happiness is a warm gun

Tällä viikolla tuohduin. Niin teki varmasti moni muukin Suomessa. Olen tyypillinen suomalainen mies, joka on koulutettu tappamaan. Siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) minun on erittäin vaikea ymmärtää mihin rauhanomaisessa yhteiselossa tarvitaan käsiaseita. Ne ovat suunniteltu ihmisten tappamiseen, ei muuhun. Ne ovat esimerkiksi vasaroina varsin huonoja. Ne ovat hyviä vain yhdessä asiassa: ihmisten rei'ittämisessä. Miksi niitä tarvitsee omistaa? Haluan vastustaa aseita yläviidennekseen sopivalla tavalla: top 5:lla.

The Beatlesin Happiness is a warm gun on mitä loistavin ironisointi aseenomistamisen hienoista puolista (tai siis niiden puutteesta). John Lennonille pitäisi mielestäni luovuttaa postuumisti Nobelin rauhanpalkinto.

The Smashing Pumpkinsin angstille löyhkäävä bullet with butterfly wings on sanoituksiltaan aika monimielinen laulu, mutta jollakin tavoin sopii aiheeseen (muutenkin kuin nimensä ansiosta). "despite all my rage I'm just a rat in a gage" -niin mitä muutakan sitä voi todeta, kun katsoo Matti Vanhasta latelemassa latteuksia.

Ei tarvita kummoistakaan aasinsiltaa seuraavaan lauluun edellisestä. Rage against machinen killing in the name of on mielestäni sopiva laulu tähän kohtaan. Se on sopiva antidoktriiniviisu: "and now you do what they told ya!"

Palaan nykyään usein Jakob Dylanin soololevyn ääreen. Se puhuttelee minua monella tavalla. Sen avausraita Evil is alive and well on surumielisen kaunis kuvaus nykymaailman pahuudesta. 

Viimeisenä lauluna tällä listalla soi Pearl Jamin Waisted reprise. Se on kestoltaan vain 53 sekuntia, mutta siitä huolimatta kaunis laulu ja saa minut aina ajattelemaan elämän ainutkertaisuutta.

1. The Beatles: Happiness is a warm gun (The white album, 1968)

2. The Smashing Pumpkins: Bullet with butterfly wings (Mellon Collie and the infinite sadness, 1995)

3. Rage Against the Machine: Killing in the name of (Rage against the machine, 1992)

4. Jakob Dylan: Evil is alive and well (Seeing things, 2008)

5. Pearl Jam: Waisted reprise (Pearl Jam, 2006)

Losin tienoo

Katsoin Panun karttaa, joka osoitti ”paskan satavan”. Kartta toi minulle muistuman siitä, että en pidä suurista kaupungeista sekä siitä, että joskus täällä on ollut puhetta Los Angeles –aiheisen topvitosen laatimisesta. Niinpä sitten aloin kuluttaa levylautasta ja valikoin Losista tai siitä liepeiltä viisi parasta biisiä. Huomaan, että biisien perusteella Los Angeles ei minua kiehdo. En ole käynyt siellä, mutta näiden biisien perusteella tuskin haluaisin käydäkään.

Ensimmäistä sijaa ei pitänyt kauan miettiä: Colosseumin massiivinen liverypistys enkelten kaupungin ikävyydestä on niin Lost ja komea kiihtyvine, svengaavine kitarasooloineen, ettei paremmasta väliä. (Jon Hiseman ei myöskään ole paskempi rumpali. Sen voi toisaalla todeta vaikka kuuntelemalla Daughter of Time -levyn (1970) päätävän The Time Machinen, joka on yhtä kuin kahdeksan minuuttia kestävä rumpusoolo...) Jos minulla on viisitoista minuuttia aikaa ja haluan kuunnella jonkun tunnelmaa nostattavan biisin, niin tiedän, että Lost Angeles on juuri se.

