Viisi kertaa Bob

Sir Bob Dylan on vilahtanut tässä blogissa silloin tällöin. Hän on käväissyt täällä itsenään, mutta myös vaikuttajana yhdessä jos toisessa laulussa. Dylan on nimenomaan vaikuttaja, onpa hän sitä halunnut eli ei. Kun lähdin rakentamaan Dylanin lauluista topvitosta, tiesin homman älyttömäksi, melkeinpä turhaksi. Dylan on sankarillinen antisankari ja antisankarillinen sankari. Ehkä hän itse toivoisi, että häntä ei lainkaan olisi... Minusta se olisi kyllä kovin ikävää, vaikka vain siksi, että sitten meillä ei olisi myöskään Jakob Dylania. Hänen edesottamuksensa eivät kuitenkaan ole aiheena nyt. Ja jos Bobia ei olisi, en voisi perustaa kolminaisuuteen Dylan, Springsteen ja Young – isä, poika ja pyhä henki, jos niin haluatte.

Dylanin lauluista ei runsauden pulasta huolimatta ole vaikea sanoa ykköstä: "Masters of War" on sotahullujen vastustamisen, oikeastaan asein hölmöilevien vihaamisen arkkiviisu. Sanoituksen etenemisen logiikka on vastustamattoman kirkas. Luulisi, että on vaikea olla eri mieltä. Historia on osoittanut jotain muuta. Pearl Jam on keikalla versioinut "Masters of Waria", mikä ei ainakaan tee sitä huonommaksi.

Toinen valintani saattaa olla yllättävä: "Father of Night". Se on Dylanin tulkinta yhdestä juutalaisesta rukouksesta, mutta en osaa kuunnella sitä minään ylemmän voiman ylistyksenä, vaan ennemminkin epäröintinä. Minulle laulu on samaa sukua mystiikan piinaaman ateistin, Alain Bosquetin upean runokokoelman Jumalan piina (1986, suom. Sirkka Aulanko, Wsoy 1996) kanssa.

"It’s Alright, Ma (I’m Only Bleeding)" on yhtä kuin Easy Rider (Dennis Hopper, 1969), jonka loppupuolella kuultava laulu on sekä yksi elokuvan avain että sen ymmärtämisen hämmentäjä. Ok, ”we blew it”. Easy Riderin lisäksi laululle ei ehkä muuta selitystä edes tarvittaisi, mutta onhan se myös lyriikoiltaan uudesti tekevä. Dylan kertoo, miten tajunnan saavuttamattomissa olevan voi laulussa ilmaista – niin, että ainakaan minä en vieläkään tajua, mistä on kyse. Hienoa, selvää hämäryyttä.

Mr. Jones on tai ei ole omaan uima-altaaseensa hukkunut Brian Jones, mutta "Ballad of a Thin Man" saa minun korvieni välissä voimansa tuosta mahdollisesta yhteydestä. Kehys rakentaa tarinan. Kehysten mahdollistamisessa Dylan onkin mestari: selittämistä tai selittävää sankaria taide ei tarvitse. Silti lopuksi vielä "All Along the Watchtower", joka voisi olla myös kakkonen, kolmonen tai nelonen, kuten aika moni muukin. Mutta hei, ”there’s no reason to get excited…”

1. Masters of War (Freewheelin’, 1963)
2. Father of Night (New Morning, 1970)
3. It’s Alright, Ma (I’m Only Bleeding) (Bringing It All Back Home, 1964)
4. Ballad of a Thin Man (Highway 61 Revisited, 1965)
5. All Along the Watchtower (John Wesley Harding, 1974)

Lisäksi mukana voisivat olla mm. "One More Cup of Coffee", "Tangled Up in Blue", "Death is Not the End", "Slow Train", "Lay Lady Lay", "Not Dark Yet", "Hard Rain's Gonna Fall" jne. Koska Spotify ei halua olla listani suhteen kovinkaan suotuisa, tarjoan yhden videon.