Melkein julkkis: Elton Ankka

80-luku oli ihan syvältä: Silloin keksittiin Thatcher, Reagan, Syntikkapoppi, Paskat rumpusaundit. Tossa muutama fakta, jotka tuli mieleen. Toisaalta sain soittaa levyjä sinisessä huoneessa yhelle, joka hyytelöi mun jalat ja vei sydämmen. No, nyt mun pointtini uhkaa hukkua täysin. Unohtakaa toi ja kelatkaa tätä: 80-luku oli ihan pimee vuosikymmen. Silloin Elton John veti sokerihuurrettua siirappimusaa. Elton jatkoi samoilla kuvioilla myös 90-luvulla. En olisi mistään hinnasta kuunnellut Eltonia sillon. Prinsessa Dianan hautajaiset oli viimeinen niitti. Maailman kaikki naiset niagarana töllön ääressä, kun Elton veivaa Candle in the Windiä uusilla riimeillä. Jeesus, että oksetti. Siis, ihan sikana.

Tähän väliin pieni kevennys: Mitä yhteistä on Elton Johnilla ja Busterilla? Molemissa on Mercury perässä.

Vuonna 2000 Cameron Crowe duunasi leffan nimeltä Almost famous. Todella hieno raina, eikä vähiten Kate Hudsonin takia (Polvet hyytelöityy). Siinä kerrotaan kasvutarina 15 kesäisestä heebosta, joka saa kirjoittaa stoorin Stillwater-nimisestä bändistä Rolling Stoneen.



No, tossa (tossa ylempänä) kohtauksessa bändi ja muut elokuvan hemmot hoilaa Elton Johnin Tiny Dancer:in. Se kylvi epäilyksen siemenen. En silti ruvennu vatuloimaan. Pysyin kovana.
Kelataan 11 vuotta pikakelauksella. Katsottiin kesällä leffa uudestaan. Nyt on ikä tehnyt tehtävänsä, rupee kuuppa oleen kohtuu himmee. Se on vienyt parhaan terän mielipiteistä. Kaikki on yhtä samaa saatanan harmaata. Annoin periksi ja palasin 70-luvulle. Tein soittolistan Spotify:hin. Semmosen pyhätön kaikelle mikä vanhan punkkarin mielestä on kaupallista paskaa. Sinne loppusijoitin myös Eltonin Tiny Dancer:in. Jeesus, että on hyvä biisi. Eltonin alttarille asetin myös muiston kaukaisesta lapsuudesta: Elton John esitteli telkussa himaansa. Yksi huone oli täynnä rillejä. Toinen toistaan tajuttomampia pokia. En skidinä tajunnut, että Elton siinä naureskeli itselleen. Mallasi muutamia pokia ja hymyily vinosti kameralle. Elton on kova jätkä ja Sacrifice-styge on edelleen aivan tajutonta paskaa.

Tästä lähtee lepalahkeet liikkeelle:



Täältä voi käydä tsekkaas muita loppusijoituksia.

Karavaanari on kaikkien kaveri

Canterbury on uskomattoman proge- ja avantgardetaituruuden tyyssija. Canterbury skenen orkestereissa on paljon sellaisia, joita en ole edes kuullut. Enkä edes uskalla ajatella, mitä tapahtuu, jos alan uppoutua vaikka sellaisiin kuin Isotope, Matching Mole tai Quiet Sun. Canterburyn soinnista minua viehättävät erityisesti alueen ydinorkesterit: melodinen Camel, psykedeelinen Caravan ja fuusiojazziiin taipuva Soft Machine. (Caravan-linkki vie Wikipedia-sivulle, jossa on kerrassaan erinomaisia orkesterin vaihtuvuutta ja aikajanoja kuvaavia taulukoita.)

Nyt tarjoan kuultavaksi vuonna 1968 debyyttinsä julkaissutta Caravania. Valintani, orkesterin toisen albumin (If I Could Do It All Over Again, I’d Do It All Over You, 1970) ”Hello Hello”, on lyhyydessään helposti lähestyttävä esimerkki siitä kepeästä (melkeinpä flegmaattisesta) poljennosta ja laulamisesta, joka lumoaa. David Sinclairin koskettimiin tukeutuvaa harmoniaa en pääse pakoon. Miksi haluaisinkaan.



