"I could've used a little more cowbell" -Bruce Dickinson

Tuima yllytti. Se on selitykseni tälle listalle. Olen yllytyshullu ja aloin tietenkin heti miettiä, että muistanko edes viittä biisiä, jossa olisi lehmänkelloa käytetty. Yllätyksekseni muistin muutaman. ja Hiukan asiaani tutkittuani löysin niitä lisää, jo sen verran, että oli vaiketa typistää se viiden parhaan listaksi.

Ensimmäisenä listalla on itseoikeutetusti Blue Öyster Cultin (Don't Fear) the Reaper, jonka tuottanut tuo mestarillinen tuottaja Bruce Dickinson (kuten käy ilmi siitä mainiosta dokumenttifilmin pätkästä edellisessä postissani).

Kun tutkin asiaa tarkemmin huomasin, että Dickinsonilla oli muitakin virkaveljiä, jotka ymmärsivät jo kauan sitten miten tehdään hienoja levytyksiä. Nazarethin Hair of the Dog on loistava esimerkki siitä miten rytmikäs lehmänkello tuo biisin sitä jotakin (kuten tähän biisiin rytmikkään lehmänkellon). Tämän kultakimpaleen tuottaja oli muistaakseni Bruce Willis.

Jimi Hendrix yritti kuulemma viimeiseen asti saada Stone Free biisin lehmänkelloja hiljaisemmaksi. Asiantuntijoiden mukaan mieli muuttui vasta, kun äänittäjänä häärinyt Bruce Springsteen pitkän baarikierroksen jälkeen kysyi Jimiltä: "How about them cowbells?" ja Jimi (oli jo aika huonossa hapessa) vastasi: "let them f**ckin' ring!"

The Rolling Stonen entinen basisti Bill Wyman on varsinainen lehmänkellofanaatikko. Hän sai vuosien mankumisen ja propagandan jälkeen (hänen kerrotaan kerran kipanneen viha- tai muuten päissään valtaisan lehmänkellokokoelmansa rumpali Charlie Wattsin uima-altaaseen) Honky Tonk Womenin äänityksissä kannatusta visiolleen. Ja lopputulos on todella hieno. Vaikka Tuottaja Bruce Dernilläkin on tietysti osuutensa tässä keitoksessa.

Viimeisenä listalla on Soulmusiikin osuus lehmänkelloille. Stevie Wonder saapui studiolle äänittämään Pastime Paradise biisiä. Studio sijaitsi maaseudulla New Yorkista pohjoiseen. Auton ikkuna oli auki matkalla ja lehmiä käyskenteli kedoilla tien varrella. Studiolle saavuttuaan Stevie kertoi äänittäjä Bruce Lee:lle kuulleensa lehmänkelloja matkan varrella. Koska Bruce oli varsin äskettäin saapunut Hong Kongista Amerikkaan, ymmärsi hän lausahduksen väärin. Ja loput on historiaa.

1. Blue Öyster Cult: (Don't Fear) The Reaper (Agents of Fortune, 1976)

2. Nazareth: Hair of The Dog (Hair of the Dog, 1975)

3. Jimi Hendrix Experience: Stone Free (1966)

4. The Rolling Stones: Honky Tonk Women (1969)

5. Stevie Wonder: Pastime Paradise (Songs in the Key of Life, 1976)

Historian havinaa voi kuunnella Spotify:sta , josta löytyy top 5 lisäksi viisi muuta lehmänkelloklassikkoa, jotka eivät mahtuneet viiden parhaan joukkoon.

P.S. Se jolla ei ole Spotify:tä ja arvaa jonkin top5:lta pudonneen biisin saa itselleen kutsun tuohon maan mainioon Ruotsalaiseen keksintöön.

More Cowbell!

