Soul Power!

Viides rooli vaati lisää Tom Morelloa. Youubesta soolopotrureita ja muuta mukavaa löytyy vaikka kuinka. Tässä on yksi, Audioslaven keikalta tiivistetty soolopaketti. Olkaapa hyvät.

Sam's Town, iisiversio

The Killers oli edellisellä listallani. Tässä on todella hieno biisi, joka tosin ei ollut listallani. Sam's Townin tämä versio on rauhallisempi kuin samaa nimeä kantavalla albumilla. Albumilla taustalla jumppaa diskompi poljento. Albumi onkin kokonaisuudessaan kerrassaan erinomainen poplätty. Ai niin, sen vielä voisin todeta (sisäpiiriläisesti, anteeksi), että Panu ei taida tästä pitää, vaikka biisin nimen takia kyllä luulisi.

Voi minua poloista

En ole juuri nyt yksinäinen enkä kipeä. Lupasin kuitenkin vastata Tommin viiden sarjaan. Joudun nyt turvautumaan mielikuvaharjoitteluun, jotta pääsen yksinäisyyden sisimpään. Selkä suoraksi ja silmät kiinni. Nyt lähtee! Ensin mieleen tulee kamikaze-lentäjät, joista olen lukenut Max Hastings:in loistavasta Nemesis kirjasta. Voin joten kuten kuvitella, että syöksyessään kohti amerikkalaista sotalaivaa voi tuntea valtaisaa yksinäisyyttä. Siinä viimeisinä elon hetkinään tällä urhealla, harhaan johdetulla uhrilla ei ole ketään jolta kysyä neuvoa tai saada lohdutusta. Tuhannet vihollisen ammukset syöksyvät puusta ja metallista rakennettua konettani kohti. Mikä tahansa pystyy puhakaisemaan sen tai minut. Hmm. Aika yksinäiseltä tuntuu, mutta ei nyt vielä täysin toivottomalta. Yritetään jotain muuta. Kuvittelen miltä tuntuu Pääministeri Vanhasesta, kun hän istuu journalistien tentattavana vaalirahakohusta. Siinä hän istuu vieraalla mantereella kaukana rakkaastaan koettaen takoa totuutta typeriin sopulilaumoihin, jotka syöksyvät moraalin kallioilta helpon uutisen perässä tyhjyyteen. Eivätkö ne saatanan tunarit tajua, että moraali ja laki olen minä? Mitä ihmettä ne kuvittelevat olevansa? Minähän...joudun tässä yksin puolustamaan kokonaisen systeemin legimiteettiä...olen...olen saavuttamassa yksinäisyyden ytimen. Siis asiaan.

Myönnän pitäväni yksinäisyyden tunteesta. Silloin kun se on hallittua. Tosin sanoen, kun tietää, että yksinäisyydelle on loppu. Olin kerran kuukauden erossa perheestäni. Olin työmatkalla. Hotellit ovat maailman yksinäisimpiä paikkoja. Muistan aamuja ja iltoja jolloin tuijotin tyhjyyteen ja mietin vain: miksi olen täällä? Mieleni sopukoihin etsaantui tyhjäpäiväisiä tapettikuvioita hotellihuoneen seiniltä, kyyneleitä poskille laskiessani puhelimen kuulokkeen puhuttuani rakkaani kanssa. Samalla matkalla kulutin viikolopun ajellen erämaassa. kahden päivän aikana tapasin kaksi ihmistä ja yhden kojootin. Nautin jokaisesta hetkestä tässä autiudessa, jonka vietin poissa suurkaupungin melusta. Oli sanoin kuvaamattoman hienoa antaa tuulen humista korvissa, kun tiesi, että kunhan bensaa riittää autossa voi yksinäisyyden katkaista kun se käy sietämättömäksi.

1. Neil Young: Oh lonesome me (After the Goldrush, 1970)

Niilo laulaa kertakaikkisen sydäntäsärkevästi surkuttelee, että on yksin kotona kun muut on ulkona pitämässä hauskaa.

2. The Hooters: Graveyard Waltz (One way Home, 1987)4.

Yksinäisyys aiheuttaa joskus pelon hetkiä. The Hootersin biisi alkaa loistavasti: "I was walking real fast, I was too scared to run". Laulun kertoja kävelee yksinään nopeasti hautausmaan reunaa ja pelkää.

3. Tom Waits: Shore Leave (Swordfishtrombone, 1983)

Matkamies kulkee vieraan eksoottisen kaupungin yössä ja miettii voiko sama kuu paistaa rakkaalle, joka on maapallon toisella puolen. Muutamaan minuuttiin tiivistyy matkalaisen yksinäisyys ja kaipaus.