Kuten ehkä jo kävi ilmi, Caravan on myös jotain aivan muuta. Ne, jotka tohtivat kurkistaa psykedeelisemmälle puolelle, voivat kuunnella esimerkiksi orkesterin debyyttialbumin sävellyksen “Where but for caravan would i be?” Nimi saattaa jokryptisyydellään kertoa, millaisiin mielen sfääreihin matka tehdään.



Muut leijunnat tälle sunnuntaille kuulet täältä.

Vai että hylkiöitä?

Tänä sunnuntaina lentokonelaulut olisivat varmasti sopivia... mutta valitsen toisin. Valintani tueksi sanon vain lyhyesti kaksi asiaa: Steve Morse (kitara) ja Allen Sloan (viulu). Nämä "etelän hylkiöt" ovat ällistyttäviä ja vielä enemmän. Tässä on esitys Montreux Jazz -festivaalista kesältä 1978, mutta nämähän kelpaisivat mihin tahansa festivaaliin. Tai vaikkapa olohuoneeseeni.

Muuta hyljeksittävää soitantaa löydät täältä.

Aloha

Alkukesästä Eddie Vedder julkaisi albumillisen ukulelella säestämiään lauluja. Tilasin Ukulele Songs:in Suomeen LP-levynä. Kun saavuimme lomalle Suomeen se odotti minua päästäkseen levylautaselle. Iloisena ylläyksenä huomasin, että levyn mukana tuli nuottikirja (jossa on kaikki levyn biisit) ja otekarttajuliste. Aika nopeasti kypsyi ajatus, että tämähän on hyvä syy opetella soittamaan ukulelea. Varsinkin kun tiesin, että lyhyen loman jälkeen palaisin takaisin Kiinaan ja perheeni jäisi Suomeen. Ajatus soittoharrastuksesta oli lohdullinen. Minulla olisi jotain tehtävää iltaisin töiden jälkeen. Pakkasin nuottivihon ja julisteen mukaan.
Eilen kävin Hong Kongissa musiikkikaupassa. Kitarametsikön laitamilla oli muutama ukulele. Kokeilin kahta. Toinen tuntui heti hienolta. Päätin ostaa sen. Kaupasta käveli ulos keski-ikäinen mies, joka hymyili onnellisesti. Aivan kuin olisin teini, joka on juuri saanut ensimmäisen sähkökitaran. Illalla kotiin tultuani tapailin Dream a little dream laulun läpi. Saatoin kuulla päässäni Eddien laulavan.
Nyt istun aamukahvia nauttien ja kirjoitan tätä. Sylissäni lepää uusi ystävä. Toistaiseksi olemme vain hyviä ystäviä.
Koska en vielä osaa soittaa, laitan tähän kaksi Eddien laulua tuolta levyltä.

Thanks, EV.





Muita sointuja voi kuulla täällä.

Älä usko sanaakaan

Elokuun alkupuolella ajoin sunnuntai-iltapäivänä kotiin rautakaupasta. Melkein paikallinen radioasema, joka tapaa soittaa klassista renkutusta ja pidempääkin vetävää venyttelyä, osui minussa johonkin: Thin Lizzyn ”Don’t Believe a Word” (Johnny the Fox, 1976) kertoi odottamattoman tarkasti, missä laulun olin ensimmäisen kerran kuullut.

En kyennyt päättämään tarkkaa päivämäärää tai kellonaikaa, milloin laulun kuulin, mutta aistimukset ja laajat kehykset tulvahtivat mieleeni häkellyttävän selvästi. Huvilakadulla se oli. Niin sen täytyi olla, niin se oli. Yläkerrassa, tupakansavun marinoiman kirjahyllyn vierestä rappusten yläpäästä astuttiin huoneeseen. Eikä tämä kesähetki edes liittynyt rakkauteen – ei ainakaan omaan. Mutta tunnekokemus oli äkillisyydessään ja odottamattomuudessaan kouraisebva, lähes itkettävä. Hetken mietin, ajanko auton tienposkeen. En antanut periksi.

