Kaikkien aasinsiltojen äiti

Olen tänä sunnuntaina töissä. Johtuen siitä, että nykyinen työnantajani on sitä mieltä, että valtion myöntämistä kolmesta lomapäivästä ensi viikolla ansaitsemme vain yhden, teemme ne kaksi muuta "sisään" tänä viikonloppuna. Seitsemäs työpäivä vaati vähän reippaamman klassikon, etenkin kuin edelleninkin viikko oli kuusi päiväinen. Siksi valitsin Biffy Claron mainion pop-rallatuksen Living is a problem because everything dies.
Toinen syy valita kyseinen biisi on, että edellämainitsemani vapaa johtuu Qing Ming (清明节) juhlasta. Tätä vietetään esi-isä muistellen. Käydään lakaisemassa hautoja ja muuta semmoista kivaa. Joten ajattelin, että Skottiyhtyeen hieno kuolemaa sivuava laulu sopii tämän juhlan aattona.
Aprillia!
Paskat noista perusteluista. Oikeasti olen heikkona tämmöisiin reippaalla kädellä soitettuihin melodramaattisiin pop-biiseihin. Ja tarvitsen hieman henkistä apua, että jaksan tämän viimeisen työpäivän ennen lomaa. Ja toisaalta bändin levynkannet mielyttää designtyöläisen silmää.



Tässä Euroopassa toimiva versio:



Muita aprilliaudiopiloja voi nauttia sillin ja kuraveden kera täällä.

Ennen olin rautaa minäkin

Laulut toistuvat, muodostavat arjen rytmejä. Samoin arki pakottaa kuuntelemaan lauluja jonkinlaisissa intervalleissa. Yksi sopii tähän, toinen tuohon, mutta tämä sopii juuri nyt. Sir Bobin pojan Wallflowersin "Used to Be Lucky" on melankolinen, lempeän itsesäälin leikkaama vaikerrus, joka on samaan aikaan kaunis kuin sunnuntainen aurinko. "I used to be lucky, 'till I spent some time with me..."

"Used to Be Lucky" löytyy erinomaiselta hyväntekevisyyskokoelmalta No Boundaries: A Benefit for the Kosovar Refugees (1999). Laulu löytyy myös Wallflowersin hienon Bringing Down the Horse -albumin (1996) japsipainoksesta.



Jos haluat lisää klassista vaikerrusta, mene tänne.

Rakkaalleni

Olen toivoton romantikko. The Mama's and Papa's:in Dream a little dream saa silmäni kostumaan ja sydämeni lämpiämään. Etenkin nyt, kun olen kaukana rakkaastani saa tämä pieni hassu laulu minut unelmoimaan. Jalat irtoaa maasta ja leijailen rakkaani syliin. Kiitos Mama Cass.



Muita toivottoman romattikon parhaita sunnuntaiunia voi uneksia täällä.

Hyvät Tanjat

Ostin vuosia sitten jonkun musiikkilehden (varmaankin Mojo), jonka välistä tupsahti CD-levyllinen Neil Young covereita. Lehdessä oli juttu Niilosta, siksi olin sen ostanut. Levyllä oli muun muassa The be good Tanyasin loistava tulkinta For the Turnstiles biisistä. Se tuli mieleeni viime viikolla. Sen innoittamana ajattelin katsoa, josko Spotifystä (tuosta työpäivieni ilosta) löytyisi lisää hyvä Tanjoja. Löytyihän sieltä. Sen verran hyvältä bändin omatkin laulut kuullostivat, että ajattelin sovittaa tämän bändin sunnuntaille.



Muita kääntöportteja pyörittäviä klassikoita voi kuulla täällä.

Some old sad bastard music

Olen kadottanut High Fidelityni. Ikävää. Stephen Frearsin elokuvaa olen tavannut katsoa sieltä täältä silloin tällöin. Oikeastaan olen varsin harmissani. Ei se mikään mestariteos ole, mutta sen keskuspaikka, Robin levykauppa, kuitenkin on yhdenlainen mestariteos. Ainakin siellä käydään hauskoja keskusteluja. Elokuvan parhaat kohtaukset on kuvattu tuossa snobbailijoiden pyörittämässä levykaupassa. Siis hän, joka on lainannut dvd:ni, palauttakoon sen heti.



Tämä blogi sai joskus alkunsa High Fidelityn Robin tekemistä top 5 -listoista. Elokuvan ja Robin listojen keskeinen laulu on Marvin Gayen siirappimaisesti valuva ”Let’s Get it On”. Pakko kai ostaa uusi dvd.



Muita todellisia klassikkojen klassikkoja on täällä.

No Stairway

Olen tällä viikolla opetellut rämpyttämään ukulelellani Led Zeppelinin Stairway to heaven:iä. Se on niitä biisejä joita jokaisen itseään kunnioittavan sunnuntairämpyttelijän tulee osata. Tätä voin sitten tapailla, kun käyn kuolaamassa seuraavaa ukuleleäni. Tai siis... no, ensin pitää tarkistaa liikkeen ohjeistus:



Nuorena miehenä Stairway oli ehdottomasti yksi parhaista Zeppeliinin biiseistä. Sitä kuunnellessa tuli aina haikailtua, että osaisipa soittaa noin hienosti. Teinin itsekriiittisyys esti opettelemasta. Vanhemmiten alkaa ymmärtää miten turhaa on murehtia muutamasta päin seiniä soitetusta soinnusta.
Nykyään Rain song kuullostaa paremmalta, kuin nuorena. Se taisi olla liian rauhallinen nuorelle malttamattomalle korvalle. Tänään viipyilevä, kiireetön soitto on nautinto. Sen ilmavuus ja kaihoisa tunnelma sopii mainiosti sunnuntaille. Se toimii  samalla logiikalla kun Stairway: Aloitetaan pienestä ja keveästä tunnelmasta ja jatketaan rehdillä rytinällä.



Muita soitinkauppiaan painajaisia voi tapailla täällä.

Paluu kotiin

Viimeinen tv-sarja, joka on todella vienyt minut mukaansa ja jota ilman en uskonut tulevani toimeen oli Ed. Sen alkutekstien aikana ainakin kahden ensimmäisen tuotantokauden jaksoissa soi Foo Fightersin ”Next Year”.

Sarjassa Ed "palaa kotiin" pikkukaupunkiin tehtyään suurkaupungissa lakitoimistolle miljoonakuprun ja löydettyään sen jälkeen vaimonsa sängystä postinkantajan kanssa. Tilannekomedian ja nyrjähtäneen saippuaoopperan (eivätkö ne kaikki ole nyrjähtäneitä) yhdistelmäksi luonnehtimaani sarjaa esitettiin Suomessa 2000-luvun alussa vain kaksi kautta, vaikka sitä tehtiin neljä kautta vuosina 2000-2004. Dvd:nä sarjaa ei ikäväkseni ole saatavilla.



Tässä on vielä katkelma episodista 16. Tämä tuskin sanoo monelle juuri mitään, mutta se onnistuuu kuitenkin kertomaan sarjassa piilevästä kepeästä vakavuudesta. Ja onhan Thoreaun kirja aivan mahtava.



Muita musikaalisia tv-muistoja ja vastaavaa: klik.