Toisen ja kolmannen biisin ”sijoitus” oli vaikeampi pala purtavaksi. Ehkä näin oli siksi, että biisit ovat samannimisiä: molemmissa liikutaan nimen puolesta L.A. Without a Map –tyyppisissä fiiliksissä. Rainbow päätyi System of a Downin edelle nostalgiasyistä, vaikka SOADin biisi Hollywoodia tiukemmin kritisoivana sanoituksensa puolesta minua enemmän miellyttääkin. ”You should have never gone to Hollywood…”

Neil Youngin L.A. haluaa myös nähdä kyseisen kaupungin ”tuhoutuneena”. Ja tuosta tuhosta ei kukaan osaa laulaa niin kuin tämä herra. Tuntuu siltä, että voisin heittää Niilon jokaiselle laatimalleni listalle. Time Fades Away on muutenkin hieno historiallinen livedokumentti, jonka saattamisesta levyhyllyyni kiitän kauniisti ja nöyrästi Arto Lappia.

Ja lopuksi sitten Tanskan poikien poppia. Kashmirin Kalifornia on tummasävyisenä poppiksena mainio. Eikä biisin arvoa minulle vähennä yhtään se, että siinä mukana road-tyyppisiä tunnelmia.

Tässä on topvitoskartta vielä tiiviissä listamuodossa:

1. Colosseum: Lost Angeles (Colosseum Live, 1971; aiemmin jenkkien markkinoilla albumissa The Grass Is Greener, 1970)
2. Rainbow: Lost in Hollywood (Down to Earth, 1979)
3. System of A Down: Lost in Hollywood (Mezmerize, 2005)
4. Neil Young: L.A. (Time Fades Away, 1973)
5. Kashmir: Kalifornia (No Balance Palace, 2005)

Paskaa sataa

[Ensi pieni huomautus. TÄMÄ on nyt yläviidennen 100. JULKAISTU blogihuomio. Edellinen mainitsemamani 100 rikkoontuminen sisälsi kaksi julkaisematonta tekstiä. Pahoittelen smokkinsa turhaan vuokranneille tapahtunutta.]

Tommin heittämä paskan päivän lista oli hieno. Siihen on pakko vastata, koska se ikävän hyvin resonoi viimeaikaisten kokemusteni kanssa.

Tämä päättynyt viikko on ollut elämäni skitsofreenisimpiä työviikkoja. Olin työmatkalla Kaliforniassa. Se ei sinänsä riitä skitsoiluun. Sain paskaa niskaani Suomesta, mikä tarkoitaa huonojen uutisten kasaantumista hotellihuoneen lattialle, jonka jälkeen on jotenkin kerättävä itsensä ja astuttava huoneesta ulos aamiaiselle ja töihin. Itse tehty työ oli äärimmäisen antoisa ja positiivinen kokemus. Se peitti alleen kaiken sen paskan, jota oli telekommunikaation keinoin kipattu hotellihuoneen kokolattiamatolle. Siksi tämä skitsofreninen tunne. Siksi top 5 on kaksi jakoinen, mutta koska on kyseessä pariton luku 5 jompi kumpi, paska tai hunaja vie voiton. Katsotaan miten käy.

The Rolling Stones ei ole millään muotoa suosikki bändejäni, mutta tällä viikolla sattumalay tämä Doo Doo Doo Doo Doo biisi sopi tunnelmiin kuin nenä kokainiin. Sekä pessimistisen tunnelman takia, että kuuntelimme Goats Head Soup levyä ajellessamme Kalifornian leveitä moottoriteitä. Jostain syystä romantisen sieluni sopukoissa yhdistän amerikkalaisen autokulttuurin rock-musiikkiin ja Kalifornian tie ovat kamalia ilman sitä.

Red Hot Chili Peppersin Under the bridge on minulle jotenkin lohdullinen biisi, kun menee huonosti. 

Soul Asulymin biisi muistuttaa maailman epäoikeudenmukaisesta todellisuudesta hauskalla tavalla.

QuickSilverin Happy trails saa naivilla otteellaan hyvälle tuulelle ja ajattelemaan pääsyä pois läjän uumenista.

