Olen pahoillani: tänäkään sunnuntaina en päästä ajallisesti vähällä. Viime viikolla aloittamani southern rock -annos saa toisen luvun. Molly Hatchetin ”The Fall of the Peacemakers” on sanomallinen tykki, vaikka tykki tuskin laulun sisältöä osuvasti kuvaakaan, sillä No Guts… No Glory -albumilla vuonna 1983 julkaistu anthem on kunnianosoitus John Lennonille. Albumi oli Molly Hatchetin viides ja vielä viime vuonna edelleen voimissaan (tai ainakin toiminnassa) oleva orkesteri julkaisi uuden, nyt jo kolmannentoista albuminsa, joka kantaa nimeä Justice.
Tässä on vielä kymmenminuuttinen livetallenne niille, joilla on seikkailumieltä tai muuten vain ylimääräistä aikaa. Konserttitallenteilla, suorassa toiminnassa ja kontaktissa yleisön kanssa Molly Hatchet on parhaimmillaan, ehkä näin on siksi, että yhtye on ottanut nimensä prostituoidulta, joka tarinan mukaan työn hoidettuaan mestasi asiakkaansa. Jos tästä huolimatta konserttialbumi kiinnostaa, niin Double Troule Live (1985) on erinomainen, mahtavasti rullaava syvän etelän riemuralli. Tai ainakin jotain sinne päin.
Muihin tämän sunnuntain klassisiin riemuralleihin pääset korviksi täältä.
lauantai 29. tammikuuta 2011
Stop the madness
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Pakko todeta ihan ensimmäiseksi: kiva nimi bändillä. Runoilijasirkan ihmisversio. Nice. ;)
Eihän tuo studioversio ole lainkaan pliisu; lopussa mennään kitaroiden kanssa sellaista vauhtia, että heikommat alta pois! Mitä liveversioon tulee, sitä katsoessa alkoi tuntua jopa päätteen äärellä siltä, että pitäisi varmaan yrittää heiluttaa näitä suht lyhyitä hiuksia raivoisassa tahdissa. Vaikken olekaan varma, sopiiko moshaaminen etelän bändin pirtaan...
Vaikutelmani sunnuntaiklassikostasi lyhyesti: pidin.
Raskaaan sarjan miehiä, melkoista tykitystä
Nämä kaksi ja vielä edellisen viikon livemaratonin kuunneltuani sanoisin, että kuuntelen kyllä tätä southern rockia - yllättävästi jopa mieluusti - mutta mieluiten studiolevyinä. Konserttitaltioinnit eivät näissä mulle oikein toimi, vaikka kumarran syvään molempien bändien kitaristien taidoille. Ehkä juuri nyt livetaltioinneissa on mulle liikaa äijää. Fall of the peacemakers miellytti erityisesti.
Mielenkiinotisia nämä bloginne sanavahvistuksett. Nytkin minua pyydetään kirjoittamaan perse. No kirjoitetaan.
Nyt jo vähän huimaa hitaammalla käyvää keski-ikäistä naista.
Mutta ei huonoa, ei, vaan äijämeininkiä jonka kyydissä en tahdo vaan pysyä.
Tämä on sitä parasta Mollya mitä tiedän! Loistavaa musisointia. Jes!
Lähetä kommentti