Purkkaa mutta ei ihan jytää

Mitä voi tulla musiikista, jos basisti syö purukumia, kosketintoittajan lempinimi lienee sama kuin Brian Jonesilla: Mr. Shampoo ja rumpali olettaa paidattomana olevansa vuoden keho? No, todella menevää progressiivista rokkia tietenkin. Englantilainen Camel on progressiivisen rockin aatelia, vaikkakin turhan tuntemattomaksi jäänyt orkesteri.

Klassikkovalintani on vuonna 1973 ilmestyneen, yhtyeen nimeä kantavan esikoisalbumin B-puolen avausraita ”Never Let Go”. Valitsin sen, koska sen yhteydessä mainitun luonnehdinnan ”progressiivinen” ei tarvitse pelottaa tai ärsyttää ketään. Laulu on helposti lähestyttävä ja niin komeata, että kuva ja ääni eivät pysy synkassa loppuun asti… Jos synkronian katoaminen häiritsee, kannattaa sulkea silmät ja antaa musiikin viedä vaikka laulun nimi ehdottaakin toista.

Muita purukumin pureskelun tahdissa kuunneltavia ralleja löytyy täältä.

Sä näät mut tai et nää

Brittipop, tai mitä nimeä nyt käyttääkin, toi minulle monta hyvää bändiä, jotka eivät olleet brittipoppia yhtään sen enempää kuin Scorpions on heviä. Näistä yhtyeistä muistetaan median rakentamat tappelijat, juuri niin, ne kaksi, joista toinen oli jokaisen mielestä paljon parempi kuin se toinen. Useat brittipopinvaasion aalloissa korviimme ja silmiimme tulvahtaneet bändit on jo unohdettu. Toiset on unohdettu ihan syystä, toiset turhaan. Yksi näistä on Supergrass, joka unohdettiin, kun pojat päättivät astua hieman kokeilevammalle polulle. Viimeinen albumi, Diamond Hoo Ha (2008) taas on niin tanakka ja vetävä rocklevy, että se tulisi olla pakollinen kuultava kaikille. No, ainakin kannattaisi kokeilla.

Klassikoksi asetan toisen albumin In It for the Money (1997) tunteikkaan menopalan “You Can See Me”, jonka voi tulkita kertovan esimerkiksi julkkiksena olemisen vaikeudesta, yhtäältä ikävästä yksinäisyydestä, mutta toisaalta yksinäisyyden tarpeesta.

“You can't see me, I'm not really there,
You can't see me.”



Lopuksi muisto: Näin toukokuussa 1997 Supergrassin Hollannissa Pinkpop-festivaalissa. Tilaisuudesta teki riemastuttavan se, että koko edellisen päivän satoi kaatamalla. Tai oikeastaan riemua toi vasta sateen seuraus. Festivaalialue oli muuttunut suureksi mutapainiareenaksi .Yön aikana festivaalin järjestäjät olivat piilottaneet kuran vuoraamalla alueen kuivalla heinällä, jota oli kulunut ”muutamia” paaleja. Kun Supergrass esiintyi, yleisö alkoi heittää heinää ilmaan. Osuvaa. Tunnelma oli hupaisa. Niin, ja bändi nautti ja oli erinomaisessa vedossa.

Muut heinäpaaliklassikot ovat klikkauksen päässä täällä.

Musiikkia monsuunisateessa

Aasinsilta voi olla varsin hutera joskus, mutta minkäs teet. Tänään lompsiessani monsuunisateen alla ajattelin, että saisi tämäkin halvatun sade jo lakata. Myöhemmin, kun mietin sunnuntaiklassikkoaihetta tuli mieleeni Blind Melonin No rain biisi. Blind Melon jäi varmaan aika tuntemattomaksi ilmiöksi tätä hittiä lukuunottamatta. Se on sääli, sillä olisi ollut mukavaa kuulla enenmänkin letkeää, turhaa siloittelua karttavaa soittoa. Biisistä välittyy aito soittamisen ilo. Se jo on itsessään hieno asia tässä loppuun asti hiotussa digitaalisessa maailmassa. Tässä on rentoa, hipahtavaa ja psykedeelistä otetta, joka saa (tämän) kuuntelijan tuntemaan olonsa kotoisaksi ja iloiseksi. Olotila, joka on mitä parhain ajatellen sunnuntaita. Lisäksi tässä on varsin suloinen video. Se saa kaikessa naiviudessaan katsojan hymyilemään. Tämäkin on hyvä seikka ajatellen sunnuntaita.

Ikävä kyllä bändin laulaja, Shannon Hoon, kuoli lähes 15 vuotta sitten kokaiinin yliannostukseen. Kaikissa pilvissä on hopeareunus ja happosadetta keskellä, lainatakseni ja muunnellakseni englanninkielistä sanontaa "all clouds have a silver lining".

Muita rennosti soitettuja klassikoita voi löytää täältä.

Ja koska joku jossakin ei halunnut minun upottavan tätä videota joudutte, te, rakkaat lukijani osoittaamaan kursorillanne tätä linkkiä. Kiitos ja Anteeksi.