Won't get fooled again on ollut minulle aina sellainen tyly taisteluhuuto, joka auttaa olemaan antamatta periksi kaikenmaailman paskalle, jota niskaan kipataan.

1. The Rolling Stones: Doo Doo Doo Doo Doo (Heartbreaker)  (Goats Head Soup, 1973)

2. Red Hot Chili Peppers: Under the bridge (Blood, sugar sex, magic 1993)

3. Soul Asylum: Nice Guys (Don't get paid) (Soul Asylum and the horse they rode in on, 1990)

4. QuickSilver Messenger Service: Happy trails (Happy Trail, 1969)

5. The Who: Won't be fooled again (Who's next, 1971)

Mun pieni valtakuntani

On päiviä ja on päiviä. Toiset ovat yksiä ja toiset eriä. Aina ei ole kivaa. Aina ei tee mieli avata ikkunaa ja huutaa kiitos. Tällaisina päivinä hiljaa oleminen, jota murjottamiseksikin kutsutaan, on puoleensavetävä vaihtoehto. Oikeastaan se on ainoalta tuntuva vaihtoehto. Tuima kirjoitti moisesta päivästä, jollainen sai minut tokaisemaan, että musiikkia, musiikkia, musiikkia beibe, se pelastaa tai jos ei, niin ei ole varma, kannattaako pelastusta enää edes odottaa.


Mutta siis… on päiviä, jotka ovat ja päiviä, joiden ei toivoisi olevan. Ne, joiden ei toivoisi olevan, voivat vaatia erilaista musiikkia. Tavallisinta lienee valita musiikkia, joka auttaa vajoamaan entistä syvemmälle, joka auttaa sukeltamaan siihen paskakasaan, jonka pohja ei ole tavoitettavissa, mutta jossa kuvittelee ymmärtävänsä, että pintaan on liian pitkä matka. Tällaisina päivinä Landolan kieli on vähällä vääntyä oman kaulan ympärille. Siis noin niin kuin symbolisesti. Mutta, niinä ikävänkatkuisina päivinä, jolloin pöntön pinta on saavutettavissa (tai ainakin tuntuu siltä), alakuloa kannattaa ruokkia ikävän antiteesimusiikilla, ikäväksi naamioidulla hauskuudella - tai muuten hauskalla räminällä, vaikka toki aina ei ole totta, että miinusmiinus on plus. Iloa suruun, vaikka ilo olisi kuinka surullista!

Tässä on köntsäntäyteisiin päiviin vapaasti käytettäväksi kaksi topvitosta, toinen hirttofiiliksellä, toinen naurun stimulantiksi.

Syvemmälle pohjaan

1. Manic Street Preachers: My Little Empire (This Is My Truth Tell Me Yours, 1998)
2. Marillion: Script for a Jester’s Tear (Script for a Jester’s Tear, 1983)
3. The Rollins Band: Low Self Opinion (The End of Silence, 1992)
4. Soundgarden: Blow Up the Outside World (Down on the Upside, 1996)
5. Bob Dylan: It’s Alright, Ma (I’m Only Bleeding) (Subterranean Homesick Blues, 1967)

Pintaa kohti

1. Pearl Jam: Down (Lost Dogs, 2003)
2. Tohtori Orff & herra Dalcroze: Tarzan vai Teräsmies (Hymykuoppaisella tiellä, 1998)
3. Tom Petty: It’s Good to Be King (Wildflowers, 1994)
4. Huey Lewis & the News: I Want a New Drug (Sports, 1983)
5. Tenacious D: Tribute (Tenacious D, 2001)

Tuhlaajapojan paalu

|pieni lisäys: huomasin puolihuolimattomasti kirjoittaaneeni sadannen tekstin. Sen kunniaksi kakkua.|

Tajusin eilen ostaaneeni seitsemän (7) CD:tä viikon aikana. Se ei liene lähelläkään omaa ennätystäni, mutta en viime aikoina ole levyjä ostanut samaa tahtia, kuin joskus nuorempana. Silloin tuloni olivat olemattomat verrattuna nykyiseen pikkuporvarilliseen tulotasooni ja musiikkiin kului huomattava osa tuloistani. Siksi on ehkä turha itseään soimata.