4. Hassisen Kone: Tällä Tiellä (Rumat sävelet, 1981)

Supisuomalaista synkistelyä, joka tulee niin syvältä jostakin, että on suoranainen ihme, että koko kansaa on edes olemassa.

5. Yes: Owner of a Lonely Heart (90125, 1983)

Ja lopuksi lohdutuksen sana: "Owner of a lonely heart, (better than a), owner of a broken heart"

Listan voi kuunnella Spotify:n kautta.

Welcome to the new world order

Tämän viikon klassikko on Tom Joad. Se tarkoittaa Vihan hedelmiä (1939), lamaa, taistelua kurjuutta vastaan, muuttoa länsirannikolle utooppisten odotusten perässä. Se tarkoittaa siis John Steinbeckiä, mutta myös John Fordia, joka filmasi (1940) kirjan hämmästyttävän vasemmistolaisen sanoman aikana, jolloin tuskin moni olisi tohtinut sitä tehdä. Tom Joad tarkoittaa myös ”Pomoa”. Tom Morello totesi Twitterissä (25.9.2009): “They call him "the Boss" but he's a true working class hero.” Juuri niin. Ehkä siksi Bruce Springsteenin laulut ovat alkanet puhua minullekin jatkuvasti merkittävämmällä tavalla. Menneellä viikolla "Pomo" täytti kuusikymmentä.

Springsteenin laulu ”The Ghost of Tom Joad” ilmestyi samaa nimeä kantavalla albumilla vuonna 1995. Laulu oli alun perin akustinen, mutta siitä on keikkasetissä tullut voimakkaasti sähkökitaravetoinen rokkiviisu. Onneksi. Akustinen versio on toki hieno, tietenkin, mutta livenä The E Street Bandin läsnäolo tekee laulusta usein koko keikan kohokohdan. Vähiten syynä eivät ole Brucen ja Nils Lofgrenin dialogiset kitarasoolot. Nilsin sooloilutyyli on lyömätön, lähes.

Klassikoksi asetan livevideon vuodelta 2008. Siinä lavalle tulee vieraaksi jo mainitsemani Tom Morello, joka on myös ”a true working class hero”. Hän on artisti, jota arvostan tällä hetkellä ehkä kaikkein eniten siksi, että hän on lauluissaan suorapuheinen ja yhteiskunnallisesti muutenkin erittäin aktiivinen. Axis of Justice on siitä korosteinen esimerkki. Ja onhan hän aivan virtuoosimainen kitaristi, joka saa ainakin minut haukkomaan henkeäni. Melkein itkemään. Video on ylistämästäni kitaroinnista mainio esimerkki. Erityisesti kohdassa 5:42 alkava soolo. Huhhuh. Springsteenin leveä hymykin puhuu puolestaan.



Tässä on alla vielä Springsteenin sooloversio vuodelta 1996. Mukana on tekstitys italiaksi sitä kaipaaville.



Ja vielä on mahdollisuus katsoa Tom Morellon Rage Against the Machinen liveversio “The Ghost of Tom Joadista”. Morello tunnetaan Ragen lisäksi sooloprojektistaan The Nightwachman sekä Audioslavesta ja nyttemmin Street Sweeper Social Clubista. Omalla tavallaan mahdottoman hienoja kaikki.

Muita messeviä klasareita löytyy tästä.

Yksinäisyys

Yksin kotona. Yksin kotona sairaana. Yksin kotona kykenemättä tekemään. Jaksoin katsoa elokuvan, mutta aivoni toimivat laiskasti. Wong Kar-Wain 2046 (2004) ei helpottanut yhtään oloani, sillä siinä vasta on yksinäistä. Kaikilla tuntuu olevan vain muistonsa, jotka nekin ovat hataria. Kuvat ovat hienoja, mutta tekevät omasta lauantaistani arkisen. Mary Douglas kirjoittaa kiinnostavassa artikkelissaan ”The Idea of Home: A Kind of Space” (1991) kodin tunnun tulevan lähtökohtaisesti siitä, että jokin tila saatetaan kontrolloiduksi. Tänään koti on paikkaa, jossa haahuilen, sohva, jossa makaan. Kontrolli on tavoittamattomissa, ajatuksetkin menevät tahtomattani sinne tänne ja tuonne. Sitä on yksinäisyys, ajatusten hallitsematonta liikettä, vaikka olisi missä.