Reipas klassikko

Olen tässä muutamana sunnuntaina valinnut aika melankolisia klassikoita. Päätin tänään muuttaa hieman suuntaa. Mielestäni reipas pop-laulu voisi sopia tämän aamun tunnelmiin. Foo Fighters on Dave Grohlin luotsaama bändi, jonka hän perusti Nirvanan jälkeen. Itseasiassa ensimmäinen Foo Fighters albumi on oikeastaan Grohlin soolo, sillä hän muistaakseni soitti kaikkia instrumenttejä levyllä. Myöhemmin kokoonpano on muuttunut jonkin verran, mutta nyttemmin se on vakiintunut Chris Shiftlett-Taylor Hawkings-Nate Mendel-Grohl muotoon. Bändin musiikki on minusta hienosti rakennettua pop-musiikkia. Se tallaa tukevasti The Beatlesin, The Whon ja Ramonesin viitoittamalla tiellä tehden omansalaista kolmisoinnun variaatiota. Olkoonkin, että musiikki soitetaan raskaalla kädellä ja tukevassa haara-asennossa, on tämä minusta pirteää, huoletonta pop-musiikkia.

Useat heidän levyistään päättyvät upeaan, pitkään paisutteeluun, joita kuunnellessa tulee aina hyvä mieli. Valitsin tälle sunnuntaille yhden tälläisen poskettoman mahtipontisen 8-minuuttisen: Come Back. Biisin nimi myös kuvaa eilisiä tunnelmia Hong Kongin retkellä.

Muita sunnuntain pophelmiä löytyy täältä.

Linja-autossa on tunnelmaa

Olen tällä viikolla kuunnellut Bob Dylan-pastissielokuvan , I'm not there, musiikkia. Siinä on muutama aivan loistava versio Dylanin biisestä. Se on ollut aika hauska tausta bussimatkoilleni täällä vielä varsin minulle omituisessa ympäristössä. Goin' to Acapulcon tunnelmassa on jotakin sydäntäsärkevän surullista, vaikka siinä lauletaanki, että "I'm goin' to have some fun". En tiedä Jim Jamesista mitään, mutta taustalla soittava Calexico on mainio porukka, joka sekoittelee amerikkalaista ja latinomusiikkia hauskalla tavalla.

Muita bussimatkan ääniä voi kuulla täällä.

Eels tulee taas.

You just might be interested. I am.

Neonvalojen tyhjyydestä

Ranskalaisen situationistifilosofi Guy Debordin Spektaakkelin yhteiskunnan (1967, suom. 2005) mukaan kaikki kokemuksemme ovat kuvavälitteisiä. Emme koe mitään suoraan, vaan aina jonkun meidät kommunikaatiokumppanistamme erottavan ulkopuolisen, kuten median, välittämänä. Niin teemme siis myös blogia kirjoittaessamme ja lukiessamme. Debordin mukaan maailmassa olemistamme ohjaa kuvien välittämä yhteiskuntasuhde, jossa myös me olemme kuvia (lue: esineitä) siinä missä mitkä tahansa kuvat. Spektaakkelin yhteiskunnassa me vieraannumme kuin Marxin teesien työläiset. Meillä ei ole enää muuta todellista kuin spektaakkelia yllä pitävä kuluttaminen. Luokkia ei ole: olemme kaikki kuluttajia, jotka kulutamme meille syötettyjä tarpeita, jotka eivät ole todellisia.

This wonderful world of purchase power.

Edellä lyhyesti ja perin karkeasti referoidun ajatuksen hienoimpia musiikillisia sovelluksia on Manic Street Preachersin “Motorcycle Emptiness”. Se löytyy yhtyeen esikoisalbumista Generation Terrorists (1992), joka, niin kuin nimikin voisi ehdottaa, on joukko kertomuksia siitä, miten meidät pannaan elämään siinä kulutusyhteiskunnan pakottavassa kierrossa, jossa ihmiset voivat epäonnistua, mutta tuotteet eivät. Spektaakkelia vastaan kapinoiva laulu kertoo siitä, mikä on kurjaa ja kauheata, mutta yhtä aikaa jollain maagisella tavalla ihanaa. Siis jos tyhjyys voi olla ihanaa. Sanoituksen ja sävellyksen karuutta ja kauneutta naittava ristiriita on toki kaunis, niin kaunis, että se on kuin spektaakkelin yhteiskunnan kiiltävä, vapautta lupaama kuva, joka tietää itsekin olevansa vale. Ja Manicsit tietävät. Sen verran on levyihin tullut kitkeriä ja kriittisiä sloganeja kirjoitettua. Kuin vakuudeksi siteeraan lopuksi vielä Generation Terrosits -albumin päätössanoja (laulussa ”Condemned to Rock n’ Roll"):

Sterile like a line of piss, motherfucker
Review with avant garde lips, motherfucker

There’s nothing I wanna see
There’s nowhere I wanna go.

Manicsien suhteesta spektaakkelin yhteiskunnan tylyyn näkemykseen olisi paljon muutakin maininnan arvoista: viittauksia, kirjallisuutta, lauluja, mutta ehkä kuitenkin kerron vain sen, että muut kriittiset mutta kauniit äänenpainot löytyvät täältä.