putkajoulu

Tämä joululaulu toimii kotona ja kaukomailla. Se on joululauluksi mukavan elämänmakuinen ja rosoinen, mutta silti kaunis. Pitää käydä joskus kuuntelemassa NYPD versio Galway Bay:stä kalterien paremmalta puolelta. Hyvää Joulua.

Muita putkabileklassikoita voi herkistellä täällä.

Jethro puhuu asiaa

Selitys olisi nyt turha.



Muut jouluisehkoiset ja jouluisettomahkoiset klassikot näpäytät tästä.

Joululaulu, anteeksi

Suomessa on tällä hetkellä kaksi rokkiorkesteria. Toisen (CMX) koin Tavastialla viikko sitten. Toista (Viikate) en ole nähnyt livenä pitkään aikaan, vaikka muuten olenkin osunut keikalle useita kertoja. Tämän viikon klassikkoni käsittelee tuota jälkimmäistä. Syitä on kaksi: 1) CMX ei ole tehnyt joululevyä eikä koskaan sitä tee, 2) Yläviidennes-kollegani Panu on kaukana, jossa jopa tämä (ja erityisesti tämä) saattaa joulun tienoossa helpottaa koti-ikävää. Sitä paitsi Viikatteen musiikkivideot ovat parasta alallaan, mitä Suomessa on koskaan tehty.

Siksi kerron seuraavan:

Vuonna 2005 Suomalaisen elokuvan festivaalissa (Turku) esitettiin Viikatteen kahdeksan musiikkivideota. "Tie"-laulun video oli tuolloin uusin. (Se tuli mukaan ohjelmistoon suoraan leikkauspöydältä, ensi-iltaansa siis.) Paikalla videoista olivat kertomassa laulajakitaristi Kaarle Viikate sekä videoiden ohjaaja Joonas Berghäll, joka tänään tunnetaan paremmin dokumentaarisesta elokuvastaan Miesten vuoro (2010). Kaarlea ja Joonasta haastattelin minä. Se oli mukavin haastattelu, missä olen koskaan ollut osallisena.

Siirtykäämme sitten viikatemaiseen jouluun. Klassikkovalintani on ”Viattomien lasten päivä”, joka ilmestyi albumilla Vuoden synkin juhla (2001). Se oli vasta yhtyeen toinen albumi. Näin joulun alla käännyn sitä kuuntelemaan, koska se on täynnä eräänlaisia vastajoululauluja. On siellä varpusta jouluaamuna ja Sylviakin tavataan joululaulussaan, mutta synkkää, synkkää se on, vaikka kuinka joissain lauluissa toivokin pilkahtaa – hetkeksi. (Albumilla vierailevat Timo Rautiainen ja Jouni Hynynen. Rautiainen varpustelee jouluaamuna ja Hynynen kuljettaa pettämättömään tapaansa lapsosta maan korvessa.)

Videon katsomiseen klassisen kerronnan vinkki: jos kuvataan seinällä roikkuvaa haulikkoa, niin sitä tullaan myös käyttämään. Haastattelutuokiossani totesin, että yllättävän monessa bändin videossa Simeoni (rumpali bändissä) tulee päästäneeksi Kaarlen päiviltä. Kaarle taisi sanoa jotain siihen suuntaan, että bändissä hierarkia on selvä. (Viikate oli pitkään kahden herran orkesteri. Vasta vuoden 2005 tienoilla Kaarlen ja Simeonin lisäksi tasavertaisina on mainittu Arvo ja Erno.)

Ja ne viikonlopun todelliset klassikot ovat täällä.

työväenluokan sankari

John Lennon kuoli kotiportailleen kolmekymmentä vuotta sitten. Kari Tapio kotipihalleen viime viikolla. John Lennon teki laulun työväenluokan sankarista ja voi kai sanoa, että Kari Tapio oli sellainen. En ole koskaan erityisesti arvostanut Klabbia, mutta täytyy kunnioittaa tinkimättömän duunarin muistoa.

John Lennonista oli New York Times:issa hieno muistelosarja, jossa mm. Yoko Ono ja Ray Davies muistelevat 30 vuoden takaisia tapahtumia. Olen sen sortin rockpoliisi, joka ei ole koskaan arvostanut Onoa, mutta pakko oli kuitenkin myöntää, että Onon kirjoitus oli kaunis ja koskettava. Lennonin tuotannosta voisi helposti saada kasattua top vitosen ja ehkä se pitää tässä joskus tekaista. Nyt päätin kuitenkin valita tuon Working class Hero:n. Se on katkera, mutta kaunis laulu. Jollakin tavalla se sopii tähän joulukuiseen viikkoon.

Muut työväenlaulut voi kuunnella täältä.