Yksinäisyydestä voi kirjoittaa laulun monesta näkökulmasta. Useimmiten asiaa on lähestytty ihmissuhdeongelmana: toinen lähtee ja toinen jää. Täällä ei ole ongelmaa, mutta asetelma on muuten sama: vaimo ja pojat lähtivät ja minä jäin. Ja tietysti flunssa ja sen tuoma voimattomuus iskivät heti seuraavana päivänä. Kuin olisin hyvä työntekijä ja sairastaisin, kun olen vapaalla. Koska nyt on ihan pakko lähteä lepäämään, kirjaan yksinäisyyttä käsittelevien laulujen viiden kärjen ilman selityksiä. Tällä kertaa selityksenä toimikoon selityksenä ja perusteluna Spotify-linkki, josta laulut löytyvät.

1.Nick Cave & The Bad Seeds: Far from Me (Boatman’s Call, 1997)
2.Arcade Fire: Ocean of Noice (Neon Bible, 1997)
3.Killers: Goodnight, Travel Well (Day & Age, 2008)
4.Eddie Vedder: Long Nights (Into the Wild soundtrack, 2007)
5.Christy Moore: Missing You (Voyage, 1989)

Tietäisinpä miksi

Kun ensimmäisen kerran osallistuin Sunnuntaiklassikoihin, en tarjonnut Stevie Wonderia, vaan The Rolling Stonesin version Bobby Womackin laulusta ”It’s All Over Now”. Tälläkin kerralla heitän peliin Rollarien coveroiman sävelmän. Mutta annan ensin alkuperäisen puhua omasta puolestaan. Stevien laulu on vuodelta 1968.



Rollarit tallensivat laulun vähän yli neljäkymmentä vuotta sitten heinäkuun kolmantena 1969. Samana iltana Brian Jones hukkui epämääräisissä olosuhteissa omaan uima-altaaseensa. Sanoitus saa uuden, entistä traagista paljon traagisemman merkityksen. Ja vaikka tarkoitukseni ei ole kummemmin verrata Wonderin ja Rollareiden esitystä, totean, että Wonderin laulu on upea, mutta minuun vetoaa enemmän räyhäkkäämpi sovitus, josta on jätetty siirappiset orkestraatiot pois. Valitettavasti ”videossa” laulu loppuu kesken. Onneksi Mick Taylorin komea kitarasoolo kuitenkin on mukana. Laulu löytyy hifistin esittelemän sinkun (joka löytyy myös omasta Rollarisinkkujen vajaasta kokoelmasta) lisäksi myös levyltä Metamorphosis (1975). Sen versio on kuitenkin lyhyempi ja kurjempi siksi, että kitarasoolosta on siinä vain rippeet.

Interventio

Viimeisen kuukauden olen ihastellut Arcade Firen sodanvastaista anthemia Intervention. Se on häpeilemättömän mahtipontinen ja spektakulaarinen samoin kuin kritiikin kohteena oleva asiakin. Mikään ei ole kuulostanut vähään aikaan yhtä hyvältä kuin ”kirkkourut”. Viime viikolla kolme laulua oli saada minut itkemään, kun kuuntelin niitä Salon rautatieasemalla odottaessani 8.03 Turkuun lähtevää junaa. Noista kolmesta laulusta Intervention, joka yllätti minuit kuunnellessani Tom Morellon isännöimää Axis of Justice -podcastia, oli sellainen ipodista tulvahtanut hyokkäys, että voittaja löytyi. Annoin periksi, vaikka ei tämä vielä klassikko ole. Joskus kuitenkin on. “We’re gonna win this war. No question about it”, kuten sanoisi Texasiin kadonnut isänsä poika.

Ja kuinka komean videon joku on tähän tehnyt! Se kruunaa laulun sanoman niin ylitsevuotavan onnistuneesti, että oksat… ei vaan aseet pois. Sergei Eisensteinin klassikkoelokuva Panssarilaiva Potemkinin (1925) taustalla on alun perin soinut Sostakovitsia, mutta Arcade Firen laulukin on kuin elokuvaan tehty. Niin kauniisti se rytmittää elokuvassa Odessan portailla kuvattua verilöylyä, joka on komeimpia jaksoja elokuvan historiassa ja - ja jota ei muuten todellisuudessa tapahtunut, vaikka elokuvalle historiallinen tausta rakennetaankin. Elokuvan voima on näyttää totena asioita, joita ei ole tapahtunut. Samaten voisi sanoa, että musiikin voima on yli 80 vuotta myöhemmin liittää itsensä osaksi samaa jatkumoa.

Vastaavia pömpöösejä spektaakkeleita sunnuntaiklassikoiden hengessä löydät täältä.