Jostakin ihmisluonnon oikusta olen viimeaikoina intoillut 70-luvun biiseistä. Varsinkin sellaisesta purkkakaman ja raskaan rokin välimaastoon sijoittuvasta musiikista. Bach Turner Overdrive, jonka joku tässä muutama viikko sitten sunnuntaiklassikoi, oli bensaa palavalle vinyylille (kiitos!). Ajattelin klassikkona tarjoilla minulle tärkeän amerikkalaisen bändin: Blue Öyster Cult. 80-luvun alussa löysin Heavy Metal elokuvan sountrackiltä yhtyeen Veteran of Psychic wars biisin, johon muuten sanat on kirjoittanut Michael Moorcock (scifi- ja fantasiakirjailija). Ja aloin keräillä tämän oudon bändin levyjä. Monet yhtyeen biisien nimistä aukenivat vasta paljon myöhemmin opittuani englantia riitävästi (Dominance and Submission) ja toiset ovat edelleen aivan päättömiä (Flaming telepaths tai 7 screaming diz-Busters). Myöhemmin aukeni myös muutamat kieli poskessa tehdyt laulut. kuten Godzilla tai She's as beautiful as a foot.

Kaikki nämä vuodet yksi laulu on ollut ylitse muiden: The came the last days of May. Pieni tarina petoksesta, kaveruksista, huumekaupasta ja kuolemasta. Kaiken päälle Buck Dharma Roeserin loistava kitarointi.

Ainiin tuo otsikko viittaa yhtyeen suurimpaan hittiin (Don't) fear the Reaper, josta Saturday Night Live porukka teki aivan mieletömän sketsin. Jossa Christofer Walken on The Bruce Dickinson. More Cowbell!!

Ja muut lehmäkellon kalistusklassikot sunnuntain piristykseksi löytyy täältä.

Narrin vetisen silmäkulman kässäri

Marillion ei ole ollut Marillion sitten komean, alkoholistin elämää kuvaavan teemalevyn Clutching at Straws (1987). Marillionissa ei tartuttu oljenkorteen, vaan annettiin laulaja Fishin mennä. Vielä ennen kuin Steve Hogarth puskettiin laulajan paikalle, ilmestyi konserttitaltiointi The Thieving Magpie (1988), jonka introssa kuullaan Rossinia, kuten levyn nimeltä voi odottaa. Marilion saattoi olla varhaisen Genesiksen kopio. Kuten videosta (vuodelta 1983) näkee ja kuulee, Fish oli esiintyjänä kasvomaalauksineen ja rooleineen kaikkineen kuin Peter Gabriel aiemmin.

Kuten jo varmaan arvaatte, en ole innostunut tämän päivän Marillionista. En esimerkiksi astele sisään Tavastian ovesta, kun Marillion kapuaa siellä lavalle kuudes marraskuuta. Idea akustisiksi ”lämmitetyistä” omista vanhoista lauluista ja kiertue nimeltään ”L=M less is more” kertoo vain tempuista, jollaisia Marillion viime vuosina on joutunut tekemään voidakseen yhä tallentaa musiikkiaan ja "olla". Omituisin juttu oli taannoinen uskollisiin faneihin (joita Keski-Euroopassa on paljon) vetoaminen: pojat pyysivät faneilta tililleen rahaosoituksia, jota vastaan fanit sitten saisivat levyn. Fanit siis maksoivat, että saivat mitä sitten saivat. Kiinnostava yhteisöllistävä ajatus...

Aika jälkeen Fishin on tuottanut vain kaksi onnistunutta Marillion-albumia. Seasons End (1989) ja Brave (1994) muistuttavat vielä siitä progressiivisuudesta, joka kuuluu nimeen Marillion. Muuten orkesteri onkin vajonnut siihen indie rockin lampeen, jossa polskuttelee tungokseen asti bändejä, vaikka rannalla seisovassa kyltissä kielletään uimasta kuravedessä, jonka joutuminen korviin voi aiheuttaa tulehduksen.

