Stop the madness

Olen pahoillani: tänäkään sunnuntaina en päästä ajallisesti vähällä. Viime viikolla aloittamani southern rock -annos saa toisen luvun. Molly Hatchetin ”The Fall of the Peacemakers” on sanomallinen tykki, vaikka tykki tuskin laulun sisältöä osuvasti kuvaakaan, sillä No Guts… No Glory -albumilla vuonna 1983 julkaistu anthem on kunnianosoitus John Lennonille. Albumi oli Molly Hatchetin viides ja vielä viime vuonna edelleen voimissaan (tai ainakin toiminnassa) oleva orkesteri julkaisi uuden, nyt jo kolmannentoista albuminsa, joka kantaa nimeä Justice.



Tässä on vielä kymmenminuuttinen livetallenne niille, joilla on seikkailumieltä tai muuten vain ylimääräistä aikaa. Konserttitallenteilla, suorassa toiminnassa ja kontaktissa yleisön kanssa Molly Hatchet on parhaimmillaan, ehkä näin on siksi, että yhtye on ottanut nimensä prostituoidulta, joka tarinan mukaan työn hoidettuaan mestasi asiakkaansa. Jos tästä huolimatta konserttialbumi kiinnostaa, niin Double Troule Live (1985) on erinomainen, mahtavasti rullaava syvän etelän riemuralli. Tai ainakin jotain sinne päin.



Muihin tämän sunnuntain klassisiin riemuralleihin pääset korviksi täältä.

Moottoritie on kuuma... ja yksinäinen paikka

Tällä viikolla olen kuunnellut paljon etelärokkia, Allman Brothersia, Lynyrd Skynyrdiä, Molly Hatchetia ja Blackfootia. Näillä orkestereilla on kaikilla jonkinlaiseksi anthemiksi muodostunut laulunsa, jotka toistavat samaa, minun korvilleni sopivaa kaavaa: Allman Brothersin ”Whipping Post”, Lynyrd Skynyrdin ”Free Bird”, Molly Hatchetin ”The Fall of the Peacemakers” ja Blackfootin ”Highway Song” päättyvät kaikki hillittömään, komeaan kitarointiin. Näistä kolmesta valintani osuu tällä kertaa Blackfootiin.

Blackfoot perustettiin jo 1969, mutta miehistövaihdosten ja erinäisten on/off-vaiheiden jälkeen suosioon yhtye nousi vasta aivan 1970-luvun lopussa, jolloin julkaistiin albumi nimeltä Strikes. Siltä löytyy useita yhtyeen parhaita lauluja sekä se anthem, tien päällä olemisen yksinäisyydestä kertova ”Highway Song”. ”Highway song is as lonely as the road I’m on.”

Vuonna 1982 Euroopan markkinoille julkaistu, Iso-Britanniassa taltioitu Highway Song Live on tiivis ja tiukasti rokkaava, livealbumien aatelia. Tuolta samaiselta Euroopan kiertueelta löytyy yhdeksänminuuttinen taltiointi Zürichistä. Laadultaan se ei ole paras mahdollinen, mutta kertoopa se ainakin sen, kuinka karismaattinen yhtyeen keulahahmo Rick Medlocke on. Yksi hänen syvän lauluäänensä salaisuus saattaa paradoksaalisesti olla se, että hänellä on tallella vain toinen keuhko. Vuodesta 1996 lähtien Medlocke on ollut Lynnyrd Skynyrdissä kitaristina.



Muita keuhkoavia klassikoita on napautuksen päässä.

Hillouni

Näin viime yönä unta. Ehdin herättyäni sen unohtaa. Töistä kotiin tullessani kuuntelin musiikkia puhelimesta. Kun kävelin kotipihalle alkoi Pearl Jamin I got ID soida ja samassa muistin unen, jonka näin edellisenä yönä. Unessa Yläviidenneksen vastaava tuottaja, Tommi, ilmoitti Pearl Jamin tulevan keikalle Kiinaan. Unessa ihmettelin, että ottaen huomioon bändin poliittiset näkemykset, keikka Kiinassa on aika yllätys. Samassa rakas blogikolleegani toteaa, että keikka on itseasiassa Hong Kongissa. Muistan päättäneeni hankkia liput tuolle Freudin lämmittämälle keikalle.

I Got ID on tärkeä biisi minulle. Sen tunnelmassa on jotakin, joka saa minut pysähtymään. Muistan missä olen sen kuullut ensimmäisen kerran (pystyisin antamaan koordinaatit ja summittaisen ajan tarvitaessa). Se tuottaa minulle aina voimakkaan mielenliikutuksen. Ei voi mitään, siinä on jotakin, joka vie mennessään.

Ei minulla ole muuta tekosyytä biisivalinnalle, paitsi Neil Young, joka soittaa kitaraa studioversiolla. Toteutukoon unet!

Tässä liveversio vuodelta 2006:

Muita unenomaisia klassikoita löytyy täältä.

Täysi, tyhjä taulu

Tabula Rasan Ekkedien tanssi (1976) on taiturimaista, puhuttelevaa suomeksi laulettua progea. Mitään eepistä, loputonta maalailua se ei kuitenkaan ole: progressiivisuus tarkoittaa Tabula Rasan yhteydessä ennemminkin “pelkkää” taiturimaisuutta, mikä taas tarkoittaa sitä, että pitkiin kehittelyihin liian kärsimätönkin voi päästa tässä tyhjässä taulussa oikean (!) musiikin makuun.