Jossakin mielessä pitää tuntea syyllisyyttä osallistumisestani kulutushysteriaan. Kulutan maailman luonnonvaroja ja lisään ekologista tennarin jälkeäni ostamalla musiikkia fyysisenä olomuotona. Pyrin siirtymään pois materiaalisesta musiikin kuuntelusta immateriaaliseen digitaaliseen omistamiseen (varastaminen vertaisverkon avulla lienee ekologisin vaihtoehto, mutta omatunto ei aina anna myöden). Pidän kuitenkin aivan liikaa levykauppojen tuottamasta ostokokemuksesta. Nautin liikaa alhaisesta omistamisen tunteesta.

Ajattelin lievittää kulutustuskaani listaamalla viisi parasta biisiä ostosteni joukosta. Ne ovat muodustuneet muutaman kuuntelukerran jäljiltä, joten voi olla, että todelliset helmet vielä odottavat tuhlaajapoikaa kuuntelemaan.

Ensin alkuun on todettava, että yhtä lukuunottamatta ostin vanhoja levyjä (ei käytettyjä). Tämän voi jo päätellä levyjen tekijöistä: The Beach Boys, Rory Gallagher, Kansas, Pelle Miljoona & N.U.S., Tom Petty and the heartbreakers, Sigur Rós ja Backyard babies. Jokin kumma nostalgia-aalto taisi iskeä. Sopii vuodenaikaan, syksy on kaihoisaa aikaa.

Ykköseksi nousi Roryn Tattoo -albumilta Tattoo'd Lady, joka on vanha suosikkini live-levytuksiltä. Nyt sattui käteeni levykaupassa tämä loistava studiolevy, josta tuli saman tien mielestäni paras herran studiolevyistä.

Toinenkin on klassikko, jota olen kauan kärttänyt. En siksi, että sitä ei olisi saatavilla, vaan siksi, että aina on ollut jokin mielenkiintoisempi levy ostettavana (olen piilopihi). The Beach Boys on aina ollut minulle vähän vaikeasti sulateltava yhtye. Jollakin tavalla on ollut vaikea vaikuttua heidän tekemisistään monista klassikoista huolimatta. Kuunneluani Pet soundsin on myönnettävä, että miljoona rock-kriitikkoa ei aina ole väärässä. Ensimmäisestä kuuntelusta jäi päälimmäiseksi bonusbiisi Hang on to your ego.

Kolmas laulu löytyy Kansasin Leftoverture levyltä. Olen teinvuosistani asti pitänyt tästä Ameriikan Tabula Rasa:sta ja aina silloin tällöin ostellut heidän levyjään. Leftoverture on myös pitkään kulunut levykaupoissa käsissäni pääsemättä lompakkoni ohi. Cheyenne Anthem on minusta kaunis (progeasteikolla) paisuttelematon laulu intiaanien kohtaloista valkoisten käsissä.

Pelle Miljoona on lapsuuteni sankareita. Siksi en voinut vastustaa, kun huomasin remasteroidun Pelle Miljoona & N.U.S. CD:n kaupan hyllyssä. Tätä on joskus kasetilta huudatettu vanhempien kauhuksi. Akateeminen Poika on hyvä valinta. Nauroin akateemisesti kunnellessanin laulun sanoja. Mitäpä muuta voi aatemaailmansa myynyt korkeakoulutettu ylempi toimihenkilö tehdä.

Viimeiseksi valitsin Pellen vastakohdan samana vuonna tehdyltä levyltä. Tom Pettyn You're gonna get it! levy osui silmiini muutamaa hetkeä Pellen levyä myöhemmin. Olen viimeaikoina innostunut uudestaan Pettyn ja poikien musiikista ja You're gonna... taitaa olla ainoa levy, joka minulta puuttui. Sieltä valitsin I need to know nimisen laulun, joka on minulle tosin entuudestaan tuttu.