Tolkienin Silmarillionista nimensä napannut ja lyhentänyt orkesteri aloitti julkiset hommansa vuonna 1979. Punkin kärkivuosina ei varmaankaan ollut kiitollista ilmoittaa, että tässä tulee yhtye, joka soittaa moniosaisia, pitkiä lauluja. Puhumattakaan, että olisi maininnut adjektiivin progressiivinen. Marillionin ensimmäinen pitkäsoitto Script for a Jester’s Tear ilmestyi kuitenkin vasta vuonna 1983. Sunnuntaiklassikkoni on albumin nimiraita, johon hurahdin 80-luvun lopulla niin, että osaan edelleen laulaa sen paikoin omituisista lyriikoista huolimatta alusta loppuun ilman taustanauhaa.

Script for a Jester’s Tear on rakkauslaulu, vaikka sitä ei laulun jokaisessa vaiheessa tahdo uskoa. Se on se vanha tarina menetetystä rakkaudesta, kadonneesta rakastetusta, jonka perään haikaillaan, vakka ”the game is over”. Mutta kuinka ällistyttävästi Fish asiansa ilmaisee, suoraan mutta ei suoraan. Kaikki saattaa tuntua yhtä aikaa vaikealta ja monimutkaiselta, vaikka asian perillemeno varmistetaankin vanhoin klisein. Fish lähti bändistä, koska selän takana puhuttiin pahaa. Yksi paha asia muille oli Fishin lyriikoiden epätavallisuus, jota muut pitivät vaikeaselkoisuutena tai jonakin, joka ei ole tästä maailmasta. Heidänpä oli tappionsa. Ja meidän.



Ne levyt, joihin kannattaa tutustua, ovat kaikki Fish-ajan teoksia. Ja niistä kannattaa tutustua kaikkiin. Erityisesti live-levyt ovat herkkua. Niiden paljous kertoo sen, että bändi oli parhaimmillaan lavalla. Mutta hitto, kertaakaan en ole kokenut Marillionia keikalla Fish laulajanaan. Nyt se on auttamatta liian myöhäistä, mutta onneksi meillä on näitä varhaisia levyjä. Ja onhan Fish vielä olemassa. Tässä ovat levyt tiukassa paketissa:

Script for a Jester’s Tear (1983), Recital of the Script (live, 1983), Fugazi (1984), Real to Reel (live, 1984), Misplaced Childhood (1985), Brief Encounter (ep, 1986), Clutching at Straws (1987), B’Sides Themselves (1988). The Thieving Magpie (live, 1988).

Muut sunnuntaiklassikot löytyvät täältä.

Olkoon nimesi...

Toinen poikani sai viime sunnuntaina nimen. Kun hänet nyt on nimetty sosiaalisen järjestyksen jatkumoon, laadin hänelle topviitosen, jossa on eri näkökulmista sivallettuja ohjeita ja toteamuksia. En kenties ole paras neuvoja, mutta minäkin satun tässä järjestysessä olemaan paikalla, josta ohjeita on annettava ja tapoja tyrkytettävä. Päättäköön hän sitten joskus aikanaan, mikä nyt neuvoksi. Toki silloinkin saa isältä kysyä.

Eelsin koskettava ja naiivikin tilitys on varmasti ollut täällä listalla jo ainakin kahdesti, mutta ei voi mitään, nyt se on pakko heittää ykköseksi taas. Laulu on verkkaisuudestaan ja flegmaattisuudessaan niin elokuvallinen, että näen kertojan kävelemässä ulkona koiran kanssa katselemassa jalkakäytävän halkeamia. Myös Niilon hempeä luritus on ollut täällä joskus esillä, mutta niin se on, kuten Nipa laulaa, että vain hetken kestää lapsuus, jonka jälkeen pääsemmekin ajanjaksoon, johon Pomon laulu viittaa. Greetings from Asbury Park, N.J. lienee yksi parhaista esikoislevyistä ikinä. (Niitäkin voisi listata, mutta mitään en lupaa, koska turhan monta listaa on jäänyt tekemättä.) Audioslaven laulu kertoo nimessään, mistä on kyse. Tässä sen voisi vääntää vaikka puheeksi pojalta isälle, jollainen se eräällä tavalla onkin. ”My creator, show me how to live”. The Killersin laulu on sekä traaginen että humoristinen isän ja pojan välinen keskustelu naisista, elämästä ja siitä, miksi elämä on pisteessä, jossa sattuu olemaan. “And sometimes people get tired, and I woke up a little too late to lie.”

