Elokuun alkupuolella ajoin sunnuntai-iltapäivänä kotiin rautakaupasta. Melkein paikallinen radioasema, joka tapaa soittaa klassista renkutusta ja pidempääkin vetävää venyttelyä, osui minussa johonkin: Thin Lizzyn ”Don’t Believe a Word” (Johnny the Fox, 1976) kertoi odottamattoman tarkasti, missä laulun olin ensimmäisen kerran kuullut.
En kyennyt päättämään tarkkaa päivämäärää tai kellonaikaa, milloin laulun kuulin, mutta aistimukset ja laajat kehykset tulvahtivat mieleeni häkellyttävän selvästi. Huvilakadulla se oli. Niin sen täytyi olla, niin se oli. Yläkerrassa, tupakansavun marinoiman kirjahyllyn vierestä rappusten yläpäästä astuttiin huoneeseen. Eikä tämä kesähetki edes liittynyt rakkauteen – ei ainakaan omaan. Mutta tunnekokemus oli äkillisyydessään ja odottamattomuudessaan kouraisebva, lähes itkettävä. Hetken mietin, ajanko auton tienposkeen. En antanut periksi.
Kotiin päästyäni hyökkäsin levyhyllylle – ei hitto, ei, ei löydy kuin Gary Mooren versio (Back on the Streets, 1978), joka on Thin Lizzyn komeasta riffittelystä kuohittu slovari. (Olisi voinut hyvän ystävänsä Phil Lynottin sävellyksen saanut pitää rokkina. Ja Phil olisi saanut laulaa,)
Hetken tärkeys on tänään helposti selitettävissä - vaikkapa niin, että tätä blogia tuskin olisi ilman tuota taianomaista laihan lissun hetkeä.
Muut hienot kesäteemat kuulet täältä.
lauantai 3. syyskuuta 2011
Älä usko sanaakaan
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
9 kommenttia:
Olen sanaton. Minullekin tämä on tärkeä biisi, mutta oli pieni yllätys, että se on syöpynyt mieleesi noin lähtemättömästi. Lynott on ollut loistava biisintekijä.
Kulkee kuin juna enkä nyt puhu Pendolinosta.
Tarinasi täydensi paremmin kuin hyvin kaltaistani kuulijaa jolle ko. biisi oli uusi. Ei mitään vikaa, kummassakaan.
Jostain kaukaa muistan tämän hämärästi.
Tarinasi kertoo musiikin voimasta.
Hieno tarina :) Itselläni usein samanlaisia mielleyhtymiä ja fiiliksiä musiikin ja/tai varsinkin tiettyjen biisien suhteen.
Biisi oli tuntematon mutta kyllähän tuo kulki, tosiaan kuin juna. :)
Tässä biisisissä on sitä jotain, eikä se koskaan pyyhkiydy mielestä. Missä kuulin eka kerran, Jenkeissä. Enempää en muista. Upea, upea tarina!
ps. ei tarvinnut olla rakkaushetki...
Hienosti kirjoitettu muisto:)
En muista kuulleeni tätä kappaletta,mutta hyvä tämä on!
Sieltä Huvilakadun niittivöillä pilalle naarmuttamiemme tuolien välistä lähti Phil minunkin matkaani.
Hämmentävämpää kuin se miten tarkkaan toiset noista hetkistä ovat mieleen piirtyneet on vain se, että niistä on jo kolmekymmentä vuotta aikaa.
Niinpä vastoin aikaisempaa kirjallista esitystäni uskallankin nyt väittää, että Phil Lynott ei kuole koskaan.
Panu, sinulle voi sanoa nyt vain kiitos.
Tuima, Pendolinopa ei kuljekaan kuin juna.
Hirlii, kiva, jos uusi biisi oli hyvä.
Irwikissi, tarina oli mitä oli - vain valju kuva todellisuudesta.
Lepis, näio.
Yaelian, ole hyvä.
/mek, Phil ei tosiaankaan kuole koskaan. Vaikka jonkun muistan kulkeneen mustissa pari viikkoa hänen kuolemansa jälkeen.
Lähetä kommentti