Hyde Park, Pearl Jam & Me.

Minulla olisi jokunen toive, vaikka totta puhuakseni tällä keikalla kelpaa ihan mikä tahansa. Mutta mukava olisi kuulla ainakin seuraavat viisi laulua.

1. W.M.A. (Vs., 1993)
2. Love Boat Captain (Riot Act, 2002)
3. Corduroy (Vitalogy, 1994)
4. Smile (No Code, 1996)
5. Given to Fly (Yield, 1998)

Spotify

Koska Pearl Jam mielellään esittää setissään myös pari lainabiisiä, teen niistäkin viisi ehdotetta.

1. Crown of Thorns (Mother Love Bone)
2. Rockin’ in the Real World (Neil Young)
3, Love Reign O’er Me (The Who)
4. Crazy Mary (Victoria Williams)
5. Gimme Some Truth

Spotify (vain 1. ja 4. löytyvät)

Palikkakasa

Ajattelin jatkaa rocktyöläisten luokittelua. Basisteista on luontevaa siirtyä rytmimusiikin ytimeen, rumpaleihin. Rumpalit usein jäävät taka-alalle, koska heidän instrumenttinsä on sijoitettu laulajan, basistin ja kitaristin taakse. Samoilla seuduilla elelee joskus myös kosketinsoittaja, mutta muuten kyseinen muusikko hoitaa tonttiaan varsin omissa oloissaan. Parhaimmillaan rumpalit ovat uskomattomia persoonallisia virtuooseja ja pahimmillaan surkeita komppikoneita ja sitten on Don Henley.

Keith Moon on yksi uskomattomimmista rockrumpaleista tähän mennessä. Hän oli Legendaarinen sekoilija ja mieletön kannuttelija. Jossakin haastattelussa Keith kuvasi itseään "parhaaksi Keith Moon-tyyliseksi rumpaliksi". Ja kun kuuntelee The Whon soittoa on ihmeellistä, että bändin musiikki pysyy rytmimusiikin määritelmän sisällä, sillä rytmiryhmä koostuu kahdesta sooloartistista: Basisiti John Entwistle ei komppaa vaan soittaa bassoa, kuin olisi soolokitaristi ja Moon taasen soittaa katkeamatonta fillien sarjaa.

Phil Collins on oikeasti mainio rumpali. Vaikka soolourallaan lauluun keskittynyt ja kaikenlaista siirappisotkua Phil onkin tehnyt, on hänen rumpujen soitto vieläkin jotakin joka saa minut hyvälle tuulelle. Hänellä on tatsi ja taimaus, jonka tunnistaa vaikkei tietäisi kuka siellä rumpuja kolisuttelee. Valitsin tähän Genesis yhtyeen konserttien ehdottoman kohokohdan: Collinsin ja Genesiksen Keikkarumpalin Chester Thomsonin rumpusduetton.

Led Zeppelin oli neljän taitavan muusikon kokoonpano. Tietysti Jimmy Page (kitara) ja Robert Plant (laulu) olivat etualalla, mutta toisaalta ilman John "Bonzo" Bonhamia yhtyeen soitanta ei olisi samanlaista. Bonhamilla oli uskomaton kyky saada komppi ilmavasti ja raskaasti rullaamaan. Bonham koki myös samanlaisen kohtalon Moonin kanssa. Molemmat menehtyivät rock-muusikon ammattitautiin: omaan oksennukseen.

Nuoremman polven rumpaleihin kuuluu Stewart Copeland, jolla on omalaatuisen kulmikas soittotapa. Hänen rytmiikkansa on saanut vaikutteita lähi-idässä vietystä lapsuudesta. The Policen kaltaisessa triossa jokainen tekijä on tärkeä kokonaiseeden kannalta, mutta on vaikea uskoa, että kukaan tavisrumpali olisi istunut Stingin ja Andy Summersin joukkoon.

Viimeisenä on mainittava ensimmäisen superbändin, The Creamin, rumpali Ginger Rogers. Cream oli ensimmäinen superbändi. Kaikki Bändin jäsenet oli keitetty kovissa liemissä ennen tämän kokoonpanon syntyä. Ginger oli jo 50-luvulla noussut Englannin jazz-piireissä kovan kannuttelijan maineeseen. Minusta Creamin soitossa kuuluu hienosti hänen hieno groove.

1. Keith Moon (Who are you)

2. Phil Collins (Dance on a Volcano)

3. John Bonham (Moby Dick)

4. Stewart Copeland (Can't stand losing you)

5. Ginger Rogers (Tales of Brave Ulysses)

Ja täältä voi kuunnella kalvotyöskentelynäytteet.