1.Eels: Things the Grandchildren Should Know (Blinking Lights and Other Revelations, 2005)
2.Neil Young: I am a Child (Decade, 1977, alunperin Buffalo Springfield: The Last Time Around, 1968)
3.Bruce Springsteen: Growin’ Up (Greetings from Asbury Park, N.J., 1973)
4.Audioslave: Show Me How to Live (Audioslave, 2002)
5.The Killers: Daddy’s Eyes (Sawdust, 2007)

Neuvoja pojalle Spotifyssa.

Ymmärrän

Jonkin aika sitten valikoin sunnuntaiklassikoksi The Flaming lips:in hienon laulun Do you realize?? Siinä kysytään: "Do You Realize - that everyone you know Someday will die -
And instead of saying all of your goodbyes - let them know" Se on minusta hieno tapa lohduttautua kuoleman ympäröimässä maailmassa. Kesällä minulle eräs tärkeä ihminen kuoli. Ajattelin, että voisin itseäni lohduttaa ja häntä kunnioittaa kirjaamalla aiheeseen sopivan top viitosen. Hän, Marian, oli "äitini" vaihto-oppilasvuotenani. Vietin vuoden keskellä Amerikkaa. Kokemus oli tietysti monella tavalla mullistava tuolloin 17-vuotiaalle nuorelle pojalle. Eikä vähiten siksi, että sain tutustua ystävällisiin, välittömiin ihmisiin. Suurimman vaikutuksen minuun teki amerikalaisen perheeni äiti.

En ole tavannut montaakaan yhtä viisasta ihmistä. Hänen viisautensa ei kummunnut kirjoista vaan kokemuksesta. Kun asuin perheessä oli Marian poikansa yksinhuoltaja ja niinä viikonloppuina, kun hänen poikansa oli isänsä luona sain kuulla tarinoita Marianin elämän varrelta. Jo silloin ymmärsin, että Marian oli joutunut kokemaan onnen lisäksi kovia. Niin kovia, että en, vieläkään, ymmärrä mistä hänen optimistisuutensa ja ymmärrys kumpusivat. Sain kuulla karmaisevia tarinoita epäonnistuneesta avioliitosta, hauskoja tarinoita sisällisotaa edeltäneestä Beirutista, rutiköyhästä opiskelijaelämästä keskilännessä ja monesta muusta nuorukaiselle ihmeellisestä asiasta. Muistan, että tunsin itseni onnekkaaksi saadessani jutella hänen kanssaan asioista, joista tuskin olisin vanhempieni kanssa pystybyt keskustelemaan.

Ensimmäinen muistojuhlan laulu on John Mellencampin County Fair. Se kuvaa minusta tarkasti keskilännessä asuvien ihmisten maailmaa. Se on tuntui nuoresta lukiolaisesta aika yksinkertaiselta ja pienöhkössä piirissä pyörivältä ja turvalliselta. Vasta myöhemmin oivalsin, että kaikki ihmiset joihin tutustuin tuon vuoden aikana saavat usein leiman "white trash" tai "trailer trash". Se on tietysti aika tyly ja ylimielinen leima, mutta myönnettävä on, että osa amerikkalaisista ovat autuaan tietämättömiä. Toisaalta näissä pienissä kylissä sai kuulla paljon maalaisjärjen ääntä.

Pearl Jamin Immortality on minusta sopiva laulu hautajaistunnelmiin. Se on sopivasti surumielinen. Ja muistuttaa, että kuolemattomuutta on ehkä turha haikailla.