Taiturimaisuus tarkoittaa nykypäivän tulokulmasta ennen muuta Heikki Silvennoisen kitarointia. ”Omantunnon rukouksen” kitarasooloa kuunnellessa voi todellakin todeta: ”Kylä lähtee!” Tässä vuoden 1976 livetaltioinnissa Heikki on vielä hieman ujo, mutta kitarassa telmivät sormet eivät. Laulun loppu on yhdenlainen tiivistys siitä, mitä melodisuus progessa tarkoittaa.

Kiinnostavaa suomalaisessa progessa sen kulta-aikana 1970-luvun alkupuolella oli muusikoiden pomppiminen orkesterista toiseen. (Tämä ei suinkaan koskenut vain meikäläisiä yhtyeitä.) Videossa etualalla oleva laulaja Jukka Leppilampi siirtyi kangasalaiseen Tabula Rasaan kuopiolaisesta Finnforestista. Leppilammen taito gospelin saralla kuuluu ”Omantunnon rukouksessa” vahvana. Ja kyllä… hän on Mikko Leppilammen isä.

Muuta pyhää (tai ainakin) klassikkotavaraa löytyy täältä.

2010

Tommi listasi oman näkemyksen viime vuoden parhaista albumeista muutama viikko sitten. Taisi laittaa sen Naamakirjaan. Itseasiassa hänen lista oli kymmenen albumin mittainen. Tosin sanoen minun listani on todella surkea vastine:

1. Pearl Jam: Live in London, England 06-25-2010

2. Black Mountain: Wilderness Heart

3. Fang Island: Fang Island

4. Jakob Dylan: Women+Country

5. Neil Young: Le Noise

Pearl Jamin Lontoon konsertin taltiointi päätyi ykköseksi osaksi sen takia, että olen yksi 50000:sta, joka laulaa Eddie Vedderin kanssa. Black Mountain uusi levy on musiikillisesti edellistä parempi. Se jatkaa edelleen samoilla linjoilla kuin In the Future-levy, mutta biisit ovat melodisesti taitavampia. Fang Island oli minulle viime vuoden löytö. Minulla on ollut erään ystänä kanssa tapana vaihdella uusia kiinnostavia levyjä. Häneltä sain Fang Islandin levyn. Tykästyin välittömästi bändin yltisepursuavaan soundiin. He kuvaavat itse sitä lauseella: "everyone high-fiving everyone". Jakob Dylanin toinen soololevy on ensimmäistä monimuotoisempi. Se ei ole minusta aivan yhtä intensiivinen kuin ensimmäinen, muttei häviä paljon. Neil Young on hämmästyttävä ukko. Uusin levy Le Noise on rohkea veto: riisuttu äänimaailma luodaan sähköisellä kitaralla, Niilon laululla ja muutamalla Daniel Lanois:in luomalla efektillä. Hieno suoritus.

Poimin yhden laulun jokaiselta levyltä listaksi Spotifyhin, jos haluaa lähemmin tutustua mielestäni viime vuoden kiinnostavimpiin levyihin. Pearl Jamin liveä ei ole Spotifyssa, joten valitsin yhden konsertin kohokohdan toiselta liveltä.

Hyvää Uutta Vuotta.

Ensi vuonna sitten

Vuosi vaihtui, huomasitten varmaan. Huomasitte kenties myös luvata jotain tälle vuodelle. Koska minä en luvannut mitään, Foo Fightersin "Next Year" soi nyt kauniimmin kuin koskaan. Tai soi se kauniisti jo albumilla There is Nothing Left to Lose (1999) sekä suosikkitelevisiosarjani Edin ("videon" kuvituksena) alkutekstien aikana. Siispä kauniit ja muut vastaavat lupaukset voi tehdä ensi vuonna.

Muita lupaamattomia asioita voi kuunnella täällä.

Amerikan herkkuva

Esikoiseni halusi tehdä pannareita, niitä amerikkalaiseen aamiaseen kuuluvia (pancakes). Koska pannukakut vaativat kaverikseen pekonia, munia ja vaahterasiirappia ja jonki verran valmistusaikaa, ajattelimme aloittaa tämän vuoden ensimmäisen sunnuntain tyylillä ja isolla aamiaisella. Siitä se se sitten lähti: kohti ranskalaista kauppaketjua ostamaan japanilaista pannukakku-mixiä, kiinalaista pekonia ja munia, amerikkalaista vaahterasiirappia. Tämän periamerikkalaisen aamiasherkun kanssa tarjoillaan tietysti amerikkalaista musiikkia.

Hankin itselleni uuden puhelimen (elämäni ensimmäinen oma matkapuhelin). Siinä toimii Spotify ja olen siinä kuunnellut kasaamaani 70-luku soittolistaa. Jostakin syystä siinä olevat biisit imivät minut mukaan ja olen kaivellut lisää minulle tärkeitä 70-luvun biisejä. Voi olla, että vieraassa ympäristössä turvaudun valheelliseen nostalgiaan, mutta viis siitä. Niinpä yhdistän nämä kaksi asiaa tänä sunnuntaina ja valitsi klassikoksi amerikkalaisen biisin vuodelta 1975: Kansasin Song For America.

Jos lukijalla on kiinnostusta progea (tai 70-luvun muotia) kohtaan voi tästä kuulla Song For American livetaltiointina vuodelta 1974. Hämmästyttävän komeasti soitettu. Muussa tapauksessa voi olla parempiakin tapoja kuluttaa kymmenen minuuttia sunnuntaita.

Muut aamiasvaihtoehdot löytyy täältä.