Henkistä eksymistä

Yön pimeinä hetkinä herätessä pienetkin asiat muuttuvat valtaviksi vuoriksi. Vuoren ylittäminen unenpöppöröisenä tuntuu mahdottomalta. Kuitenkin aivot eivät luovuta vaan sitä huomaa olevansa täysin hereillä ja pohtivansa tätä ongelmaa, josta ei ole poispääsyä. Lopulta uni armahtaa ja aamulla saa herätä väsyneenä todetakseen, että kyllä kaikki järjestyy. Asioilla on tapana järjestyä.
Viime aikoina Blind Faithin loistava Can't find my way home on tuntunut mukavalta kuunneltavalta. Se kuullostaa mukavalta näin sunnuntai-aamunakin. Ulkona on harvinaisen kirkas päivä. Taidan lähteä pyöräilemään, kotimatkaa odotellessa.

Studioversio:



Liveversio, jossa varsinkin Ginger Baker näyttää miksi hän yksi maailman parhaista rumpaleista:



Muita sunnuntain henkisiä tienviittooja voi etsiä täältä.

Narreja ja pelureita

Tapio Suomisen ensimmäisen pitkän elokuvan pääosassa oli hänen veljensä Markku Suominen. Narrien illat (1970) kuvaa lempeästi satirisoiden Markku Salmisen ja hänen Finlandia-orkesterinsa sekoilevaa arkea ja matkustelua keikkapaikalta toiselle. Elokuvasta ei tässä sen enempää. Halukkaat voivat lukea siitä kirjoittamani esittelyn täältä. No, jos kuitenkin sen verran, että elokuvassa on hienoja lauluja - kuinkas muuten. Yksi niistä on Suomisen säveltämä ja Nacke Johanssonin sovittama "Peluri". Narrien illoista julkaistiin myös komea soundtrack.



Muita narrimaisuuksia koet tätä kautta.

Avohoito-blues

Perjantaiaamuna iski eksistentiaalinen kriisi. Onneksi vain lievä. Tarpeeksi vahva kuitenkin, että olin töissä huonolla tuulella. Onneksi kriisiin löytyi Suomen Musiikkiterapialiiton suosittama ratkaisu: blues. Tähän lääkkeeseen päädyin kahdesta syystä:
1. Eräs tuttavani oli edellisenä päivänä kuunnellut Spotify:sta BLUUS soittolistaani ja kommentoinut puuttuvasta bändistä. Joten perjantai olisi sopiva päivä korjata virhe.
2. Olin pari päivää aiemmin muistanut vanhan totuuden, että surullinen musiikki piristää. Blues on varmaan syntynyt lohduttamaan, ei masentamaan lisää.

Niinpä rohkeasti aloitin terapiasessioni: kuulokkeet korville ja Spotify puhisemaan. Kuuntelin koko päivän pelkkää bluesia. Illan tullen kun Muddy Waters nykäisi ensimmäiset "I'm a man!" karjaisut, olin täysillä mukana. Lääke tehosi nopeasti ja tehokkaasti ilman mainittavia sivuvaikutuksia, lievää jalan tahtipoljentoa lukuunottamatta.

Tähän lopuksi Blues cures Oyj: lääketehtaan mainos:

R. L. Burnsiden Rollin' & Tumblin' on oiva hoitokeino lievään masennukseen, aivokääpään ja aamu-unisuuteen. Taudin pitkittyessä on syytä kääntyä ammattimuusikon puoleen.



Muita Sunnuntaisärkylääkkeitä löytyy täältä.

Ja tästä löytyy lääkkeet pitkäaikaiseen hoitoon:

Salakapakka

Taideteollisessa Korkeakoulussa (opiskeluaikoinani tunnettiin Taikkina, sitä ennen Atskina) oli ja on kai vieläkin instituutio nimeltä Kipsari. Viimeksi käydessäni se oli siistiytynyt kahvilaksi, mutta opiskellessani se oli vielä oikea salakapakka. Virallisesti tila (Pienehkö nurkka Arabian kellarisokkeloissa, pari pientä likaista ikkunaa katon rajassa) kuului oppilaskunnalle. Oppilaskunta jakoi halukkaille pitovuoroja. Viikon tai kahden pituisella vuorolla sitten ansaittiin rahaa myymällä ruokaa, kahvia, pullaa ja kaljaa. Tuotot jäivät kokonaan opiskelijalle, lukuunottamatta oppilaskunnalle maksettua vuoromaksua. Saimme ystävieni kanssa toisen tai kolmannen vuoden keväällä kahden viikon Kipsarivuoron. Niinpä raadoimme 10-12 tuntisia leipoen, ruokaa laittaen, kahvi ja kaljaa myyden. Jokaisen illan jälkeen ystäväni Esko laittoi Pink Floydin Wish You Were Here:n soimaan. Oli hienoa umpiuupuneena siivoilla ja kuulla David Gilmourin loistavaa soittoa. Toisen viikon viimeisen illan loputtua taisimme kaikki maikoilla väsyneinä, mutta onnellisina  tämän tahdissa Kipsarin pöydillä. Taskussa tuotot, jotka opiskelijabudjetissa oli muistaakseni ihan tuntuvat. Ja päässä ajatus, siitä ettei ikinä enää erehtyisi pitämään Kipsaria.

