Rakastan lauluja, jotka kertovat tarinan tien, liikkeen ja autojen mahdollistamasta vapaudesta. Ehkä haluaisin karata, irtaantua, jättää taakseni kaikki turhat rajoitukset, ehkä. Aiheesta on kirjoitettu mahtavia lauluja, mutta mikään aiheesta kirjoitettu ei kuitenkaan pärjää Bruce Springsteenin klassikkoalbumi Born to Runin (1975) aloituslaululle ”Thunder Road”. Se on kuva nuoren miehen maailmasta, jossa usko itsen kaikkivoipaisuuteen auton ratissa kipuaa lähes uskonnolliseen ulottuvuuteen. Bruce on todellakin ”Pomo”, sillä hän on tehnyt niin hienon laulun, että se on nostalginen trippi myös tällaisella, joka ei ole koskaan käynyt Amerikassa ja joka ei ole koskaan käynnistänyt autoa näyttääkseen.
Brucen laulussa on symboliikan voimaa, vaikka hän ei sitä olisi tarkoittanutkaan. Laulussa puhuu James Dean, vaikka hän ei James olekaan. Kuskin (=laulun minän) identifioituminen kuljettamaansa ajopeliin on tulkittavissa jopati seksuaalisesti lausahduksessa ”All the redemption I can offer girl / Is beneath this dirty hood”. Freud olisi iloinen ja niin olen minäkin. Bruce sen sijaan tietää, mistä syntyy eeppinen laulu, jolla on potentiaalia vastustaa kaikkea paskaa, asenteita ja turhaa moralismia, jota maailmassa on liikaa. Ei, hitto soikoon, pian minä alan itkeä.
”Roll down the window / and let the wind blow / back your hair / well the night's busting open / these two lanes will take us anywhere.” Lähdetään minne vain, mennään pois. Paremmin ja suoremmin road-elokuvamaista vapaudenkaipuuta ei ole lauluun puettu. Erityisesti Born to Runin 35-vuotisjuhlaboksissa ”Thunder Road” saa studioversiota riisutumman, akustisen tulkinnan, jolle ei ole vertaista. Live at Hammersmith Odeon ’75 vetää maton alta, vaikka lattialla ei olisi mattoa. Bruce, ylisuuri pipo, intiimiys ja herkkyys eivät voi nousta korkeammalle.
Yksi syy ylistykseeni ja innostukseeni on varmasti se, että teen väitöskirjaa road-elokuvasta, mutta tässä se ei kykene selittämään sitä tunnelatausta, jonka tämä nimenomainen versio minussa aiheuttaa. Niisk.
Muut tunnekylläiset klassikot klikkautuvat listaksi tästä.
lauantai 24. huhtikuuta 2010
Thunder Road
Tunnisteet:
70-luku,
Bruce Springsteen,
Fiilis,
Nostalgia,
Pomo,
Sunday Classic,
Tie
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
15 kommenttia:
Ja tämähän on hieno. Häikäisevä tulkinta. Lähetän virtuaalisia nenäliinoja.
OI!!!! ♥
*Niisk* täältäkin :')
Ihana biisi, ja AIVAN ihana versio tämä! ♥ Kiitos! =)
Itse uneksin Pariisin ohella heti seuraavana siitä että pääsisin isolla, leveällä avoautolla ajamaan loputonta tietä siellä jossain, ameriikan autiomaassa... Autosoittimessa tietysti soisi muunmuassa tämä Pomon biisi sekä tukku muita roadtrip -biisejä - joista yksi olisi aivan ehdottomasti tämä:
http://www.youtube.com/watch?v=TGObF2q63Ew
Ah, Tommi, sait minut unelmoimaan... Näillä eväillä onkin nyt hyvä mennä nukkumaan =)
Kiitos. Tämä biisi on Springsteenin ykkösbiisejä, jos multa kysytään. Hakkaa kaikki uudemmat vedot mennen tullen. Ja tässä on se matka...
Tuima, kiitos nenäliinoista.
Irwikissa, unelmia pitää olla. Ja linkittämäsi chilipippuri on myös hyvä tiebiisi, ihan videota myöten.
Olipa kiva katsoa se pitkästä aikaa. Joskus siitä tuli saatua yliannostus, mutta nyt kelpaa. Sitä aika teettää, joskus.
Vaiheinen, paras on.
Satoja ellei tuhansia kertoja olen ko. biisin kuunnellut, mutta selostuksesi antoi siihen taas uutta sävyä :)
Tie ja polku, nehän usein symboloivat tätä matkaa jota elämäksikin tosinaan kutsutaan. Joku sanoi niinkin, että "matkalla olet perillä".
Tässä kyse ehkä enemmänkin lähtemisestä tien päälle, matkalle.
"Hey I know it's late we can make it if we run / Oh Thunder Road sit tight take hold / Thunder Road"
Hieno biisi.
Tämä ei ole pelkkä biisi, tämä on Tarina isolla alkukirjaimella. Ja Bruce on yksi niistä, jotka osaavat kertoa koskettavia tarinoita.
Kiitos, Tommi, hienosta tuokiosta Pomon seurassa. Ja voimia väikkärin tekoon!
Pomon lumosta kertoo sekin, että tyttäreni, jonka musiikkimaku on varsin punkahtava, ihastui viimekesäisen Bruce-keikan myötä Springsteenin lauhluihin aivan täysin. Sen jälkeen on meidän levysoitin pyörittänyt ahkerasti Thunder roadiakin. Bruce on suuri amerikkalaisia autokulttuurin kuvaajia. Kyseinen keikkataltionti, jonka Tommi on valinnut on myös mielettömän hieno. Kiitos kolleega hienosta valinnasta.
Parhautta tässä biisissä.
Ah tämä on kyllä mahtavaa Springsteenia!Tätä voisi kuunnella uudestaan ja uudestaan.HIenosti kirjoititkin tästä.
Oli pakko tulla pari kertaa uudestaan tämä kuulemaan,snyft.
Oli pakko kuunnella tämä itsekin taas ennen kuin esitän kiitoskommenttini kommentteihinne: tämä lienee tällä hetkellä maailman toiseksi paras laulu. Älkää kysykö, mikä on paras, sillä en tiedä. Tällaisissa asioissa vain on jätettävä pelivaraa. Ja huomenna toiseksi paras voi olla joku muu.
Upea valinta! En olekaan kuunnellut pitkään aikaan pomoa, olisi kannattanut kyllä!
Äänestä muistuu Genesis.
Upea tulkinta, aito ja kaunis!
Pakahduttavaa vapaudenkaipuuta ruokkii tämä biisi.
Modernimpi (loistava) tulkinta tästä löytyy Bonnie Prince Billyn ja Tortoisen yhteislevyltä. Myös Cowboy Junkies on tehnyt omansa. Molemmista löytyy kuunneltava versio youtubesta.
Lähetä kommentti