Lainahillot

Ai, niin. Eddie ja pojat: voisitteko ystävällisesti valita jonkun näistä (tai vaikka kaikki) cover-biiseistä soitettavaksi Tukholmassa tai Kööpenhaminassa.

Kiitos.

1. The Rationals: Leaving Here
2. Neil Young: Fuckin' Up
3. Mother Lovebone: Crown of Thornes
4. Bob Dylan: Masters of War
5. Neil Young: Rocking in the Free World

Hilloviikko

Puolivahingossa tuli kollegiaalisesti hoidettua liput kahdelle Pearl Jamin keikalle. Ensin 7.7. Tukholmassa ja sitten 10.7. Kööpenhaminassa. Lukijallemme ei liene yllätys, että bändi kuuluu molempien kirjoittajien suosikkeihin. Vaimoni inhoaa Pearl Jamiä. Tämä johtuu suurimmaksi osaksi keikasta jonka näimme 1993. Pearl Jam oli lämppärinä Neil Youngille (meidän molempien suursuosikki). Valitettavasti nesteytys (tai muu farmakologinen valmentatuminen) oli mennyt hieman pieleen ja bändin pojat olivat aika huonossa hapessa. Muistan, että otti päähän poikien toilailu ja paska soitto. Onneksi Niilo veti tapansa mukaan hienon keikan. Vuosien myötä olen Eddie Vedderille ja kumppaneille antanut anteeksi tuon keikan. Vaimoni ei ole.
Jos, Eddie, kuitenkin taipuisit henkilökohtaisesti pyytämään anteeksi, on vaimoni luvannut olla myötämielinen. Koska vaimo ei suostu tulemaan keikalle, pyydän, Eddie, että hoidat anteeksipyynnön tai ainakin lisäät settilistaan seuraavat viisi biisiä:

1. Immortality (Vitalogy, 1993)
2. Rearviewmirror (Vs., 1992)
3. Army Reserve (Pearl Jam, 2006)
4. Smile (No Code, 1996)
5. Why go (Ten, 1991)

Tästä sama Spotifyiksi:

Fazerin sininen sunnuntai

Nuorina musiikinkuluttajina koetimme arvailla kuutelisimmeko Led Zeppelinä (ja muita bändejä joita silloin satuimme huudattamaan), kun olisimme vanhempia. Eräs ystävistäni oli vakuuttunut, että tuskinpa. Hän uskoi, että maukumme muuttuisi ja olisimme blues-diggareita. Toisin taisi käydä, vaikka hän onkin osittain oikeassa. Iän myötä maku on vain laventunut. En teininä olisi varmaan intoillut kaikenmaailman kantri- ja bluegrassrevityksistä. Vanhetessa olen oppinut pitämään myös bluesista. Vaikka pakko myöntää, että helpolla ei kaikkien rockbiisien äiti sulojaan paljasta. Jostakin kumman syystä bluesia on helpoin kuunnella livenä (sama koskee klassista ja jatsia). Siinä hetkessä bluesiin voi helposti sujahtaa ja nauttia täysin siemauksin. Levytetty blues vaatii eri tavalla keskittymistä. Ehkä blues vaatii kontaktin soittajan ja kuulijan välille. En tiedä.
Ledbetterin Where did you sleep last night ei ole poikkeus yllämainitusta. Olen sen ensikerran kuullut Nirvanan versiona ja sen jälkeen kaivellut esiin alkuperäisen. Joskus alkuperäinen on parempi kuin myöhempi versio, muttei tässä tapauksessa. Kurt Cobainin riipaiseva tulkinta tuo biisiin (joka on jo valmiiksi karmea tarina) aivan erityisen epätoivoisen, traagisen tunnelman. Hidas, laahava soitto tekee tästä laulusta verenmakuisen synkän rutistuksen, jonka rinnalla Lead Belly alkuperäinen tulkinta on suorastaa toivorikas pop-laulu. Objektiivisuuden nimissä laitan molemmat versiot tarjolle.



 

Muita sinisiä hetkiä voi elää täällä.

