sinivalkoista sykedeliaa

Näin itsenäisyyspäivän kynnyksellä on hyvä syy valita sunnuntaille suomalaista soittoa. En kuitenkaan halua upota ihan niin syvään sineen, että kuuntelisin Olaa, Juicea tai Kutri-Helenaa. Ajattelin myös välttää tätä nykyisin niin muodikasta isänmaallista paatosta ja uhoa. En siis aio laittaa ylleni "kiitos 1939-1944" -paitaa (jota en omista) ja laulaa Kuosmasen kanssa kuorossa Finlandiaa. Haluan nähdä kaukaisen kotimaani kirjavan kirkkaana.
Jostakin muistui mieleeni mainio bändi surkealta 80-luvulta: Nights of Iguana. Tuolloin bändi näppärät laulut ja tuoreet saundit tuntuivat raikkaalta tuulenhenkäykseltä aika väsyneessä viimeisillään hoippuvassa Juppi-Suomessa. Vielä nytkin biisissä on jotakin ajatonta iloa, joka saa hyvälle tuulelle. Valitettavasti biisi löytyy tuolta JuuTuubista vain hivenen mutaisena miksauksena hittimittari-nimisestä ohjelmasta. Alkuperäinen albumiversio soi kirkkaammin (sen voit kuunnella täältä: Spotify). Kaikesta huolimatta laulussa on hyvä, huoleton tunnelma. Akkarit helisevät mukavasti ja Floydin (Tero Isohanni, 1962-2006) sanoituksessa on riemukkaita psykedelian sävyjä. Se saisi minun puolestani tanssittaa valtakunnan kevytkermaa keltaisessa salissa tulevana itsenäisyyspäivänä.



Pahoitteluni, että Kansanedustaja Alatalo sinisine laseineen pääsee ääneen videon lopussa.
Muita kermaa kuohuttavia klassikoita voi vatkata täällä.

Pakko päästä pois

Jo jonkin aikaa mielessäni on viivähtänyt yksi jos toinenkin kotimainen tieteemainen viisu. Suomalaista road-elokuvaa tarkasteleva väitöskirjani on pisteessä, jossa kaikenlaiset aihetta määrittävät kehystykset tyrkyttävät itseään tykö. Musiikissa tie-, matka- ja pakoaiheisia lauluja on riittämiin, vaikkakaan kelvollisia ei ole kuin muutama. Jos päätän kirjata tutkimukseni alkuun jotakin motoksi, tiedän, mistä laulusta sen otan. Ei, kyseinen laulu ei ole "Moottoritie on kuuma".

Eikä se ole tämänkertaisesta klassikostanikaan, vaikka samassa teemassa kuljetaankin. Siis nimenomaan kuljetaan. Tehosekoittimen ”Pakko päästä pois” on turhista jousistaan huolimatta onnistunut, elokuvallinen lähdön ja kulkemisen kuvaus. Se löytyy samannimiseltä ep:ltä ja albumilta Varoittava esimerkki (1998).



Muita irtaantumaan pyrkiviä ralleja voit tavata täältä.

Kuka saatana antoi helvetin jäätyä?

The Eagles on bändi, jossa on maailman paskin kannuttelija. Don Henleyn kapulat pitäisi polttaa. Ja rumpupatteri polttohaudata juhlallisin menoin Malibun edustalle. Toisaalta on pakko myöntää, että tuon onnettoman rumpujen kolistelun antaa anteeksi, kun kuuntelee Desperado-levyä. Se on täynnä hienoja helmiä. Tällä levyllä länsirannikonsoundi ei ole vielä hionut ihan kaikkia särmiä pois. Yhtenä tekijänä on Bernie Leadonin bluegrass-henkiset mandoliini- ja banjopätkät. Doolin-Dalton kiteyttää Westernien tunnelman ja aiheet hienoksi parin minuutin monumentiksi. Yksinäisyys, vapaus, kuolema ja uskottomat naiset ovat laulun rikollisjoukon saalis.
Videossa näkyy kuva levyn takakannesta, jossa The Eagles makaa "kuolleena" maassa. Jos oikein tarkaan katsoo, Reunimmaiset ruumit voi tunnistaa J.D. Southeriksi ja Jackson Browneksi.



Tässä saman biisin instrumentaaliversio, jossa Bernie antaa banjo puhua.



Don Henley-vihaa voi loiventaa täällä.

