Salakapakka

Taideteollisessa Korkeakoulussa (opiskeluaikoinani tunnettiin Taikkina, sitä ennen Atskina) oli ja on kai vieläkin instituutio nimeltä Kipsari. Viimeksi käydessäni se oli siistiytynyt kahvilaksi, mutta opiskellessani se oli vielä oikea salakapakka. Virallisesti tila (Pienehkö nurkka Arabian kellarisokkeloissa, pari pientä likaista ikkunaa katon rajassa) kuului oppilaskunnalle. Oppilaskunta jakoi halukkaille pitovuoroja. Viikon tai kahden pituisella vuorolla sitten ansaittiin rahaa myymällä ruokaa, kahvia, pullaa ja kaljaa. Tuotot jäivät kokonaan opiskelijalle, lukuunottamatta oppilaskunnalle maksettua vuoromaksua. Saimme ystävieni kanssa toisen tai kolmannen vuoden keväällä kahden viikon Kipsarivuoron. Niinpä raadoimme 10-12 tuntisia leipoen, ruokaa laittaen, kahvi ja kaljaa myyden. Jokaisen illan jälkeen ystäväni Esko laittoi Pink Floydin Wish You Were Here:n soimaan. Oli hienoa umpiuupuneena siivoilla ja kuulla David Gilmourin loistavaa soittoa. Toisen viikon viimeisen illan loputtua taisimme kaikki maikoilla väsyneinä, mutta onnellisina  tämän tahdissa Kipsarin pöydillä. Taskussa tuotot, jotka opiskelijabudjetissa oli muistaakseni ihan tuntuvat. Ja päässä ajatus, siitä ettei ikinä enää erehtyisi pitämään Kipsaria.

Wish You Were Here on myös ikävän karkoituslaulu. Ja siksi se soi tänä sunnuntaina. On koti-ikävä ja vielä useampi viikko ennenkuin pääsen kotiin perheen luo.



Tässä versio jonka pitäisi toimia siellä missä minä en ole:



Muuta salakapakkameininkiä voi aistia täällä.

Lost in Bruce

Bruce Springsteen ja maailman paras taustabändi The E Street Band - joka ei ole vain taustabändi - konsertoi tänään neljättä kertaa Suomessa. Tämä ei ole uutinen, ainoastaan hölmö, johdatteleva toteamus. Siis Pomo on jälleen täällä. Siksi hänelle voi myös esittää toiveita. Hänellä on myös tapana toteuttaa niistä joitakin. Aktiivisena laiskasti päivittyvän blogimme lukijana hän varmasti tällä kertaa tarttuu edes yhteen toiveistani.

1.Lost in the Flood (Greetings from Asbury Park, N.J., 1973)
Tämän debyyttialbumilohkaisun kuuleminen setissä on varsin epätodennäköistä, sillä laulu liittyy niin voimakkaasti amerikkalaiseen kulttuuriin - eikä laulua ole kuultu edes kiertueen jenkkikeikoilla. Olen antanut Brucelle jo kolme mahdollisuutta esittää laulun Suomessa. Neljäs kerta saisi sanoa toden. Jos niin ihanasti kävisi, muut biisit saisivat olla vaikka diibadaabaa. Melkein.

2.Atlantic City (Nebraska, 1982)
Tämä on vaimoni kanssa yhteinen toive, jonka kuvaus jonkinlaisesta uskosta edes hetkelliseen parempaan sijoittuu kylmät väreet -osioon.

3. Thunder Road (Born to Run, 1975)
Road-elokuvallisten laulujen ykkönen. Pelkän pianon säestyksellä esitettynä hyppäisi listanai kakkospaikalle.

4.The Ghost of Tom Joad (The Ghost of Tom Joad, 1995)
Tom Morello, joka vierailee Brucen uusimmalla levyllä, totesi musiikkinsa poliittisuutta kritisoineille: "Jos haluatte riffejä ilman politiikkaa, kuunnelkaa Aerosmithiä tai Audioslavea." Musiikki on politiikkaa, halusipa sitä tai ei. Siksi toivon, että Bruce soittaa Tom Joadin ja tokaisee jotakin terävää siinä ohessa. Nilsin kitarasooloa odotan yhtä paljon. Ehkä enemmänkin. (Vaihtoehtoisesti Youngstown...)

5.Further on (Up the Road) (The Rising, 2002)
Pimeydestä noustaan valoon. Lopulta päivä paistaa risukasaan. Tunnelin päässä on valoa. Tie jatkuu. Bruce Springsteen & The E Street Band on siitä yksi esimerkki.

Lainahillot, osa 2

Ja sitten ne lainahillot, joista on osasta tullut ihan omia. Pearl Jam taitaa sen, tämän ja tuon. Seuraavat viisi kelpaavat minulle ja kaltaisilleni niin Globenissa kuin Forumissakin:

1. The Who: Love Reign O'er Me
2. Victoria Williams: Crazy Mary
3. Bob Dylan: Masters of War
4. Neil Young: Rockin' in the Free World
5. The Rolling Stones: Waiting on a Friend

Hilloviikko, osa 2

Kesä on parhaimmillaan. Väitöskirja odottaa viimeistä voitelua ja Pearl Jam keikkailee Euroopassa. Voisi kuvitella, että nämä kaksi asiaa olisivat ristiriidassa keskenään - kuten ovatkin. Olen kuitenkin naittanut ne kauniisti toisiinsa: ensin huvi ja sitten vasta työ, joka on tosin pääosin tehty jo, osin. Ensin siis palkinto pitkähköstä työstä. Ja tämän kaiken sanon vain siksi, että voisin sanoa itse asian. Että voisin esittää toiveeni, Eddie, Mike ja kumppanit kun osaavat suomea niin kuin kaikki Seattlesta tulevat. (Ja kyllä, uskokaa tai älkää, edellä mainitussa todellakin piilee sisäpiirivivahde.)

