Kadun pimeä pää

Laitoin aamukahvin seuraksi Spotify:stä soimaan soul-aiheisen soittolistani. Tällä kertaa listalta erityisesti sykähdytti Percy Sledgen laulama Dark end of the street. Biisistä on tehty mielettömän monia versioita, jotkut yhtä komeita kuin Percyn tulkinta (uudelleentulkinta James Carr:in alkuperäisestä). Bruce Springsteen soitti tämän vieraillessaan Tampereella kesällä 2009. Biisi alkoi mainiolla itseironisella puheella, joka taisi liittyä Brucen ja Pattin erohuhuihin ja aviorikossyytöksiin.

Valitsin Percyn kaveriksi The Flying Burrito Brothers:in hienon hippikantriversion:

Ja tässä Percyn komea veto:

Ja lopuksi Brucen luento ja tulkinta:

Muita pimeän pään vetoja löytyy täältä.

Elokuvamusiikkia

En jaksanut hirveän kauaa aivojani kaivella. Sieltä löytyi nopeasti kaksi vaihtoehtoa. Toinen oli Pink Floydin Carefull with that axe Eugene elokuvasta Zabriskie Point, joka on yksi minulle tärkeimmistä elokuvista. Toisena taas mieleen tuli John Schlesingerin ohjaama Midnight Cowboy vuodelta 1969. Olen tainnut aikasemminkin tällä samalla suunnalla meuhkata Zabriskie Pointin viimeisestä kymmenestä minuutista, jolla tuo Pink Floydin biisi soi. Siksi valitsen Midnight Cowboy -elokuvan teemamusiikin, joka on John Barryn säveltämä. Muistan nähneeni elokuvan joskus nuorena aikuisena tai myöhäisteininä. Elokuva teki minuun suuren vaikutuksen. Se on surullisen kaunis kuvaus kahdesta surkimuksesta kovassa maailmassa, joka ei paljoa anna anteeksi. Dustin Hoffman tekee yhden loistavimmista rooleistaan Enrico "Ratso" Rizzona, suuria haaaveilevana  newyorkilaisena tusinahuijarina. John Voight on Ratsoon ystävystyvä vasemman jalan saapas Joe Buck Teksasista, joka on päättänyt elättää itsensä rattopoikana New Yorkissa. En nyt sen enempää kerro elokuvasta, jos sitä ei joku ole sattunut näkemään ja haluaa sen katsoa. Kyseinen teema löytyy Faith No Moren levyltä Angel Dust, joka on kaikkea muuta kuin hiljainen ja seesteinen levy. Se on 90-luvun raivoisaa rockia parhaimillaan. Loistavana loppukaneettina, kaiken runttaamisen jälkeen viimeisenä biisinä, on tämä cover. Aivan loistava lopetus albumille, joka pursuaa aggressiota ja ivaa.



Muita sunnuntain elokuvallisia valintoja voi ihmellä täällä.

Seattlen sinkkuja

Sunnuntaiklassikon teemasoittona on vaalisunnuntaina elokuvalaulu. Sopivaa, sillä vaalitkin ovat eräänlaista elokuvaa. Tosin kaikki on elokuvaa… Niin, ja valittu laulu pitäisi vielä perustella. Vaikka laulut perustelevat itse itsensä, niin täältä pesee.

Cameron Crowe on tehnyt erinomaisia musiikkielokuvia. Hänen nuoruuden musiikkikriitikkotaustansa näkyy ja kuuluu esimerkiksi elokuvissa Singles (1992), Almost Famous (2000) ja Elizabethtown (2005). Hän on myös tekemässä Pearl Jamin 20 vuoden taipaleesta dokumenttia Pearl Jam Twenty, joka on nyt jälkituotantovaiheessa. Dokumentti tulee ensi-iltaan joskus tänä vuonna. Klassikkoni tälle sunnuntaille on Seattlen grungen nousuun sijoittuva elokuva Singles, jossa esiintyvät niin Alice in Chains, Soundgarden kuin Pearl Jamkin. Soundgardenin Chris Cornellilla on elokuvassa pieni, hauska cameorooli.

Musiikkiklassikkoni Singles-elokuvasta on Pearl Jamin ”State of Love and Trust”. Elokuvassa PJ osa yhtyettä nimeltä Citizen Dick. Yhtyeen laulajaa Cliff Poncieria esittää Matt Dillon. Elokuvan grungebändillä on hitti ”Touch me I’m Dick”, joka on suoraakin suorempi viittaus yhteen Seattlegrungen anthemiksi nostettuun rykäisyyn, Mudhoneyn lauluun ”Touch Me I’m Sick” (1988).