Toukokuun viimeiset päivät

Tämän laulun valitsin kahdesta syystä:

1. Laulun tarina sijoittuu toukokuun viimeisiin päiviin.

2. Tämä biisi on yksi Blue Öyster Cultin ehdottomasti komeimpia lauluja.

Olemme joskus aikaisemminkin tämän biisin tarinasta vääntäneet peistä täällä Yläviidenneksessä. Joka kerta, kun kuuntelen tarinan kolmesta kaveruksesta jotka sotkeutuvat huumekauppaan unelmiaan rahoittaakseen, tulkitsen tarinan eritavalla. Tässä mystisessä tarinassa on hienosti tiivistetty ihmisten petollisuus, elämän katoavaisuus. Mutta edelleen mietin kuka on tarinan kertoja...

Se on minusta myös hyvä muistolaulu Dennis Hopperille, joka menehtyi lauantaina. Peace.

Muut Toukokuun viimeiset viisut voi kuunnella täältä.

basistivitsi

Basisti on rockmaailmassa usein ylenkatsottu luonnonvara. Heistä lienee eniten vitsejä (suhteessa muihin muusikoihin): "Milloin tietää, että lava on vaaterissa? Silloin kun basistin molemmista suupielistä valuu kuola." Bändissä kitaristi ja laulaja ovat ehdottomia tähtiä ja rumpali on se heppu, jolla on kapulat käsissä. Tarinoiden mukaan basistiksi pääty ne, jotka eivät osaa soittaa. Tämä ei liene totta, paitsi Sid Viciousin kohdalla. Basistin ja rumpalin yhteen soitto on elintärkeää rockmusiikissa. Jos rytmiryhmä ei toimi on siinä turha vinguttaa kitaraa tai äänihuulia.

Usein basisti on ultraviileä hemmo, joka vähäeleisesti saapuu kustannuspaikalle ja aloittaa soiton. Keikka sujuu samassa paikassa rauhassa seisten ilmeenkään värähtämättä. Tästä yksi parhaita koskaan näkemiäni variaatioita on Huey Lewis and the Newsin basisti Mario Cipollina, joka koko keikan ajan pompotteli bassoa mustissa laseissa, valkoisessa paidassa, kravaatissa ja (muistaakseni) mustassa nahkatakissa tupakka viileästi suupielessä.

Monesti basisti on kuitenkin bändin luova voima tai tärkeä osa sen saundia. Usein bändi on basisitin bändi. Motörheadin sellainen. Lemmy Kilmister on yhtä kuin Motörhead. Lemmy tekee lähes kaikki biisit ja Lemmyn räkäinen ääni ja vielä röyhkeämpi bassosaundi hoitaa loput. Lemmyn bassottelu ei ole mitään pipertämistä vaan rehellistä sahausta.

Stingin myöhemmästä tuotannosta voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta aikanaan hänen ja rumpali Stewart Copelandin perustama The Police yhtye oli aikanaan varsin omaperäinen trio. Bändi oli varsin tasavertaisten persoonien summa, mutta Sting lienee ollut se varsinainen hittinikkari. Sting on varsin monipuolinen basisti. Nuoruusvuosina hän soitteli jazz-musiikkia ja vielä rockurallakin voi kuulla vaikutteita noilta vuosilta.

Phil Lynott oli Thin Lizzyn ehdoton keulakuva ja sielu. Bändi, jonka tavaramerkki on harmoniset kitarasoolot, oli kuitenkin basisti-laulajan yhtye. Tätä todistaa hyvin se seikka, että Live and Dangerous levyn kannessa poseeraa Lynott. Dancing in the moonlight on hieno bassovetoinen laulu.

Red Hot Chili Peppersin basson varressa häärii yksi funkahtavimpia vielä eläviä basisteja. Flea on lavalla varsin hämmentävää seurattavaa. Häntä ei voi millään muotoa haukkua näkymättömäksi soittajaksi. Flea pomppii ja heiluu kuin heikkomielinen ja samalla soittaa aivan uskomattomasti. Aina välillä hän päästelee biisien väliin kummallisia ölinöitä. Flea on soittanut myös monien muiden muusikoiden biiseillä, mikä on myös todiste korkeasta ammattitaidosta. Työnäytteenä on tässä RHCP:n versio Stevie Wonderin klassikosta Higher Ground.

Jos tarvitsisi valita yksi basisti, jonka haluasi kuulla livenä se olisi edesmennyt John Entwistle. The Who oli siitä kummallinen bändi, että sen rytmiryhmä koostu kahdesta taitavasta sooloistista. Keith Moon ja John (lisänimeltä The Ox) tuntuivat soittavan aivan omia juttujaan, mutta kuin ihmeen lailla biisit pysyivät kasassa. Jos on joskus mahdollisuus nähdä the Kids Are Alright elokuva DVD:ltä, kannattaa katsoa lisämateriaaleista pari biisiä, joissa Entwistlen basso on tuotu etualalle. Silloin oivaltaa millainen vituoosi The Ox oli. Ikävä kyllä ammatitaudit veivät Entwistle ennenaikaiseen hautaan muutama vuosi sitten. Valitsin yhden Entwistle harvakseltaan tekemän biisin The Whon tuotannosta, joka on hänelle tyypillinen ironian sävyttämä tarina.