Sunnuntaijytää

Heräsin aamulla ukkosen jyrinään. Olin jo unen läpi kuullut miten vesi kohisee taivaalta alas ja ukkonen kolisee jossakin kaukana. Kun ukkonen oli kohdalla säpsähdin hereille pamaukseen, joka tuntui ja sai mopojen varashälyttimet ulisemaan.
Ukkonen on sadekaudella viikottainen vieras. Päivittäin sataa, ei sellaista suomalaista maakuntasadettaa vaan ihan reilua rankkasadetta. Onneksi sade ei kestä koko päivää vaan on kuurottaista. Nyt alkaa kuullostaa aika pekkapoutaiselta, siirrytään siihen biisiin: Electric Light Orchestra (taisi näihin aikoihin olla virallisestikin lyhenetty ELO:ksi) julkaisi 1977 Out of the Blue tupla-albumin. Se on mielestäni yksi hienoimpia poplevyjä, jonka olen kuullut. Näin jälkeenpäin voi nähdä, että se oli 70-luvun mahtipontisen popin joutsenlaulu. Silloin en sitä vielä ymmärtänyt, kun kuuntelin levyä Paraisten kirjaston musiikkiosastolla (kaksi nojatuolia ja levysoitinta kirjastotädin tiskin sivussa). Olin vain haltioitunut isosta soundista, tarttuvista biisestä ja hienosta kannesta. Albumin kolmas puolisko on nimetty Concerto for a rainy day:ksi. Se on neljän biisin kokonaisuus, joka on kuulemma syntynyt sateisen kesän innoittamana. Mikä olisi parempi keino manata sadekautta kauemmaksi, kuin konserton viimenen laulu Mr. Blue sky?

PS. Sade lakkasi ja ulkona on aika kirkasta vaikkei sinistä taivasta näykkään.



Muita sunnuntain säätiedotuksia voi kuunnella täällä.

Kuusi vuotta sitten (ei musiikkia)

POIKA

1.

Makaat liikkumatta
läpinäkyvässä muovilaatikossa,
katsomme sinua ensimmäistä kertaa
ja luulemme sitä viimeiseksi.

Kone pumppaa
keuhkosi täyteen ja vuoroin tyhjentää,
hengittämättä hiljaa
tuijotamme ihmisen poikaa
jonka piti nousta ylös
rinnoille ja alkaa hamuta.

Lääkäri puhuu
molempiin sieraimiisi työnnettyjen
letkujen oikeutuksesta
kuin pastori ylösnousemuksesta
emmekä voi ymmärtää, emme tietää
oletko tullut jäädäksesi
vai tämäkö oli ristisi.

2.

Aamulla aloit hengittää,
synnyit uudestaan.

Kymmeneen tuntiin emme olleet
uskaltaneet puhua ääneen,

kanttiinin puheensorinassa juhlimme
juomalla kahvit.

Juudas

Pääsiäismusiikiksi Judas Priest on sopiva valinta. Mutta jos unohdamme ajankohdan, niin orkesterin "Drean Deceiver" on mainio valinta siksikin, että se saattaa yllättää progressiivisuudellaan. Judas Priestin toinen albumi, Sad Wings of Destiny (1976), on orkesterin ainoa erinomainen kokonaisuus. Ja lohkaisuna "Dream Deceiver" osoittaa, että Rob Halford osaa laulaa ja K.K. Downing soittaa komean, maalailevan kitarasoolon.



Muuta juudasmeininkiä on täällä.

Kaikkien aasinsiltojen äiti

Olen tänä sunnuntaina töissä. Johtuen siitä, että nykyinen työnantajani on sitä mieltä, että valtion myöntämistä kolmesta lomapäivästä ensi viikolla ansaitsemme vain yhden, teemme ne kaksi muuta "sisään" tänä viikonloppuna. Seitsemäs työpäivä vaati vähän reippaamman klassikon, etenkin kuin edelleninkin viikko oli kuusi päiväinen. Siksi valitsin Biffy Claron mainion pop-rallatuksen Living is a problem because everything dies.
Toinen syy valita kyseinen biisi on, että edellämainitsemani vapaa johtuu Qing Ming (清明节) juhlasta. Tätä vietetään esi-isä muistellen. Käydään lakaisemassa hautoja ja muuta semmoista kivaa. Joten ajattelin, että Skottiyhtyeen hieno kuolemaa sivuava laulu sopii tämän juhlan aattona.
Aprillia!
Paskat noista perusteluista. Oikeasti olen heikkona tämmöisiin reippaalla kädellä soitettuihin melodramaattisiin pop-biiseihin. Ja tarvitsen hieman henkistä apua, että jaksan tämän viimeisen työpäivän ennen lomaa. Ja toisaalta bändin levynkannet mielyttää designtyöläisen silmää.



Tässä Euroopassa toimiva versio:



Muita aprilliaudiopiloja voi nauttia sillin ja kuraveden kera täällä.