Puhuvien päiden letkeyttä

Talking Heads on orkesteri, jonka haluaisin herättää henkiin yhden konsertin ajaksi. Se konsertti voisi olla olohuoneessani, vaikka olohuoneeni siihen liian pieni olisikin. Joulun jälkeiseen laiskan letkeään tunnelmaan sopii erinomaisesti Al Greeniltä varastettu "Take Me to the River". Sanon varastettu, koska niin paljon elävämmin Talkkarit laulun esittävät. Al Green on ok, mutta kun tätä Live in Rome 1980 -taltioinnista napattua esitystä katsoo, niin oksat pois ja samantien pois alta risut, männynkävyt, Audit, Mersut, porot ja kahvinporot. Muuten videossa kitaraa kitisyttää Adrian Belew, joka on sittemmin taituroinut King Crimsonissa. Puhuvien päiden versio biisistä löytyy heidän toiselta albumiltaan More Songs About Buildings and Food (1978). Se on kenties heidän paras levynsä. Voimakasta ja henkevää primitiivisyyttä. Oikeastaan ällistyttävää tämän päivän kliinisten popsoundien maailmassa.



Jos haluaa pikakelauksen Talking Headsin konserttitouhuista, kannattaa katsoa Jonathan Demmen ohjaama konserttielokuva Stop Making Sense (1984). Se on Martin Scorsesen ohjaaman The Band -elokuvan The Last Waltz (1978) ohella parhaita konserttielokuvia. Ja vielä kuriositeetti, joita tässä yhteydessä lienisi useampiakin: Radiohead on ottanut nimensä Talking Headsin biisistä "Radio Head", joka löytyy levyltä True Stories (1986).

Muita joelle vieviä letkeitä klassikoita löydät täältä.

Rakastakaa toisianne... tavalla, toisella tai kolmannella

Joulu on rakkauden aikaa. Niin väittävät monesti uutisoidun gallupkyselyn tulokset. Suomalaiset haluavat lahjaksi rakkautta ja lämpöä. Ok, kuka sitä nyt myöntäisi haluavansa jonkun rahvaanomaisen tavaran. Olemme me niin erinomaisia ja näin ennen muuta ihmisiä. Koska näin nyt sitten on, tarjoan käytettäväksenne rakkautta viistävien, tai suorastaan siitä voimansa ottavien joululaulujen topvitosen.

1. Pogues with Kirsty MacColl: Fairytale of New York (If I Should Fall from Grace with God, 1987). Christy Mooren versiot kelpaavat myös. Tietenkin.
2. The Brian Setzer Orchestra with Ann-Margret: Baby It's Cold Outside (Boogie Woogie Christmas, 2002)
3. Bruce Springsteen & the E Street Band: Merry Christmas Baby (A Very Special Christmas, 1987).
4. Frank Sinatra: Have Yourself a Merry Little Christmas (Christmas with Frank & Bing, 2007). Judy Garlandin versio elokuvassa Meet Me in St. Louis (1944) kelpaa myös. Tietenkin.
5. U2: Christmas (Baby Please Come Home) (A Very Special Christmas, 1987).

Spotify tunnisti lauluista vain kolme: Springsteenin ja U2:n esitykset eivät valitettavasti löydy tästä.

Pakko olla pukki

Otan Joulun hieman kevyemmin tänä vuonna kuin rakas kolleegani Tommi. Ostin viikonloppuna Dylanin ensimmäisen (ja luultavasti viimeisen) joululevyn. Bob raakkuu mukavasti läpi vanhoja klassikoita ihan viihdyttävästi. Jouskosta nousee esiin kuitenkin aivan loistava helmi. Se tuo mieleeni sellaisen joulun, jonka joskus haluan viettää. Haluaisin viettää jonkinlaisen bilejoulun, jolloin ei tarvitsisi välittää turhista lahjoista ja muista hörhötyksistä. Voisi keskittyä rauhassa hyvään ruokaan ja soppaan. Bob vetää bändinsä kanssa Must be Santa biisi sellaisella kolmen tequilapullon mariachimeinigillä, että siinä on kuuraparrallakin parta huurussa olut vaahdosta. Video on myös sopivan sekava. Loivaa Joulua!

Ja muut glögiaineet löytyy täältä.

Mis' on kaikki meikäläiset...

Sunnuntaiklassikko hakee "kauneimpia joululauluja"...

Jospa sen esittäisi negaationa. Jospa joulu ei olekaan kaunis tai ainakin niin, että kauneus on jossain muualla kuin siellä, mistä melkein kaikki sitä hakevat - olipa hakukoneeksi asetettu kirkko tai kauppa.

Sen piti olla Kauko Röyhkän ”Hospodar jouluna” (Kaunis eläin, 1994). Mutta kappas, sitä ei löydykään juutuupista. Sen voittanutta ”kauneimmaksi joululauluksi” ei kuitenkaan ole, joten tarjoan sen Spotify-linkkinä. Niinpä, jos sinulla on Spotify-mahdollisuus, klikkaa itsesi Hospodarin suvaitsevaan maailmaan tästä.