Lauantai-ilta

Satuin kuuntelemaan viikolla Suedea. Kun Coming up levyn päättävä Saturday night biisi alkoi soida, oli minulla silmät kostuneet. Se on herkkä, hauras laulu aiheesta, joka yleensä katetaan reilulla menomeiningillä.

Vaikka monesti lauantai-illat ovat hauskanpidon ja juhlimisen aikaa, olen aina myös nauttinut sellaisista lauantai-illoista, jotka tihkuvat suloisen katkeria yksinäisyyden hetkiä, lievän melankolian kajoa kaikkien kirkkaiden valojen takana. Minusta laulun sanoituksen ja melodian kontrasti kuvaa tuota olotilaa osuvasti.

Kun tänä lauantaina vaimo kysyi voisinko viedä hänet lasilliselle alakerran baarin oli minun helppo Brett Andersonin tapaan todeta: "Oh whatever makes her happy on a Saturday night, Oh whatever makes her happy whatever makes it alright".

Muita lauantain jälkeisiä klassikoita löytyy täältä.

uhkapelisanasto

Vietimme eilen pikkujoulua perheen kesken. Olin hakenut Ikeasta glögiä ja pipareita (Kiinassa glögi on melko tuntematon herkku). Tyttäreni halusi oppia pelaamaan pokeria, joten opettelimme pelaamaan ja sitten hän kyni minulta Jiaot (Yuanin kymmenesosat). Siinä tappion syövereissä pyöriessäni tuli mieleeni maan mainio biisi sunnuntaiklassikoksi: Motörheadin Ace of Spades. Soitto on aivan puhdasta räkärokkia. Biisi on upeasti soitettu vähän sinnepäin eikä sitä ole juuri pilattu millään jälkituottamisella. Sanoituksiin on upotettu mahdollisimman monta uhkapelitermiä. Kuten Lemmy ohessa olevalla dokementin pätkällä selventää ja Philthy Animal Taylor epäselventää. Kannattaa kyseinen BBC:n Classic Album dokumentti katsoa, jos sattuu kohdalle. Se on hauskaa katsottavaa, Lemmy on ulkonäöstään ja maineestaan huolimatta terävä ja hauska veikko.

Ässä hai:

Täyskäsi:

Muiden kortit voi katsoa täältä.

Taitavuuden rajaton riemu

Rush konsertoi Suomessa ensi toukokuussa. The Time Machine Tour on kiinnostava siksikin, että yhtye on ilmoittanut esittävänsä kokonaisuudessaan albuminsa Moving Pictures, joka on julkaistu kolmekymmentä vuotta sitten vuonna 1981. Asiasta löytyy uutinen tästä.

Niille, jotka ihmettelevät, miksi papat vieläkin keikkailevat, panen tähän esimerkiksi edellä mainitulta albumilta instrumentaalisen taidonnäytteen YYZ. Sopii ihmetellä sitäkin, että videossa yleisö hyppii tällaisen progefuusion tahdissa kuin pannahinen nuoriso rokkikonsertissa. (Jos haluaa vain kuunnella, kannattaa painaa play alemmasta "videosta", josta saa kuullakseen studioversion... vaikka eroahan ei juurikaan ole.) Moving Pictures on sellaista yhteistä muistia ja kulttuurista tietoisuutta, joka kasvaa koko ajan korkoa. Tästä lausumasta saatte toki ajatella ihan mitä haluatte. Minä olen kuitenkin oikeassa. Niinhän me kaikki olemme.

Muut taitoa uhkuvat tämän sunnuntain klassikot naputat esiin täältä.

Piru on irti

Charlie Daniels on perusamerikkalainen punaniska, joka äänestää republikaaneja eikä usko evoluutioon. Se ei minua haittaa, sillä kantrimusiikkia on vaikea kuunnella, jos ottaisi konservatiivisten amerikkalaisten ajatukset tosissaan. Danielsin Devil went down Georgia on tarttuva, taiturimaisesti soitettu Faust-tarinan muunnelma, jota ei voi naama maitonäkkärillä kuunnella. Tarinan Johnny tietysti soittaa pirun suohon ja vanha vihtahousu joutuu poistumaan Georgiasta häntä koipien välissä.

Tämän biisin olisi pitänyt päätyä myös taannoiseen Johnny top vitoseen...

Muita pirullisia klassikoita löytyy täältä.

Olen pahoillani, että onnistuin valitsemaan youtube videon, joka näkyy vain jos roikkuu amerikkalaisen proxy-serverin kautta netissä (yksi näitä Kiinassa asumisen iloja). Laitan tässä toisen version, joka toivonmukaan näkyy myös Suomessa.

I am a Child

Lauantai oli lasten oikeuksien päivä. Siksi.