Kotiin päästyäni hyökkäsin levyhyllylle – ei hitto, ei, ei löydy kuin Gary Mooren versio (Back on the Streets, 1978), joka on Thin Lizzyn komeasta riffittelystä kuohittu slovari. (Olisi voinut hyvän ystävänsä Phil Lynottin sävellyksen saanut pitää rokkina. Ja Phil olisi saanut laulaa,)

Hetken tärkeys on tänään helposti selitettävissä - vaikkapa niin, että tätä blogia tuskin olisi ilman tuota taianomaista laihan lissun hetkeä.



Muut hienot kesäteemat kuulet täältä.

Bob ja John

Olen sunnuntaiklassikoiden yhteydessä mennyt lupailemaan top 5:sta sekä John Lennonin että Bob Dylanin tuotannosta. Koetan nyt suoriutua kerralla molemmista lupauksista. En tiedä kuinka paljon on tehty vertailevaa tutkimusta herrojen tuotantojen välillä. Tässä tulee yksi epätieteellinen. Jos olisi pakko valita 60-luvulla uransa aloittaneista musiikintekijöistä merkittävimmät, on varmaa, että Dylan ja Lennon olisivat kärkisijoilla.
Mielestäni Dylanin Ja Lennon tuotannossa on yllättävän paljon yhtäläisyyksiä, vaikka herrat ponnistivatkin erilaisten esikuvien takaa. Dylan aloitti uransa jatkamalla Woodie Guthrien viitoittamaa polkua, kun taas Lennon ja The Beatles aloittivat varsin suoraviivaisesti rockista. Molempien musiikilliseen kasvatukseen kuului kuitenkin kaikenlainen musiikki, jota radiosta saattoi kuulla 50-luvulla.
Toinen tärkeä yhtäläisyys on laulujen kantaaottavuus. Molempien lauluja on laulettu mielenosoituksissa. Mielenkiintoista on, että Dylanilla kantaaottavat laulut (suuremmaksi osaksi) ajoittuvat uran alkupäähän, kun taas Lennon kirjoitti radikaaleimmat laulunsa Beatles-uran lopulla ja sen jälkeen. Poliittisessa osallistumisessa he myös eroavat toisistaan. Dylan ei halua leimautua minkään liikkeen esilaulajaksi, kun taas Lennon oli näkyvä sodanvastaisen liikkeen edustaja.
Suurin ero Bobin ja Johnin välillä on, ehkä se, että Bob on musiikintekijänä kameleontti, joka mukautuu ajan mukana poimien mielenkiintoisia vaikutteita sieltä täältä. Johnilla oli minusta koko uransa ajan oma tyyli jossa hän pitäytyi varsin tiukasti. Myös sanoitustyylit poikkesivat toisistaan huomattavasti. Bob on ollut aina mestarillinen sanoittaja, joka kiertelee ja kaartelee aihetta moniulotteisesti ja usein monisanaisesti. Hänen ilmaisunsa muistuttaa monesti beatrunojen maanisia, hengästyttäviä purkauksia. John on kiehtova sekoitus suoraviivaista proosaa ja nokkelia (joskus psykedeelisiä) sanaleikkejä. Johnin lauluja kuunnellessa on aina varma, että sanat ovat tulleet suoraan sydämmestä.
Vain viiden parhaan valinta kummaltakin mestarilta on aika mahdoton tehtävä, mutta nämä olivat tällä sekunnilla mielestäni sopivat viitoset. Niistä voi havaita mainitseman yhtäläisyydet ja erot.

