Tällä viikolla olen kuunnellut paljon etelärokkia, Allman Brothersia, Lynyrd Skynyrdiä, Molly Hatchetia ja Blackfootia. Näillä orkestereilla on kaikilla jonkinlaiseksi anthemiksi muodostunut laulunsa, jotka toistavat samaa, minun korvilleni sopivaa kaavaa: Allman Brothersin ”Whipping Post”, Lynyrd Skynyrdin ”Free Bird”, Molly Hatchetin ”The Fall of the Peacemakers” ja Blackfootin ”Highway Song” päättyvät kaikki hillittömään, komeaan kitarointiin. Näistä kolmesta valintani osuu tällä kertaa Blackfootiin.
Blackfoot perustettiin jo 1969, mutta miehistövaihdosten ja erinäisten on/off-vaiheiden jälkeen suosioon yhtye nousi vasta aivan 1970-luvun lopussa, jolloin julkaistiin albumi nimeltä Strikes. Siltä löytyy useita yhtyeen parhaita lauluja sekä se anthem, tien päällä olemisen yksinäisyydestä kertova ”Highway Song”. ”Highway song is as lonely as the road I’m on.”
Vuonna 1982 Euroopan markkinoille julkaistu, Iso-Britanniassa taltioitu Highway Song Live on tiivis ja tiukasti rokkaava, livealbumien aatelia. Tuolta samaiselta Euroopan kiertueelta löytyy yhdeksänminuuttinen taltiointi Zürichistä. Laadultaan se ei ole paras mahdollinen, mutta kertoopa se ainakin sen, kuinka karismaattinen yhtyeen keulahahmo Rick Medlocke on. Yksi hänen syvän lauluäänensä salaisuus saattaa paradoksaalisesti olla se, että hänellä on tallella vain toinen keuhko. Vuodesta 1996 lähtien Medlocke on ollut Lynnyrd Skynyrdissä kitaristina.
Muita keuhkoavia klassikoita on napautuksen päässä.
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Moottoritie on kuuma... ja yksinäinen paikka
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
10 kommenttia:
Tosi klassikko!
Se unohtui todeta, että vaikka tämä ei ihan Whipping postille pärjääkkään, niin Highway Songin reipastempoinen soolo-osuus on kyllä komeaa soittoa.
Tää tahtois nyt avoautoon ja ajamaan Amerikan halki.
Onneksi en ole nyt autossa. Tällainen Highway-musa saa kaasujalan painumaan jotenkin normaalia painavammin polkimelle ;D
Nää uupu matkalle, oli pitkä...
Tämä voi kuulostaa nyt tosi oudolta, mutta jostain syystä Blackfootin vahvasta vedosta tuli mieleen Led Zeppelin. Jotain samaa raivoa ja ehdotonta heittäytymistä on tässä esiin nostamassasi Highway Song -biisissä. Ja ihan sairaan komeaa kitarointia. Kiitos!
Ou jee! Tämä on sitä, iseään, parasta ameriikkaa! Loistava veto ja upea biisi. Tahtoo lisää.
Panu, klassikko on. Ja tuo livealbumi on kyllä sellaista rytkettä, että "Good morning". Enkä tiedä, mikä pärjää mille, mutta kyllä mie tästä enemmän pidän kuin ruoskimisesta.
Susu, sepä se, maantiellehän minunkin mieleni vie.
Halo Efekti, mitäs sitä turhia kursailemaan. Talla pohjaan vaan.
Timbut, matka oli pitkähkö, mutta toki nautinnollinen.
Viides rooli, vai että Zepot. Mielenkiintoinen ajatus eikä edes kaukaa haettu. Molemmillahan soi pohjalla blues. Ja heittäytymistä tässä todellakin oli. Tämä kitarointi kutittaa mukavasti selkääni. Niin hienoa se on.
lepis, ou jee!
Tätä osastoa olisi hieno kuulla livenä, välttämättä ei nykyään tulisi enää levyltä soitettua. 80-luvulla oli jakso kun kyllä tuli kuunneltua aika paljon southern rokkia.
Täytyisiköhän kuitenkin uudestaan joskus ottaa nämä kuunteluun... niin komeastihan tämä nyt kyllä rullaa.
Jätin maanantain keskipäiväkuunteluun tämän, ja tässä kuunnellessani kirjoitan.
Highwayrock & roadmovie joiden perimmäinen viesti on: elämä on matka. Matkalla ollaan myös tässä biisissä, pitkällä sellaisella.
Nuorena tuntui siltä, että elämää on vaikka kuinka paljon jäljellä, ja onkin, mutta nyt tajuaa ettei tämä nyt niin pitkä matka ole kuin joskus kuvitteli. Ettei sitä aikaa olekaa loputtomasti.
Lopun kitarat olivat kyllä aika komeita. Hieno.
Lähetä kommentti