Muut lapsekkaat laulut löydät täältä.

fear and loathing in Las Papas

Isänä olo on varsin haastavaa puuhaa. Siinä pitää esittää kaikkitietävää ja kaiken osaavaa. Ei riitä, että hallitsee teorettisen fysiikan viimeisimmät saavutukset, tarvitsee osata myös korjata puhjennut polkupyörän sisäkumi. Älkää ymmärtäkö väärin. En ole valittamassa osaani, vaan selittämässä miksi joskus tuntee itsensä liian pieneksi isän saappaisiin. Oma isäni kuoli jo kauan sitten, joten välillä olen kaivannut oman isäni mallia miten olla isä. Silloin tällöin sitä myös murehtii, että mahtaakohan sitä onnistua tässä hommassa vai mokaako ihan täydellisesti. Olen koettanut olla tositamatta oman isän mokia lasteni kohdalla (niin paljon kuin lapsuudestani muistan), mutta varmasti samaan aikaan on tullut tehtyä toisia virheitä. Toisaalta turhapa näitä on liikaa murehtia, maailma on varsin epätäydellinen paikka.

Everclearin Father of mine on aika suorasukainen kertomus yhden isän epäonnistumisesta. Käsittääkseni se on aika suoraan laulajan omiin kokemuksiin pohjautuva. Ikävä kyllä tarina ei liene edes kovin ainutlaatuinen. Se on hyvä muistutus itselle, että kannattaa jatkaa näissä isän hommissa, jottei itse joskus päädy laulun aiheeksi.

Lauluun pääsee ponnahtamaan TÄSTÄ.

Muita onnistumisia voi kaivella täältä.

Isä, raskaasti ja nöyrästi

Isänä oleminen ei ole helppoa. Eikä sitä kukaan ole väittänytkään. Tuon tuosta joutuu löytämään tai kehittämään vastauksen vaikeisiin kysymyksiin. Isä tietää kaiken eikä mitään. Tietenkin vastauksen antamisen vaikeuteen vaikuttaa ratkaisevasti kysyjän ikä. On helppo antaa kysyjää tyydyttävä vastaus siihen, miksi auto tankataan tai kalat voivat asua veden alla. Sen sijaan on hankalampi keksiä miellyttävä vastaus siihen, miksi maapallo on pyöreä tai miksi jääkaapistamme löytyvä juusto ei ole takapihallemme iskeytynyt pala kuukiveä.

Uriah Heepin ensimmäisellä albumilla Very ‘eavy, very ‘umble (1970) on laulu, jossa isä joutuu hankalien kysymysten eteen. ”Come Away Melinda” on hieno, kaunis ja koskettava isän ja tyttären välinen keskustelu, jossa sota ei ole yleistä historiaa, valtioiden ja ideologioiden välistä tappelua, vaan yksityistä, ihmisten henkilökohtaisen tragedian kirjoittamaa historiaa, jota ei kouluissa opeteta - tai ei ainakaan opetettu silloin joskus.

Muut tämän sunnuntain klassikot voi ampua alas täällä.

Viekää minut kotiin

Mitä tahansa soitattekin, se kelpaa minulle, sanoi entinen mies, kun Tavastialle meni. Sitten siellä soittikin CMX, joka soitti mitä tahansa. Tuo mies en ollut minä, sillä en tietääkseni ole entinen. Tai se riippuu siitä, missä suhteessa olisin entinen. Ehkä meistä jokainen on entinen monellakin tavalla. Mutta se ei oikeastaan kuulu tähän, joten antaa sen olla.

En ole ollut pitkään aikaan CMX:n keikalla. Kymmenisen kertaa lienen yhtyeen nähnyt. Ainakin kymmenen. Parhaita CMX-keikkoja on monta. Nyt en kuitenkaan muistele niitä, en katsele taakseni ja piehtaroi vanhalla patjalla. CMX on pienoisella kiertueella, johon osallistun minäkin. Joulukuun alussa toinen Tavastian-keikka siintää mielessäni. Yhtään toista suomalaista orkesteria tuskin odottaisin kokevani samalla tavalla, kuukautta aikaisemmin. Toisinaan tuntuu siltä, että Suomessa ei ole toista rockorkesteria...

Jos en tarkastele mennyttä, niin ainakin lähestyn topvitostani menneisyyden kautta ja sen innoittamana. Jouduin siis pyörtämään sanojani ja antamaan lausunnon, jota luulin, etten tulisi koskaan antamaan. Ei muuta kuin nahkaparturille ja sitten tervaa ja höyheniä.

