kirkonpolttohevikin on vielä soittamatta... Mutta tässä on jotain, joka ei örinäpotentiaalistaan huolimatta ole rakennusten tuhoamista, vaan silkkaa jotain muuta. Opeth on Ruotsin suurin (ikinä!) lahja musiikkimaailmalle. Nyt kai olisi sopivaa sanoa, että Abba on parasta sillinä.

Olen taistellut Opethia vastaan juuri tuon örinäpotentiaalin takia. Vasta viikko takaperin lainasin kirjastosta albumin Watershed (2008). Olen siis noviisi, mutta iloinen, sillä tiedän, että ihana maailma on koluttavanani. Watershedin Porcelain Heart ei ole jättänyt minua rauhaan. (Tällä kertaa piti panna linkki, kun upottamista ei ole sallittu.) Ja sanonpa, että jos lukija on minun kaltaiseni örinäestoinen, niin uusin albumi, Heritage (2011), on ällistyttävää nykyprogea, joka nimensä mukaisesti kumartaa ja kunnioittaa.

Anna Opethin koskettaa myös örinöiden ja/tai todella klassisesti. (Örinä on vain häviävä osa orkesteria. Örinää sisältävän linkin takana on poikkeuksellisen komeata heviprogea 11 minuttia 50 sekuntia. Siis kunnon progea.)

Ai niin, ne muut klassikot… ne ovat täällä.

Postikortti

Lensin eilen Suomesta takaisin Kiinaan. Podin koti-ikävää jo pari päivää ennen lentoa. Tätä koti-ikävää helpottaa tänään John Entwistle:n kirjoittama (ja suurimmaksi osaksi soittama) laulu Postcard. Johnin laulut erottuvat muista The Who:n lauluista eniten sanoitusten ansioista. John kirjoittaa varsin suorasanaisesti ja kuivan sarkastisesti, kun taas Pete Townshend:in sanoitukset ovat huomattavasti monimutkaisempia (jos ei lasketa ihan alkupään tuotantoa à la Mary Anne with the Shaky Hand). Postcard lohduttaa, koska se kertoo kiertue-elämän iloista ja suruista:


"There's kangaroos and we're bad news in Australia
Thrown off the plane for drinking beer
So long on the plane it drove us insane
So long on the plane

Hope you're well at home,
Next week I'll try to phone
Not very long to go
I'll tell you when I'm coming home as soon as I know"
-John Entwistle


Jos idea ei vielä auennut täysin kaikille kuuntelijoille, Pete kirjoitti levyn kanteen seuraavanlaisen selvennyksen:


"'Postcard is a John Entwistle song about touring on the road. He describes in luscious detail the joys and delights of such romantic venues as Australia (pause to fight off temporary attack of nausea), America (pause to count the money) and, of course, that country of the mysterious and doubting customs official, Germany (pause, whether they like it or not, for 'God Save The Queen'). Listen out for the field sound effects ACTUALLY RECORDED IN THE COUNTRIES WE TOURED. 'Postcard' was originally recorded in my house for a maxi single. They were EP's that only cost as much as a single. Ours unfortunately never got released. I engineered this one with one hand on the controls and the other on the guitar. That's why I only play one chord throughout the whole song."


Palatakseni tuohon koti-ikävään, josta mainitisin aiemmin: Olen tässä matkaillessa huomannut, että rock-muusikoiden maailmankiertely on (ainakin laulujen sanoitusten mukaan) yhtä koti-ikävän karkoitusyritystä, aivan kuten minunkin matkailu. Kuuntelen tätäkin biisinä eräänläisena vertaistukena. Tämä kummasti auttaa kestämään sinne seuraavaan puheluun saakka.





Vertaistukea Sunnuntaiklassikon puutteeseen voi saada täältä.