Johdattelun jälkeen klassikkolaulu on tästä eteenpäin kolmas askel. Ensin näette kaksi lyhyttä katkelmaa, joissa Eddie Vedder, Jeff Ament ja Stone Gossard näyttelevät. Ensimmäisessä katkelmassa luetaan lehdestä Citizen Dickin levyarvostelu. Katkelma alkaa kuvasta, jossa keikkailmaitusta niitataan lyhtypylvääseen. Jatkuvuuden kannalta on hauskaa, että ilmoituksessa Citizen Dickin lämmittelijäksi ilmoitetaan Sweetwater. Samanniminen yhtye on pääosassa Crowen elokuvassa Almost Famous.



Toisessa katkelmassa todetaan: “So Portland, maybe it wasn’t our city”. Bändillä ei siis kulje kaksisesti, vaikka “heitä rakastetaankin Belgiassa”. Rokkikliseitä siis ironisoidaan.



Sitten klassikkolaulu “State of Love and Trust” studioversiona…



…akustisena liveversiona…



…ja sähkötettynä livenä…

• Muut klassikot tänä sunnuntaina löydät täältä.

I don't like Reggae

80- ja 90-luvun vaihteessa Suomi oli varsin monokulttuurinen maa. Sellainen Persujen haikailema paratiisi: ei maahanmuuttajia näkyvissä, ei mailla eikä Halmeilla. Luultavasti tuntisin oloni suhteellisen ahdistuneeksi, jos palaisin sinne. Tuossa ajassa oli Pitkänsillan kupeessa paikka, jossa kukoisti viikottain toisenlainen todellisuus. Eräs opiskelukaverini oli huomannut, että keskiviikkoisin City Maraton-nimisessä räkälässä oli reggae-ilta. Niinpä lähdimme porukalla ihmettelemään, vaikka meistä kukaan ei varsinaisesti ollut innokas reggae-fani. Illan pimetessä me, nuoret taideopiskelijat, huomasimme olevamme lähes ainoat valkonaamat baarissa. Jossakin tuossa yksitoikkoisessa talvisessa Suomessa oli piilopaikkoja, joista hiipi baarillinen rastafareja: rastalettejä villapipoissa, reheviä kukkamekkoisia naisia. Paikka oli revetä liitoksistaan, kun Länsi-Intian saariston väki jorasi reggaen tahtiin. Meistä tuntui, että lämpötilakin oli noussut lähemmäksi trooppisia lukemia.
Sen illan jälkeen en ole oikeastaan voinut sietää reggae-musiikkia. Siksi pidän 10cc:n ironiaa pursuavasta Dreadlock Holiday biisistä. Siinä hellästi irvaillaan 70-luvun lopun reggae-buumille. Se siis sopii minulle. Ja kyllä! Tiedän, että tämä on jo toinen valitsemani reggae-biisi sunnuntaiklassikoksi. Ja top of the Popsissa tallennettu video on kertakaikkisen karmea.
Olisin voinut lisätä tähän kirjoitukseen vielä, että bändin perustajat Graham Gouldman ja Eric Stewart ovat kynäilleet tukun hittejä muillekin artisteille, kuten Yardbirds:in Heartful of Soul ja Herman and the Hermitts:in No Milk Today. Mutta en taida jaksaa.



Muita hiihtojalkinekulttuurin klassikoita voi sompailla täältä.

Leipuri leipoi taivasta

Kun Music Television tuli ulottuvilleni 1980-luvun lopussa, ihastuin tanskalaisen Laid Backin leipurilauluun “Bakerman”. Vaikka monen videohitin kohdalla tehopyöritys alkoi nopeasti ärsyttää, Bakermanin absurdi laskuvarjohupailu vailla päätöstä istutti minut toistuvasti television eteen.

Näin jälkikäteen voisi esittää, että syynä oli videon ohjannut Lars von Trier, mutta selitys olisi velheellinen. Kyllä syy oli (ja on edelleen) itse laulussa: Bakerman on unenomainen, mihin toki sopii taivaalla liitely (varsinaista laskuvarjoa videossa ei näy lainkaan). Laulu on unisena mantrana hypnoottista kelluntaa, jonka tehoa voimistaa laulun nonsenseen (vähintäänkin) viittaava sanoitus. ”Sagabona kunjani wena” on kuulemma swahilia, ja se tarkoittaa ”Hei, miten menee?” Mutta miten ihmeessä se liittyy lauluun? Toisaalta yhtä hyvin voisi kysyä, miten laulun nimi liittyy lauluun...

Toinen syy, miksi valitsin sen, minkä valitsin, on kaverini, joka lähetti eilen laulun linkin minulle. Hänen lähetyksensä taustana ovat Facebookissa jakamani leipäkuvat. Helmikuun alkupäivistä lähtien olen harrastellut leipien leipomista. Talouteemme on sen jälkeen ostettu alle viisi leipää. Niistä olen itse maistanut vain siivun paahtoleipää. Mutta ei, ei ja kiitos ei. Paitsi että nyt minulla on mukava, uusi harrastus, niin eiväthän kaupan leivät edes maistu miltään. Niiden tekotavasta ja sisällöstä en sano mitään.



Muut tämän sunnuntain taivaita halkovat klassikkovalinnat nappaat täältä.