Lauantai-iltoina usein kävimme American Legion:issa. Se on sotaveteraanijärjestön ylläpitämä paikka, jossa oli baari ja pieni kokoussali. Baarissa notkuu veteraaneja ja muita kylän ukkoja. Kokoussalin puolella on muuta ohjelmaa. Marian pelasi bingoa kylän naisten kanssa ja minä ja amerikanveljeni notkuimme biljardipöydän äärellä. Syötimme muutamat kolikomme jukeboxiin ja haimme baarista colat. Kodikkaita, koruttomia lauantai-iltoja. Jos Tom Waitsin Come on up to the house olisi soinut jukeboxista olisin tiennyt olevani jossakin ankeassa elokuvassa. Siitä huolimatta siinä on samaa elämän kolhujen tuomaa tyyneyttä, jota Marianissa oli.

Kun on Ymmärretty, että kaikki kuolevat jonakin päivänä on syytä vetää syvään henkeä ja olla onnellisia siitä, että on saanut tuntea hienoja ihmisiä.

1. John Mellencamp: County Fair (Life, death, Love and Freedom, 2008)

2. Pearl Jam: Immortality (Vitalogy, 1994)

3. Tom Waits: Come on up to the House (Mule variations, 1999)

4. The Flaming Lips: Do you Realize?? (Yoshimi Battles the Pink Robots, 2002)

5. The Cinematic Orchestra: Breath (LIVE at the Royal Albert Hall, 2008)

Ja sama Spotify:ssä:

Marian

Äkäinen vanha rockstara

Olen viimeiset pari viikkoa hihitellyt Rick Wakemanin äänikirjaa "Grumpy Old Rock star". Kirjassaan hän kertoo hauskoja sattumuksia elämänsä varrelta. Olen luultavasti tuhrinut maineeni normaalina kansalaisena työmatkabussissa, koettaessani pidätellä naurua. Wakeman on ollut nuoruudessani minulle jokseenkin tärkeä progemusiikin ilmentymä (Genesiksen ja Yesin lisäksi). Siksi kait silmiini sattui englantilaisessessa kirjakaupassa yllämainittu kirja. Hetken sitä silmäiltyäni ajattelin itsekseni, että tämähän on kirja, joka pitäisi kuulla luettuna, eikä lukea itse. Se on kirjoitettu niin sujuvasti puhekieleltä, että se tuntuisi varsin kankealta lukea, joten lähdin etsimään äänikirjahyllyä. Onnekseni löysin sen heti samasta kaupasta ja nyt olen sitä säästellen hekotellut. Se on avannut minulle uusia näkymiä Wakemanin musiikkiin, joka ajoittain on kuin parodiaa itsestään. Hän häpeilemättä lainaa sieltä mistä halvimalla saa, mutta toisaalta on virtuoosimainen muusikko (soittaa muun muassa pianoa David Bowien life on Mars biisillä). Hän yhdistelee taruja, historiallisia aiheita surutta sirkushenkiseen show-meininkiin, mutta jotenkin aidon poikamaisen innostuneesti. Ja kaiken lisäksi hän osaa myös nauraa itselleen. Kaivelin Six wife's of Henry the VIII levyltä Catherine Parr biisin. Saa nauraa. :)

Muita aiheita hymyyn löytyy täältä.

Kymmenen vuotta myöhemmin - ja vieläkin lyömätöntä kitarointia

Sunnuntaiklassikkoksi voisi Woodstockissa 40 vuotta sitten esitetyistä biiseistä nostaa tietysti melkeinpä minkä tahansa. Minun valintani osuu Ten Years Afterin raivokkaaseen ja hienosti aikansa keinoin elokuvallistettuun biisiin "I'm Going Home by Helicopter". Alvin Leen kitarointi saa unohtamaan kaiken turhan. Rock.



Muut Woodstock-klassikot löytyvät täältä.