maanantai 10. elokuuta 2009

Muita maita, toisia kieliä

Panu ja Tommi ilahduttivat minua – ja samalla Miestä – Spotify-kutsulla. Suuri kiitos siitä! Kutsun kylkiäisenä tuli kehotus vääntää kiitokseksi oma TOP 5 vapaavalintaisesta aiheesta. TOP-lista musiikkifriikeille, rockmiehille parhaasta päästä? Hieman nauratti, mutta aiheita pyöritellessäni ei enää huvittanut. What if Beatles were Irish? Römeimmät miehet, heleimmät naiset? Elokuvasuosikit? Lopulta päädyin Muihin maihin, toisiin kieliin. Kaikki musiikki ei onneksi ole rokkia eikä musiikin kieli pelkkää englantia.

Listalle päätyneet kappaleet soivat meillä usein joko minun tai Miehen valintana. Minulla on hyvin hatara käsitys siitä, mistä tekstit ehkä mahdollisesti kertovat. Jokin muu kuin sanojen sisältö näissä kappaleissa vetoaa minuun.

Irlantilaisen musiikin ystävänä minua harmittaa, etten ymmärrä iiriä. Iiri kuulostaa laulettuna kauniin sointuvalta ja olisihan se mukavaa ymmärtää mitä kuuntelemissani lauluissa lauletaan. Oli vaikea valita yksi kappale. Lopulta päädyin laulajaan nimeltä Aoife Ní Fhearraigh, koska olen joskus opetellut kirjoittamaan hänen nimensä sujuvasti, vaikkakin tiedän vain kutakuinkin miten etunimi ehkä äännetään. Kappaleen Seacht Suáilci Na Maighdine Muire (Seven Rejoices of Mary) nimeä en vieläkään osaa kirjoittaa lunttaamatta enkä tiedä miten se pitäisi ääntää. Tuubin videon infosta onneksi löytyy lyriikkojen käännös. Aoifen kappale on minulle tärkeä, koska se osaltaan vei minut pitkän tauon jälkeen musiikin vihreälle saarelle uudestaan.

Bielka Nemirovskin Akh ti notchenka on laulu täynnä slaavilaista tunnelmaa. Kappale löytyy levyltä Ot Bielova do Tchornova Moria (De la mer blanche à la mer noire). Nemirovski esiintyy myös Buddha Bar V –levyllä, ja hän on tehnyt yhteistyötä ranskalaisen Frédérick Rousseaun kanssa, jonka newage-etnokokeilevaan tuotantoon kannattaa tutustua.

Malilainen bluesmies Boubacar Traoré on jo kauan ollut suuri suosikkini. Traoré laulaa ranskan lisäksi jollain afrikkalaisella kielellä, en tiedä millä. Hänen tulkinnoissaan on herkkyyttä ja särmää. Kanou saa minut hyvälle tuulelle.

Italialaisen Novalia-yhtyeen kappaleen Ebla löysin vuosia sitten Froots 8 –kokoelmalevyltä. Etnovaikutteinen kappale jäi heti soimaan mieleen ja on kulkenut mukana siitä asti.

Ensimmäinen Sacred Spirit – Chants and Dances of the Native Americans –cd on hyvin vaikuttava levy, jossa eri intiaaniheimojen lauluja ja saamelaisjoikuja yhdistetään new age –tyyppiseen musiikkiin. Levyn huono puoli on liki olematon taustoitus, laulajista ei ole mainintoja ja muutakin tietoa on vähän. Esimerkiksi omaa suosikkiani kehtolaulu Dawaa olen pitänyt intiaanilauluna, mutta levyn taustoja googlettaessani sainkin tietää, että kyseessä olisi saamelainen joiku. Mistä maasta, kuka joikaa - ei tietoa. Dawa on taianomainen kappale, jota kuunnellessa mieli rauhoittuu niin kuin kehtolaulua kuunnellessa pitääkin. Mutta mistä joikataan – ei aavistustakaan. Koko levyn voi muuten kuunnella Spotifyssa.



- Tuima

sunnuntai 9. elokuuta 2009

Helpohkoa kuunneltavaa sunnuntain ratoksi



Tämä ei nyt kyllä mielestäni täytä klassikon kriteereitä, mutta on hieno tunnelmallinen laulu, joka sopii lämpöiseen kesäsunnuntain tunnelmaan. Grizzly Bear on varsin tuore yhtye, mutta on jo kiertänyt Radioheadin lämmittelijänä. Se on aika ymmärrettävää, kun kuuntelee yhtyeen musiikkia. Siinä on samanlaista arvoituksellista tuntua. Kaiken kaikkiaan tämä Easier biisi on mukavan leppoisa laulu nautittavaksi juuri tänään. Olkaa hyvät.
Muuta helppoa kuunneltavaa löytyy täältä.