Bob Dylan:
1. Hurricane (Desire, 1976)

2. Knockin' on heaven's door (Pat Garret and Billy The Kid, 1973)

3. Like a rolling stone (Highway 61 Revisited, 1965)

4. I shall be released (Music from the Big Pink (The Band), 1968)

5. Rainy Day Women # 12 & 35 (Blonde on Blonde, 1966)

John Lennon:

1. Imagine (Imagine, 1971)
2. Working Class Hero (John Lennon/Plastic Ono Band, 1970)
3. Instant Karma! (1970)
4. Jealous Guy (Imagine, 1971)
5. Woman is the Nigger of the world (Some Time in New York City, 1972)

Viisi kertaa Bob

Sir Bob Dylan on vilahtanut tässä blogissa silloin tällöin. Hän on käväissyt täällä itsenään, mutta myös vaikuttajana yhdessä jos toisessa laulussa. Dylan on nimenomaan vaikuttaja, onpa hän sitä halunnut eli ei. Kun lähdin rakentamaan Dylanin lauluista topvitosta, tiesin homman älyttömäksi, melkeinpä turhaksi. Dylan on sankarillinen antisankari ja antisankarillinen sankari. Ehkä hän itse toivoisi, että häntä ei lainkaan olisi... Minusta se olisi kyllä kovin ikävää, vaikka vain siksi, että sitten meillä ei olisi myöskään Jakob Dylania. Hänen edesottamuksensa eivät kuitenkaan ole aiheena nyt. Ja jos Bobia ei olisi, en voisi perustaa kolminaisuuteen Dylan, Springsteen ja Young – isä, poika ja pyhä henki, jos niin haluatte.

Dylanin lauluista ei runsauden pulasta huolimatta ole vaikea sanoa ykköstä: "Masters of War" on sotahullujen vastustamisen, oikeastaan asein hölmöilevien vihaamisen arkkiviisu. Sanoituksen etenemisen logiikka on vastustamattoman kirkas. Luulisi, että on vaikea olla eri mieltä. Historia on osoittanut jotain muuta. Pearl Jam on keikalla versioinut "Masters of Waria", mikä ei ainakaan tee sitä huonommaksi.

Toinen valintani saattaa olla yllättävä: "Father of Night". Se on Dylanin tulkinta yhdestä juutalaisesta rukouksesta, mutta en osaa kuunnella sitä minään ylemmän voiman ylistyksenä, vaan ennemminkin epäröintinä. Minulle laulu on samaa sukua mystiikan piinaaman ateistin, Alain Bosquetin upean runokokoelman Jumalan piina (1986, suom. Sirkka Aulanko, Wsoy 1996) kanssa.

"It’s Alright, Ma (I’m Only Bleeding)" on yhtä kuin Easy Rider (Dennis Hopper, 1969), jonka loppupuolella kuultava laulu on sekä yksi elokuvan avain että sen ymmärtämisen hämmentäjä. Ok, ”we blew it”. Easy Riderin lisäksi laululle ei ehkä muuta selitystä edes tarvittaisi, mutta onhan se myös lyriikoiltaan uudesti tekevä. Dylan kertoo, miten tajunnan saavuttamattomissa olevan voi laulussa ilmaista – niin, että ainakaan minä en vieläkään tajua, mistä on kyse. Hienoa, selvää hämäryyttä.

Mr. Jones on tai ei ole omaan uima-altaaseensa hukkunut Brian Jones, mutta "Ballad of a Thin Man" saa minun korvieni välissä voimansa tuosta mahdollisesta yhteydestä. Kehys rakentaa tarinan. Kehysten mahdollistamisessa Dylan onkin mestari: selittämistä tai selittävää sankaria taide ei tarvitse. Silti lopuksi vielä "All Along the Watchtower", joka voisi olla myös kakkonen, kolmonen tai nelonen, kuten aika moni muukin. Mutta hei, ”there’s no reason to get excited…”

1. Masters of War (Freewheelin’, 1963)
2. Father of Night (New Morning, 1970)
3. It’s Alright, Ma (I’m Only Bleeding) (Bringing It All Back Home, 1964)
4. Ballad of a Thin Man (Highway 61 Revisited, 1965)
5. All Along the Watchtower (John Wesley Harding, 1974)

Lisäksi mukana voisivat olla mm. "One More Cup of Coffee", "Tangled Up in Blue", "Death is Not the End", "Slow Train", "Lay Lady Lay", "Not Dark Yet", "Hard Rain's Gonna Fall" jne. Koska Spotify ei halua olla listani suhteen kovinkaan suotuisa, tarjoan yhden videon.