Top 5 Basistia:

5. Lemmy Kilmister: Ace of Spades

4. Sting: King of Pain

3. Phil Lynott: Dancing in the Moonlight

2. Flea: Higher Ground

1. John Entwistle: My Wife

Jos haluat kuulla basistien työnäytteet Spotifyssä, se löytyy täältä.

Tanska tutuksi rokaten

Tulevan viikon tiistaina (Tavastia, Hki) ja keskiviikkona (Yo-talo, Tre) Suomessa keikkailee Tanskan lahja poprockin maailmalle: Kashmir. Siksi klassikkoni on tälle sunnuntaille Kashmirin "Melpomene", joka löytyy albumilta Zitilites (2003). Videossa nähtävä ja kuultava versio taas on avaus komealla livealbumilla The Aftermath, joka on äänitetty 2. ja 3.11.2004).

Muut tämän päivän klassikot löydät täältä.

Ihailtavaa sanailua

YUP:n Normaalien maihinnousun (1999) päättävä ”Kaikki on hyvin” on paraatiesimerkki Jarkko Martikaisen kynästä.

Martikaisella on missio. Tai ainakin hänellä on ylittämätön kyky tiivistää laulun muotoon suuria totuuksia ihmisten yhteiskunnallisesta arjesta. Tuo yhteiskunta on rahan kiireen yhteiskunta, joka massoittaa ja saa uskomaan helppoheikkeihin ja löysäliisoihin. Se muovaa asukkaansa tekemään hölmöjä tekoja, jotka auttavat teettäjäänsä, mutta eivät tekijää, joka kieppuu jokaisen teon jälkeen tiukemmin hänelle ripustetussa koukussa. Ihminen näyttää lauluissa typerältä tai sitkeältä ja itsepäiseltä. Kummassakaan tapauksessa ei tunnu olevan mahdollisuutta valita, sillä kaikki on eteemme tehty. Pakoonkaan ei ole pääsyä, sillä spektaakkelin yhteiskunnasta et löydä exit-valoa. On vain neonvaloja...

Erilaisten byrokraattisten koneistojen rattaissa pyörivän ihmisen kohtalo, idioottimaisuus ja erilaiset luulot itsestä tai ihmistä pyörittävien ratasten olemuksen teema toistuu eri näkökulmista ainakin seuraavissa YUP:n lauluissa:

Homo sapiens (Homo sapiens, 1994)
Meidän on annettu pudota (Yövieraat, 1996)
Tavaroiden taikamaailma; Hullu planeetta (Outo elämä, 1998)
Normaalien maihinnousu; Varjoleikit; Me viihdytämme teitä; Pohjaton säkki; Kiusauksien iltapäivä; Kaikki on hyvin (Normaalien maihinnousu, 1999)
Minä elän vaarallista elämää; Rankat ankat (Lauluja metsästä, 2001)
Lihavia luurankoja (Hajota ja hallitse, 2001)
Joutilas; Voi hyvä luoja mitä nyt; Jos saisin kolme elämää (Leppymättömät, 2003)
Tehdas; Taas myöhässä (Keppijumppaa, 2005).
He olivat vapaat (Vapauden kaupungit, 2008).

Sunnuntain muita julmia totuuksia kahden klikkauksen päässä.


YUP: Kaikki on hyvin (Normaalien maihinnousu, 1999)

Vanha pieru

Sunnuntaiklassikoiden teemasoiton nuoruusteemaa seuraten Neil Young on ohittamaton. Hän on kuulemma taas studiossa. Jotain kiinnostavaa on jäleen tulossa, minkä taannee myös tuottajaksi valikoitunut Daniel Lanois. Mutta klassikkovalintani - nuoruusteemaan se on Niilon ”Old Man”, joka löytyy useammalta livekiekolta ja joka on myös tullut kuultua livenä. Ensimmäisen kerran laulu kuultiin studioalbumilla Harvest (1971). Parhaimmillaan laulu on riisuttuna, akustisena versiona, jollainen kuullaan tässä vuodelta 1971, vaikka toki studiokiekolle päätynyt banjosoundikin on mitä parhainta.

”Old Man” on kaunis, sukupolvien välisen kuilun yli yhteyttä lempeästi hakeva laulu. Youngin isä luuli, että laulu kertoo hänestä, mutta kohteena on Louis Avila -niminen 70-vuotias mies. Hän oli työnjohtajana ranchilla, jonka Young oli vähän ennen Harvestia ostanut.

Muut nuoruutta kommentoivat viisut löydät täältä.

Nukuttuani yön tajusin, että äitienpäivään olisi kenties paremmin sopinut "Old Laughing Lady" Youngin omaa nimeä kantavalta esikoisalbumilta (1968). Tässä kuultava versio on Unplugged-levyltä (1993).