Kala ui haluamassaan porukassa


Marillionista lähdettyään Fish teki komean albumin Vigil in thye Widerness of Mirrors (1990), jossa hän muun muassa ruotii Marillionista lähtönsä syitä. Siihen voi tulkita viittaavan myös suoraa puhetta sisältävän teesin "The Company", jonka niminen on myös artistin virallinen www-sivu.



Marillionia läppään tänne myöhemmin, mutta sanottakoon, että ilman Fishiä siitä tuli paria onnistunutta albumia (Season's End ja Brave) lukuun ottamatta pelkkä reliikki, joka yrittää uusiutua liian moneen suuntaan, koska fanikansa sanoo niin.

Muut klassikot löytyvät täältä.

lauantai 1. elokuuta 2009

It's Sunday: come bite the apple

Kurt Cobain oli taitava kaveri, joka olisi pystynyt mihin tahansa. Niin varmasti. Viimeksi sain kuulla sen Yle Teeman seitsemään osaan jaetusta rockin historiasta 7 Ages of Rock. Sen toiseksi viimeinen osa, ”Left of the Dial: Alternative rock 1980-2007”, ylisti nimestään huolimatta vain Kurt Cobainia. Hänellä on arvonsa, mutta tuskin hän on koko 27-vuotinen periodi.

Jaksossa mainittiin muun muassa Black Flag, REM ja Pixies, mutta keskus asetettiin Seattleen ja grungeen, joka oli yhtä kuin herra Cobain. Siinä sitten muisteltiin, Michael Stipen suulla, kuinka Cobain oli juuri ”siirtymässä toiseen vaiheeseen” ennen kuin ampui itsensä. It’s better to burn out than fade away. Onko todella niin? Mistä ihmeestä me voimme tietää, mitä Cobain tai vaikka Hendrix tai Joplin olisivat tänään? Ehkä he soittaisivat toisessa vaiheessaan konepoppia. Mistä sen tietää?

Ohjelma kirvoitti mielessäni kirouksen siksi, että yhtä itsensä kuolemaan saattanutta ylistetään, mutta toista ei, vaikka hän oli Seattlen soundille ja hengelle vielä tärkeämpi kuin Cobain. Miksi Andrew Wood unohdetaan? Eikö heroiinikuolema ole yhtä komea kuin pyssyllä paukutettu? Molemmat ovat helvetin tyhmiä, mutta missä oli Mother Love Bone, grungen vaihtoehdon keskeinen ja Nirvanaa edeltänyt perustanlaskija? Koska vastaus on hiljaisuus, klassikkoni on tänä sunnuntaina Mother Love Bonen ”Man of Golden Words”. Se löytyy Woodin kuoleman jälkeen ilmestyneestä bändin ainoasta varsinaisesta albumista Apple (heinäkuu 1990) ja se kertoo jo ennen Seattle-soundin kansainvälistä ja kansallistakin läpilyöntiä sen, minkälaisesta vaihtoehdosta grungessa oli kyse.

Words and music, my only tools
Communiation

Let’s fall in love with music

The driving force in our living

The only international language




Mother Love Bone näkyy maalattuna seinään Seattleen sijoittuvassa Cameron Crowen elokuvassa Singles (1992). Elokuvassa “näyttelee” myös Pearl Jam, joka tuskin mainittiin dokumentissa ja joka syntyi Mother Love Bonen hajottua Woodin kuoleman jälkeen. MLB:ssa soittivat myöhemmin Pearl Jamissa alusta asti soittaneet basisti Jeff Ament ja kitaristi Stone Gossard. ”Man of Golden Words” heittää ilmoille myös tokaisun ”Seems I’ve been living in the temple of the dog”. Vuonna 1990 Pearl Jam ja Soundgarden yhdistivät voimansa Woodin muistoksi. Tuloksena oli huhtikuussa 1991 julkaistu Temple of the Dog -orkesterin albumi, jossa laulajana toimii Chris Cornell ja taustoja laulaa Eddie Vedder. Rumpuja paukuttaa Matt Cameron, kitaroita helisyttävät ja vinkuttavat Mike McCready ja Stone Gossard ja sitten on vielä Jeff.

Tässä on klassikkolisänä jatkuvuuden vuoksi vielä Temple of the Dog -hitti "Hunger Strike". Cornell lavalla Pearl Jamin kanssa. Olisiko siinä kaksi maailman parasta rocklaulajaa? (Video on valitettavan hyppivä. Kuunnella kannattaa kuitenkin, vaikka äänenkään laadussa ei ole kehumista.)