Kaksi vuotta sitten, kun näin maailman parhaan nykyorkesterin ensimmäisen kerran, toivoin jotakin, jonka näkee tästä. Taas on aika sanoa, että soittakaa, pliis, ihan mitä tahansa. Paskinkin Pearl Jam -biisi on parempi kuin pussillinen muutamia muita orkestereita. Mutta siitä huolimatta olisi kiva, jos kuulisin Tukholmassa (7.7.) ja/tai Kööpenhaminassa (10.7.) seuraavat:

1. Smile (No Code, 1996)
2. Present Tense (No Code, 1996)
3. W.M.A. (Vs., 1993)
4. Nothing As It Seems (Binaural, 2000)
5. I Got Id (Merkin Ball ep, 1995)

Ja sitten niitä Miken kitarasooloja. Ooh. Kiitos. Olkaa hyvä. Anteeksi.

Lainahillot

Ai, niin. Eddie ja pojat: voisitteko ystävällisesti valita jonkun näistä (tai vaikka kaikki) cover-biiseistä soitettavaksi Tukholmassa tai Kööpenhaminassa.

Kiitos.

1. The Rationals: Leaving Here
2. Neil Young: Fuckin' Up
3. Mother Lovebone: Crown of Thornes
4. Bob Dylan: Masters of War
5. Neil Young: Rocking in the Free World

Hilloviikko

Puolivahingossa tuli kollegiaalisesti hoidettua liput kahdelle Pearl Jamin keikalle. Ensin 7.7. Tukholmassa ja sitten 10.7. Kööpenhaminassa. Lukijallemme ei liene yllätys, että bändi kuuluu molempien kirjoittajien suosikkeihin. Vaimoni inhoaa Pearl Jamiä. Tämä johtuu suurimmaksi osaksi keikasta jonka näimme 1993. Pearl Jam oli lämppärinä Neil Youngille (meidän molempien suursuosikki). Valitettavasti nesteytys (tai muu farmakologinen valmentatuminen) oli mennyt hieman pieleen ja bändin pojat olivat aika huonossa hapessa. Muistan, että otti päähän poikien toilailu ja paska soitto. Onneksi Niilo veti tapansa mukaan hienon keikan. Vuosien myötä olen Eddie Vedderille ja kumppaneille antanut anteeksi tuon keikan. Vaimoni ei ole.
Jos, Eddie, kuitenkin taipuisit henkilökohtaisesti pyytämään anteeksi, on vaimoni luvannut olla myötämielinen. Koska vaimo ei suostu tulemaan keikalle, pyydän, Eddie, että hoidat anteeksipyynnön tai ainakin lisäät settilistaan seuraavat viisi biisiä:

1. Immortality (Vitalogy, 1993)
2. Rearviewmirror (Vs., 1992)
3. Army Reserve (Pearl Jam, 2006)
4. Smile (No Code, 1996)
5. Why go (Ten, 1991)

Tästä sama Spotifyiksi:

Fazerin sininen sunnuntai

Nuorina musiikinkuluttajina koetimme arvailla kuutelisimmeko Led Zeppelinä (ja muita bändejä joita silloin satuimme huudattamaan), kun olisimme vanhempia. Eräs ystävistäni oli vakuuttunut, että tuskinpa. Hän uskoi, että maukumme muuttuisi ja olisimme blues-diggareita. Toisin taisi käydä, vaikka hän onkin osittain oikeassa. Iän myötä maku on vain laventunut. En teininä olisi varmaan intoillut kaikenmaailman kantri- ja bluegrassrevityksistä. Vanhetessa olen oppinut pitämään myös bluesista. Vaikka pakko myöntää, että helpolla ei kaikkien rockbiisien äiti sulojaan paljasta. Jostakin kumman syystä bluesia on helpoin kuunnella livenä (sama koskee klassista ja jatsia). Siinä hetkessä bluesiin voi helposti sujahtaa ja nauttia täysin siemauksin. Levytetty blues vaatii eri tavalla keskittymistä. Ehkä blues vaatii kontaktin soittajan ja kuulijan välille. En tiedä.
Ledbetterin Where did you sleep last night ei ole poikkeus yllämainitusta. Olen sen ensikerran kuullut Nirvanan versiona ja sen jälkeen kaivellut esiin alkuperäisen. Joskus alkuperäinen on parempi kuin myöhempi versio, muttei tässä tapauksessa. Kurt Cobainin riipaiseva tulkinta tuo biisiin (joka on jo valmiiksi karmea tarina) aivan erityisen epätoivoisen, traagisen tunnelman. Hidas, laahava soitto tekee tästä laulusta verenmakuisen synkän rutistuksen, jonka rinnalla Lead Belly alkuperäinen tulkinta on suorastaa toivorikas pop-laulu. Objektiivisuuden nimissä laitan molemmat versiot tarjolle.



 

Muita sinisiä hetkiä voi elää täällä.