Neil 66

Neil Young täytti eilen 66 vuotta. Onnea Neil, ja kiitos, olet musiikin Route 66. (Tietysti hän lukee tätäkin suomenkielistä blogia.) Pappaiästään huolimatta Neil on edelleen ”young”. Videossa (Montreux 2001) hän esittää Crazy Horsen kanssa laulun "Goin’ Home". (Laulu löytyy studiolevyltä Are You Passionate? 2002). Taltioinnin aikaan hän oli kymmenen vuotta nuorempi. Eiköhän tämä jaarittelu riitä. Totean vain, että ilman Neiliä meillä ei olisi mitään. Ei mitään.



Muuta mukavaa meininkiä voit tapailla täältä.

Pieni ja hento soolo

En vuosiin ymmärtänyt Dave Lindholmin Neroutta. Anteeksi. Se ymmärtämättömyys muuttui lämpimäksi ihailuksi viimeistään, kun näin Daven livenä (muutenkin kuin meidän lähibaarissa). Kiitos vaimolleni, jonka lempeä suostuttelu taivutti minut katsomoon. Olkoon tämä sunnuntainen rakkauden tunnustus hänen.
Olen aina kuitenkin aistinut Aino-levyn hienouden. Pieni ja hento ote -biisissä viimeistään paljastuu Daven nerous: sankarikitaristi malttaa olla koskematta kitaraansa ensimmäiseen kahteen minuuttiin (1:45).  Dave soittaa muutaman todella komean aksentin siitä eteenpäin. Ei koskaan liikaa, ei koskaan liian vähän. Kun hän vihdoin antaa kitaran puhua, jösses, minkälaista hillittyä pidättäytymistä! Jopa varsinainen soolo, siinä kuuden minuutin (6:17) kohdalla, on kertakaikkisen hallittu. Dave soitta vain välttämättömät nuotit. Ja taustalla Otto Donnerin orkesteri soittaa kaiken tarpeellisen, jotta maailman komein rock-biisi saisi hengittää kylmää talvi-ilmaa.







Muita hentoja otteita voi tunnustella täällä.

panen hommat haisemaan

Viime viikko ei ollut mitenkään loistava työviikko. Flunssa pyrki niskan päälle ja töissä tuli lunta tupaan. Samalla vanha hiirivammainen olkapää kiukutteli. Perjantaiaamupäivällä olin valmis pistämään hommat haisemaan. Saman päivän iltana kuukahdin sänkyyn kello yhdeksän.
Nyt on jo parempi olla. Siitä huolimatta mieleni teki soittaa tämä Pelle Miljoonan klassikko: Lähdetään kiitämään. Se on kertakaikkisen hieno versio Eddie & The Hot Rodsien biisistä. Olematta lainkaan (siis tippaakaan) puolueellinen voin väittää, että Pelle vihainen esitys peittoaa alkuperäisen 6-0.

Tästä lähtee:



Ja alkuperäinen uteliaille:



Muita hommia voi haistella täällä.

Ruotsin kuningas

Tänään olisin voinut heittää teille örinää, jonka myös olisitte ansainneet. Lupaamani kirkonpolttohevikin on vielä soittamatta... Mutta tässä on jotain, joka ei örinäpotentiaalistaan huolimatta ole rakennusten tuhoamista, vaan silkkaa jotain muuta. Opeth on Ruotsin suurin (ikinä!) lahja musiikkimaailmalle. Nyt kai olisi sopivaa sanoa, että Abba on parasta sillinä.

Olen taistellut Opethia vastaan juuri tuon örinäpotentiaalin takia. Vasta viikko takaperin lainasin kirjastosta albumin Watershed (2008). Olen siis noviisi, mutta iloinen, sillä tiedän, että ihana maailma on koluttavanani. Watershedin Porcelain Heart ei ole jättänyt minua rauhaan. (Tällä kertaa piti panna linkki, kun upottamista ei ole sallittu.) Ja sanonpa, että jos lukija on minun kaltaiseni örinäestoinen, niin uusin albumi, Heritage (2011), on ällistyttävää nykyprogea, joka nimensä mukaisesti kumartaa ja kunnioittaa.

Anna Opethin koskettaa myös örinöiden ja/tai todella klassisesti. (Örinä on vain häviävä osa orkesteria. Örinää sisältävän linkin takana on poikkeuksellisen komeata heviprogea 11 minuttia 50 sekuntia. Siis kunnon progea.)

Ai niin, ne muut klassikot… ne ovat täällä.