Muut klassikot löydät täältä.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

Sunnuntain iltapala: kuumaa tonnikalaa

Olen viime aikoina intoillut Jorma Kaukosen akustisesta musiikista. Jopa niin paljon, että vaimo on joutunut huomauttamaan "ainaisesta countryn rytkeestä". Aikaisemmin olen oikeastaan vain kuunnellut Jorman soittoa Jefferson Airplanen levyillä ja ihmetellyt, että ompa äijällä suomalaisen kuuloinen nimi. Jokin aika sitten eräs kitaraa soittava ystäväni kehui Jorman Blue Country Heart levyä ja lainasi sitä minulle. Olin välittömästi myyty. En ole aivan yhtä varma kuin Tommi asiasta (väittäessään Frippiä maailman parhaaksi kitariksi), mutta minusta Jorma soittaa kitaraansa erittäin taidokkaasti. Joka kuuluu myös valitsemallani sunnuntaiklassikollakin. Siinä hän soittaa Jack Casadyn kanssa loistavan Mann's fate biisin, joka on duo ensimmäiseltä levyltä vuodelta 1970. Valitsin kyseisen laulun osittain siksi, että sain tällä viikolla kyseisen Hot Tunan ensi levyn postissa (tilattuani sen netistä). Juutuuppivideo on suurin piirtein levyn julkaisun ajoilta, jota todistaa myös Casadyn hilpeä ulkoasu. Mutta siitä huolimatta kundit vetäisevät biisin virtuoosimaisesti. Itse levykin on äänitetty keikalta ja on hieno muistutus siitä, miten spontaanisti rock-musiikkia on joskus tehty.
P.S. Kestoltaan tämä ei ole ihan niin pitkä kuin Tommin tämän sunnuntainen valinta.
P.P.S. Muuta sunnuntain valitut löytyvät täältä.

lauantai 25. heinäkuuta 2009

Tähdetön, klassikko


Viime sunnuntainen Peter Gabrielin sävelmä johdatti minut seuraavaan klassikkoon. Tarkoitukseni ei ole rakentaa mitään ketjua tai aasinsiltaa, mutta koska se käy näin vaivattomasti, en voi olla tarttumatta rakennusaineksiin. Sanon vielä sen, että tarkoitukseni ei ole myöskään kovinkaan (ehkä) usein klassikoida silmienne eteen näin pitkää biisiä. Jos joku alkaa nyt valittaa, pyydän anteeksi, vaikka en olekaan anteeksi pyytäessäni tosissani.

King Crimson on orkesteri, josta on helppo olla pitämättä, tiedän ja uskon sen. Siitä ei voi nauttia niin kuin nautitaan listajytkeestä tai Matista ja Teposta. Ai niin, listoilla hekin ovat olleet muutaman kerran. King Crimson ei ole pikaruokaa, vaan jonkinlaista ”nappailua”, jossa nälkä kasvaa syödessä. Siis kun tulee hetki, jolloin haluaa kuunnella jotakin, joka aukeaa ja tuottaa mielihyvää enemmän kuin kymmenen kermakakkua tai olutta, King Crimson on erinomainen vaihtoehto. Minulle monesti ensimmäinen

Robert Fripp on kenties maailman paras kitaristi. Nimitys toki alentaa hänen arvoaan, sillä hän on paljon muutakin kuin kitaraa soittava rockmies. Fripp on yksi musiikillisten konekokeilujen pioneereja. Hänen soundinsa tunnusmerkiksi muodostui nauhakaiku, joka tuotti Frippertronics-nimellä tunnettu laite. Laitteen toiminnasta on olemassa video, jossa on hauska ei niin rokkarin näköisen Frippin juonto, mutta myös erityisen ällistyttävää demosoitantaa. Velho mikä velho.

King Crimsonin Red (1974) on yksi parhaista koskaan levytetyistä albumikokonaisuuksista. Mukana on melodioiden ja riffien puolesta hittiainesta, mutta myös rajat ylittävää kokeilua, jota ei aina jaksa kuunnellea Sen antaa anteeksi, koska jokaisessa 1970-luvun Crimsonin albumissa on yhtä aikaa jotain ärsyttävää. Ärsyttävää on esimerkiksi täydellisyys. Nokkamies Fripp on perfektionisti, mutta uskalias perfektionisti. Toki Redillä on Frippin lisäksi pari muutakin soittajaa. Kitaraa ja melotronia soittavan Frippin lisäksi levyllä soittavat basisti ja laulaja John Wetton, rumpali Bill Bruford sekä viulisti David Cross ja saksofonisti Mel Collins. Kaikki ovat parasta a-ryhmää.

Sitten se biisi. Albumin viidestä raidasta klassikkoni on jälleen päätössävellys. Starless kasvaa kauniista melotronin ohjaamasta balladista sfääreihin, joissa mennään eikä meinata. Välillä saattaa tuntua siltä, että lanka katoaa, mutta lopuksi koko jyräävä massa tuodaan ensiluokkaisesti maaliin. Hitto, tällaista ei tee enää kukaan! Paitsi King Crimson, jolle sinunkin kannattaa antaa mahdollisuus.



tiistai 21. heinäkuuta 2009

Tuoretta helmihilloa

Tässä on "The Fixer", Pearl Jamin sinkkulohkaisu ensi syyskuussa ilmestyvältä uudelta levyltä. Ja tämä kuulostaa tosiaankin uudelta, raikkaalta ja - yllättävän kevyeltä.