Koska Spotify-rajoitteisia lienee matkassa, asetan klassikoksi YUP:n biisin ”Tämä päivä oli huono päivä”. Jotta asentoni joulua kohtaan selviää ajattelemattomille hölmöillekin - tai sanotaan hectormaisesti piironginjaloillekin - tarjoan biisejä kolmin kappalein. Toiseksi ja kolmanneksi on tarjota Jarkko Martikaista ihan omalla nimellään: ”Joulu on juhlista pahin” ja ”Surullista joulua”.

Jarkko saattaa olla tämän maan ainoa ajattelija, mutta jos ei a) jaksa, b) halua kuunnella tai c) vituttaa koko homma, kannattaa kävellä a) jääkaapille, b) kuuntelemaan Vesa-Matti Loirin suuressa sydämessä piilottelevaa joulua tai c) mennä nukkumaan.

Muut joulua a)iloitsevat, b) suruavat tai c) mitävainevat klassikot löydät tästä.

Syvästi moottoritietä purppuroiden

Tämän sunnuntain klassikkovalintani on Deep Purplen "Highway Star". Se on liveklassikko, jonka yhtye lienee esittänyt satoja kertoja. Biisin ensijulkaisu oli yhdellä kaikkien aikojen parhaista rock-albumeista: Machine Head (1971). Se sisältää sellaisen potpurin klassikkoutta, että oksat pois ja turhat pulinat kans. Jon Lordin Bachiin taipuva kosketinsoolo ja Ritchie Blackmoren kitarasoolo ovat valiokamaa. Paljon parempaa ei ole. Otan hatun päästä.

Alla olevassa videossa esitys saa erityistä puhtia laulaja Ian Gillanin imrovisoimista lyriikoista. Hauska video, jossa näkyy "ajan henki". Eläköön Steve McQueen!

Muut tienreunaa viistävät klassikot löydät tästä.

Pikkujoulubiisi häneltä, joka vähät välittää

Pikkujoulujen hittibiisi on tietenkin M.A. Nummista, vaastaan Sunnuntaiklassikolle, jonka teemasoitossa sitä kysytään. Vastaukseni on lyhyt, koska pikkujoulut eivät minua vedä puoleensa, kuten ei isompikaan joulu. Eikä minua tanssilattiallekaan varmaan saisi. Ei edes Nummisen vetämänä. Valintani Nummiselta on kuitenkin tässä:

Muut vastaavat ja vastaamattomat klassikot löytyvät täältä.

Itsenäisyyspäivän mahtihanuri

Katsoin pari päivää sitten uudestaan Teemalta tulleen CMX:n konserttitaltioinnin Kosketuksessa. Sen jälkeen äijät puhelivat Aura-albumin (1994) tekemisestä tuottaja Gabi Hakasen kanssa. Aura on komea kokonaisuus. Kommentitkin olivat varsin yleviä. Eivät suotta. Saman voi sanoa monesta muustakin bändin tallenteesta. Ehkä Discopolis (1996) ei ole levynä parhaasta päästä, mutta laulu "Vallat ja väet" on. Siksi täksi itsenäisyyspäivämme sunnuntaiksi valintani osuu siihen. Ja onpa siinä myös erittäin mallikas video. Pirun hieno, sanoisin, jos osuvasti sanoisin.

CMX on haaste, Cloaca Maxima. Ei se kuitenkaan vaikea ole, vaikka usein niin olen kuullut väitettävän. (Itsenäisyys on paljon haastavampi juttu.) Kenties kannattaisi kääntää katse toisinpäin: ehkä olemme tottuneet - tai meidät on turrutettu - yksinkertaiseen ja yksinkertaistavaan listahuttuun, joka ei anna ajattelemiselle aihetta. (Ehkä perinteinen ajatus itsenäisyydestä luottaa myös "listahuttuun" ja tyhjiin sloganeihin.) Enkä toki syytä lovexeja, protoneja, teleksejä ja mitä niitä nyt on. Ongelma on totunnaisuudessa, jonka kohottaminen hyveeksi pakottaa meidät kaikki siihen samaan viemäriin, siihen samaan "suureen persereikään", Cloaca Maximaan, jonka loppupäässä jokaisesta on jauhettu esiin samuus, joka on yhtä kuin ei mitään. Cloaca Maximan merkitys vain on silloin vastakkaista CMX:lle.

CMX-noviisi (jos sellaista edes on olemassa) saa kattavan kuvan orkesterin toimista kahdesta kolmen cd:n kokoelmasta: Cloaca Maxima (1997) ja Cloaca Maxima II (2004). Tänä syksynä on julkistu myös A.W. Yrjänän päiväirja vuosilta 1995-2008 sekä Encyclopedia Idiotica, noin 700-sivuinen kooste orkesterin www-sivujen Kysy-palstasta. Mukaan on mahtunut ainakin pari minunkin kysymystäni.

Muita viemäriin solahtavia itsenäisyyspäivän klassikoita löydät täältä.