Toivon todellakin, että CMX taas kerran soittaisi mitä tahansa, jotta nyt esittämäni toiveet eivät olisi täysin utopistisia, sillä sellaisilta ne tuntuvat. Aina kuitenkin saa toivoa. Sen verran realisti olen, että Talvikuningas-nimistä laulua en listaa, vaikka sen haluaisinkin kuulla. Tuskin settiin sijoitetaan 62-minuuttista sävellystä. Mutta jos vaikka encoreksi… En tohdi myöskään napata Talvikuninkaasta osia, koska se on kuitenkin sanoitustensa osalta kokonaisuus. En kuitenkaan pane pahakseni, jos siitäkin jokin osa lohkaistaan. Uusimmasta albumistakaan en esitä toiveita, sillä niitä on setissä joka tapauksessa iäti.

Viiden laulun valikoiminen on mahdoton tehtävä. Siksi valitsen kymmenen niin, että viisi ensimmäistä ovat – jääkiekkoa lainatakseni – ykkös- ja viisi viimeistä kakkoskentällinen. Siis seuraavat viisikot ottaisin mieluusti vastaan:

1. Tuulenkosija (Pedot, 2005)
2. Vainajala (Vainajala, 1998)
3. Työt ja päivät (Aura, 1994)
4. Fysiikka ei kestä (Aion, 2003)
5. Ehdota jotain parempaa (Cloaca Maxima II)

6. Palvonnan eleitä (Rautakantele, 1995)
7. Marmori (Cloaca Maxima, 1997)
8. Manalainen (Aurinko, 1992)
9. Tähdet sylissään (Dinosaurus stereophonicus, 2000)
10. Arcana (Discopolis, 1996).

Spotify tarjoilee laulut mainitussa järjestyksessä tästä.

"...and I felt like getting high"

New Musical Expressin (NME) neljäkymmentä vuotta sitten (6.11.1971) julkaistun top 30 -albumilistan kärjessä oli Rod Stewartin "Every Picture Tells a Story". Se oli ollut samalla paikalla jo kuusi edeltävää viikkoa ja tuli olemaan vielä kaksi seuraavaa. Mikään ei kuitenkaan saisi minua asettamaan tähän Rod Stewartia. Sen verran kunnioitan itseäni.

Samaiselta listalta löytyy kuitenkin paljon sellaisia albumeita, joista voisin klassikon valita (esim. The Who Who’s Next, Curved Air Curved Air, Black Sabbath Masters of Reality) sekä sellainen, josta jo olen valinnut (Cat Stevens Teaser & The Firecat). Nyt valintani osuu Neil Youngiin.

After the Gold Rush löytyy uutena tulokkaana kyseisen listan sijalta 24. Sen jälkeen albumi ei enää listalle noussut. En minä listoista perusta, vaikka ihmettelenkin, että tuo kultakuumeen jälkeinen kultakimpale ei aikanaan kulutusjuhlaan riehaannuttanut. After the Gold Rush ei ylisanoja kaipaa: se on ylisana. Se on niin ylittämätön, että Lynyrd Skynyrdin ”Southern Mania” kommentoiva ”Sweet Home Alabamakin” on sen rinnalla vain hyttysen ininää.

Valintani on albumin nimilaulu. Parempaa ei ole, ei ehkä missään. Albumin alatekstinä on Youngin tuolloisen naapurin, näyttelijä Dean Stockwellin ja Herb Bermanin kauhuelokuvan käsikirjoitus "After the Gold Rush", jossa Topangaan iskee tulva-aalto ja Kaliforniaan maanjäristys. ”Look at mother nature on the run in the 1970s”, Neil laulaa.

Tuottaja David Briggsin mukaan Young sävelsi laulun puolessa tunnissa. Saattaa olla myyttisyyden rakentamista, mutta koko tuotantoa ajatellen väite on uskottava. ”There was a band playing in my head and I felt like getting high”.



Muut tämän viikon klassikkovalinnat tavoitat täältä.

Tuimagallup

Tuima yllytti. En voinut vastustaa haastetta. Joudun turvautumaan pääasiassa tietokoneeni digitaaliseen levyhyllyyn. Koetan muistin sopukoista löytää myös oikean levyhyllyni, jottei vastauksesta tulisi pelkästään virtuaalitodellisuuspohjainen.

Oletko mies vai nainen?
Kid A

Kuvaile itseäsi.
Real Gone

Kuinka voit?
I've got the ol' kozmic blues again
Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Nuthin' Fancy

Mihin haluaisit matkustaa?
Hotel California

Kuvaile parasta ystävääsi.
Odds and Sods

Mikä on lempivärisi?
Blonde on Blonde

Millainen sää on nyt?
Clouds taste Metallic

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Red Sails in the Sunset

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Nevermind

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Time Fades away

Millainen parisuhteesi on?
Pikkutaivas

Mitä pelkäät?
Dark Side of the Moon

Päivän mietelause?
Give 'em enough rope

Minkä neuvon haluaisit antaa?
Never mind the Pollocks

Miten haluaisit kuolla?
Kokonaan

Mottosi?
Without you I'm nothing