1. Rory Gallagher: Tattoo'd Lady (Tattoo, 1973)

2. The Beach Boys: Hang on yo your ego (Pet Sounds, 1966, 2001 [remasteroitu CD])

3. Kansas: Cheyenne Anthem, (Leftoverture, 1976)

4. Pelle Miljoona & N.U.S.: Akateminen Poika (Pelle Miljoona & N.U.S., 1978)

5. Tom Petty and the Heartbreakers: I need to know (You're gonna get it, 1978) 

Kansi on musiikin osa

Muistaakseni olen ostanut vain yhden levyn kannen perusteella (joku Debbie Harry...). Väittäisin, että kansi pystyi vaikuttamaan ostopäätökseeni siksi, että levyn hinta oli alhainen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kansi ei vaikuttaisi, että kansi ei myisi. Jos katsomiseen ja katsottavana olemiseen perustuvassa kulttuurissa kansi ei vaikuttaisi, olisi kai sama, mitä kannessa seisoisi. Tai saman tien levyt voisi sellaisenaan pakata ruskeisiin paperipusseihin.

Panu (jonka kanssa en ole ihan yhtä taitava illustraattori) luonnehti levyn kantta ulkomusiikilliseksi arvoksi. Niinhän se varmasti on, vaikka väittäisin kyllä, että kansi on oleellinen osa myös itse musiikin kokemusta. En voi väittää kuuntelevani kansia, mutta niin mieluusti tarkastelen musiikkia kuunnellessani pienimpiäkin kansista löytyviä ”tietoja”, että minulle kansi on osa musiikkia.

Valitsemani viisi kansitaideteosta ovat valikoituneet nimenomaan hyllystäni löytyvistä vinyyleistä. Toki cd-levyistä löytyy hienoja kansia, mutta parametrit ovat toiset niin kansien tekijällä kuin katsojallakin. Ikäväkseni tajusin, että monet alunperin vinyyleinä julkaistuista albumeista on hyllyssäni vain cd-muodossa. Siksi poissa ovat esimerkiksi Storm Thorgersonin (esim. Pink Floyd, Muse) ja Roger Deanin (esim. Yes, Uriah Heep) ällistyttävän komeat kansiteokset. Mutta onneksi on muutakin hienoa.

Olisin ottanut listalleni Springsteenin Born to Runin, mutta en halua kerrata Panun esittelemiä kansia. Samaan esteettiseen suuntaan sen sijaan osoittaa The Doorsin Other Voices, joka on julkaistu Jim Morrisonin kuoleman jälkeen vuonna 1971. Ron Raffaellin ikuistamat Densmoren, Kriegerin ja Manzarekin katseet tuntuvat haluavan sanoa, että me olemme vielä täällä. Kasvot ovat pääosassa, mitä korostaa yksinkertaisuus ja ohut fontti. Vaikka maailma ei jimittömän Doorsin onnistumiseen uskonut, tuli levystä varsin kypsä ja hieno, ulkomusiikillisista syistä täysin aliarvostettu levy.

Taidan olla yksinkertaisen ilmaisun mies, sillä seuraava valintani on Talking Headsin Fear of Music (1979). Mustanpuhuvassa kannessa on kohokuviointi, joka saattaa muistuttaa autonrenkaan kuviointia tai jonkinlaista metallipintaa. Tehokkaan kannen suunnitelijaa ei nyt tipu mistään, mutta kertokaa, jos tiedätte. Ja albumihan on täyttä rautaa… niin siis ehkä siksi kansikin muistuttaa metallia…

Mark Wilkinson on suunnitellut Marillionille kannen jos toisenkin. Usein alkuperäinen idea on lähtöisin yhtyeen ex-laulaja Fishin aivoituksista. Niin on myös loistavassa alkoholismia luotaavassa teema-albumissa Clutching at Straws (1987). Kansi on omalla tavallaan tökerö, mutta bändin (tai oikeastaan Fishin) imagoa hienosti rakentava. Marillionin Fishin aikaiset kannet ovat kaikki kuin samasta oudosta tarinasta. Tässä bändin jäsenet ja piirrokset/maalaukset sulautuvat toisiinsa - missäpä muuallakaan kuin baarissa.