Wish You Were Here on myös ikävän karkoituslaulu. Ja siksi se soi tänä sunnuntaina. On koti-ikävä ja vielä useampi viikko ennenkuin pääsen kotiin perheen luo.



Tässä versio jonka pitäisi toimia siellä missä minä en ole:



Muuta salakapakkameininkiä voi aistia täällä.

Lost in Bruce

Bruce Springsteen ja maailman paras taustabändi The E Street Band - joka ei ole vain taustabändi - konsertoi tänään neljättä kertaa Suomessa. Tämä ei ole uutinen, ainoastaan hölmö, johdatteleva toteamus. Siis Pomo on jälleen täällä. Siksi hänelle voi myös esittää toiveita. Hänellä on myös tapana toteuttaa niistä joitakin. Aktiivisena laiskasti päivittyvän blogimme lukijana hän varmasti tällä kertaa tarttuu edes yhteen toiveistani.

1.Lost in the Flood (Greetings from Asbury Park, N.J., 1973)
Tämän debyyttialbumilohkaisun kuuleminen setissä on varsin epätodennäköistä, sillä laulu liittyy niin voimakkaasti amerikkalaiseen kulttuuriin - eikä laulua ole kuultu edes kiertueen jenkkikeikoilla. Olen antanut Brucelle jo kolme mahdollisuutta esittää laulun Suomessa. Neljäs kerta saisi sanoa toden. Jos niin ihanasti kävisi, muut biisit saisivat olla vaikka diibadaabaa. Melkein.

2.Atlantic City (Nebraska, 1982)
Tämä on vaimoni kanssa yhteinen toive, jonka kuvaus jonkinlaisesta uskosta edes hetkelliseen parempaan sijoittuu kylmät väreet -osioon.

3. Thunder Road (Born to Run, 1975)
Road-elokuvallisten laulujen ykkönen. Pelkän pianon säestyksellä esitettynä hyppäisi listanai kakkospaikalle.

4.The Ghost of Tom Joad (The Ghost of Tom Joad, 1995)
Tom Morello, joka vierailee Brucen uusimmalla levyllä, totesi musiikkinsa poliittisuutta kritisoineille: "Jos haluatte riffejä ilman politiikkaa, kuunnelkaa Aerosmithiä tai Audioslavea." Musiikki on politiikkaa, halusipa sitä tai ei. Siksi toivon, että Bruce soittaa Tom Joadin ja tokaisee jotakin terävää siinä ohessa. Nilsin kitarasooloa odotan yhtä paljon. Ehkä enemmänkin. (Vaihtoehtoisesti Youngstown...)

5.Further on (Up the Road) (The Rising, 2002)
Pimeydestä noustaan valoon. Lopulta päivä paistaa risukasaan. Tunnelin päässä on valoa. Tie jatkuu. Bruce Springsteen & The E Street Band on siitä yksi esimerkki.

Lainahillot, osa 2

Ja sitten ne lainahillot, joista on osasta tullut ihan omia. Pearl Jam taitaa sen, tämän ja tuon. Seuraavat viisi kelpaavat minulle ja kaltaisilleni niin Globenissa kuin Forumissakin:

1. The Who: Love Reign O'er Me
2. Victoria Williams: Crazy Mary
3. Bob Dylan: Masters of War
4. Neil Young: Rockin' in the Free World
5. The Rolling Stones: Waiting on a Friend

Hilloviikko, osa 2

Kesä on parhaimmillaan. Väitöskirja odottaa viimeistä voitelua ja Pearl Jam keikkailee Euroopassa. Voisi kuvitella, että nämä kaksi asiaa olisivat ristiriidassa keskenään - kuten ovatkin. Olen kuitenkin naittanut ne kauniisti toisiinsa: ensin huvi ja sitten vasta työ, joka on tosin pääosin tehty jo, osin. Ensin siis palkinto pitkähköstä työstä. Ja tämän kaiken sanon vain siksi, että voisin sanoa itse asian. Että voisin esittää toiveeni, Eddie, Mike ja kumppanit kun osaavat suomea niin kuin kaikki Seattlesta tulevat. (Ja kyllä, uskokaa tai älkää, edellä mainitussa todellakin piilee sisäpiirivivahde.)

Kaksi vuotta sitten, kun näin maailman parhaan nykyorkesterin ensimmäisen kerran, toivoin jotakin, jonka näkee tästä. Taas on aika sanoa, että soittakaa, pliis, ihan mitä tahansa. Paskinkin Pearl Jam -biisi on parempi kuin pussillinen muutamia muita orkestereita. Mutta siitä huolimatta olisi kiva, jos kuulisin Tukholmassa (7.7.) ja/tai Kööpenhaminassa (10.7.) seuraavat:

1. Smile (No Code, 1996)
2. Present Tense (No Code, 1996)
3. W.M.A. (Vs., 1993)
4. Nothing As It Seems (Binaural, 2000)
5. I Got Id (Merkin Ball ep, 1995)

Ja sitten niitä Miken kitarasooloja. Ooh. Kiitos. Olkaa hyvä. Anteeksi.