Midnight Oilin Diesel and Dust (1987) pitäisi saada näkyviin myös taka- ja aukeavan sisäkannen osalta. Niin upea, levyn biisien sanomaa (aboriginaalien vaikeata elämää ja ympäristön saastumista) tukeva kokonaisuus on kyseessä. Tässä jos missä kannet ovat osa musiikkia. Mihin ihmeeseen Midnight Oil katosi? Orkesteri oli Ruisrockissa 80-luvun lopussa niin "tajuttoman kova".

King Crimsonin esikoisalbumin In the Court of the Crimson King (1969) kansi kauhistuttaa, mutta on se myös komea, sillä oikeastaan levyn musiikkikin kauhistuttaa. Barry Godberin kansi on parhaimmillaan avattuna, koska kannen kuva jatku takakanteen.

Pitäisiköhän seuraavaksi repiä esiin kaameimmat kannet? Vai kenties parhaat cd-kokoon tehdyt?

ulkomusiikilliset arvot

Olen aina pitänyt levyn kansista, siis vinyylilevyjen kansista. Muistan jo lapsena kunnellessani tuijotelleeni levyjen kansien hienoja kuvia. Jaksoin tuijotella Queenin News of the worldin kansia tuntikausia. Ne olivat minusta aika hienot, joskin myös hieman pelottavat (olin 9-vuotias saadessani levyn). Olen jo pitkään ajatellut tehdä top viisi listan mielestäni parhaista omistamistani kansista. Ja on huomautettava, että nyt tutkaillaan ulkomusiikillisia arvoja. Vaikka suurin osa valitsemistani kansista koteloivat varsin mainiota musaa. Yllä oleva kuva on aika hyvä resoluutioinen, jos haluaa katsoa tarkemmin albumien kansia.

Ensimmäiseksi valikoitui Peter Savillen suunnittelma kansi New orderin Blue Monday maxi sinkkuun. Se esittää lerppua (siis tuota korpun isoveljeä). Todella hieno minimalistinen oivallus. En ole laulusta itsestään koskaan oikein välitänyt ja ostin levyn lähes tyystin kansien takia.

Toisena listassa on Pink Floydin Wish you where here. Se on kuuluisan Hipgnosis suunnittelutoimiston tekemä ja ollut minusta aina erittäin hieno. Hipgnosiksen kansista suurin osa on suhteellisen mystisiä ja tämä parhaasta päästä mukana seuraavine postikortteineen päivineen.

Kolmantena on Ehdoton Klassikko. Bruce Springsteenin Born to run. Kannen valokuva (Eric Meolan) ei enää paljoa voisi hienompi olla. Tämä mustavalkoinen kansi on siitäkin hieno, että siinä on uskallettu antaa kuvattavien solahtaa reilusti etukannesta ulos. Ohuen ohut kirjasintyyppi kruunaa kokonaisuuden.

Led Zeppelinin House of the Holy on vähän vaikeampi pala. alastomia lasten kehoja katsellessa ei aina tiedä mitä ajatella. Jotakin aika salaperäistä tässä oudon värisessä kuvassa on. Ja jälleen tekijöinä Hipgnosis.

Viimeinen on ehdoton voittaja ironiasarjassa. Etukannessa Cheap Trickin kauniit pojat poseeraavat tosi rock-meinigillä moottoripyörien selässä värikuvassa (albumin nimikin on in color.) Takakanteen ovat päässeet sitten ryhmän vähemmän katu-uskottavat muusikot mustavalkokuvaan mopojen päälle. Kaiken kukkuraksi kuva on ylösalaisin. Takakannessa on myös kuluttajaystävällisesti teksit: "And in black and white."