Kylmää peliä violetilla kukkulalla

On mukava huomata, että paikalleen jämähtäneeltä tuntuneet orkesterit yrittävät edes pienin askelin tehdä asioita toisin. Askeleet voivat olla kuinka pieniä tahansa, kuten Coldplaylla, jonka uutuussinkussa Jonny Bucklandin kitara soi yllättävän rosoisesti. Piristävää, vaikka Chris Martinin valittavaa äntä kuullaan taas alussa jalopussa pelkän pianon säestämänä.

Jos et vielä ole kuullut, niin tästä pääset "violetille kukkulalle".

Lyhyestä progevirsi kaunis

Vastavetona Tommin mainiolle Progelistalle, ajattelin pistää top 5 -listan progebiiseistä, jotka ovat alle tuon tärkeän viisiminuuttisen. Jätän myös selitykset lyhyiksi, jotta tyyli olisi eheä. Olen muistaakseni alunperin innostunut Progesta Genesiksen Harold the Barrel viekoittelemana. Ja vieläkin minusta nämä lyhyet pikku vedot mammuttiteosten väleissä ovat hauskoja vastakohtia haudanvakavalle musiikilliselle masturbaatiolle. ja kyllä: tulkitsin Proge suhteellisen väljästi, sillä tosiasiassa minun progekokoelmani on aika pieni.

1. Genesis: Harold the Barrel (Nursery crime)(2:59)

2. Pink Floyd: Pigs on the Wing (part one) (Animals) (~1:00)

3.Yes: White Car (Drama)(1:21)

4. Rick Wakeman: Catherine of Aragon (Six wives of Henry the VIII)(3:45)

5. Rush: Lakeside park (Caress of steel) (4:07) 

Progressiivinen viikonloppu

Lähden viikonlopuksi enoni luokse, mikä tarkoittaa sitä, että edessä on tuhti progeviikonloppu. 1970-luvun alun progehemmona enoni on kauan sitten tullut initioineeksi minut muun muassa sellaisiin orkestereihin kuin King Crimson, Renaissance ja Colosseum. Alivaltiosihteeri-nimisen radiohupailun yhdessä sketsissä ilmoitettiin, että seuraavana yönä samaisella radiokanavalla (joka tuolloin oli Radiomafia) on progeyö, joka alkaa klo 22 ja päättyy klo 06. Tuona aikana kuullaan kolme biisiä... Viikonloppuna on siis pitkiä biisejä luvassa. Mutta luvassa on myös puhetta, jos ei muusta niin ainakin progesta.

Pitäisiköhän aloittaa istunto hieman uudemmalla progevirityksella, CMX:n Talvikuninkaalla? Sen pituus on vain 62 minuuttia 2 sekuntia. Jää nähtäväksi – tai kuultavaksi. Nyt on kuitenkin aika heittää näkyviin tämänhetkinen progebiisien topvitonen. Biisien perään olen merkinnyt musisointien pituudet. Mukaan näyttää tällä hetkellä mahtuvan pari alamittaista ja yksi 1970-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta.

Genesiksen Trespass on soinut iPodissani viimeaikoina tiuhaan. Progeen liitetään tavallisesti biisien moniosaisuuden takia adjektiivi eeppinen ja Genesiksen varhaiseen, Peter Gabrielin aikaiseen tuotantoon eeppisyys osuu kuin nenä päähän, kuten tavataan sanoa. "White Mountain" (kuten koko Trespass-levy) on sellaista tarkasti strukturoidun virtuositeettimusisoinnin juhlaa, että hymy on herkässä ja/tai kulloisestakin tunnetilasta riippuen käsivarret kananlihalla. King Crimsonin ”Starless” kertoo sen, miksi kyseinen orkesteri on koko tuotantoa ajatellen näistä bändistä kenties tärkein. Robert Frippin kitaroinnin voittavaa tuskin on olemassa eikä biisejä turhanpäiten lopeteta, kun rullaus on vauhdissa. Camel on miedosti jazzhenkistä, niin nopeimmillan kuin hitaimmillaankin tunnelmallista progea, jonka ytimenä on Andrew Latimerin kitaroinnin ja Peter Bardensin koskettimien verraton yhteissointi. Kolmiosainen “Lady Fantasy” kertoo jo nimessään, minkälaisissa mielikuvitussfääreissä Camelin biiseissä liikutaan ja – liikututaan. Renaissance taas virittelee folkhenkisiä säveliä, joista Annie Haslamin kertakaikkisen upea ääni tuottaa paikoin jopa henkisiä kokemuksia. "Ashes Are Burningista" löytyy sanattomaksi vetävä liveversio levyltä Live at Carnegie Hall (1976). Sen on tasan kaksi kertaa niin pitkä kuin studiolevytys. Liveversio kertoo myös sen, miksi progebändien liveäänitykset ovat kiehtovia. Improvisaatioita ja uusia kuvioita keksitään jatkuvasti. Yesin biisit ovat sanoituksellista huttua Jon Andersonin idealismin ja mystisen ullakon perukoilta. Onko järkee vai ei, kysyn usein Yesin lauluja kuunnellessani. Tavallisesti ajattelen, että jonkun ne on nämäkin sanat sanottava, vaikka kuinka naiivilta tuntuisivat. Onneksi musiikki pelastaa. Andersonin maailmaa mukaillen voisin toivoittaa viikonloppua sanomalla, että musiikki pelastaa maailman.

1.Genesis: White Mountain (Trespass, 1970) 6:43
2.King Crimson: Starless (Red, 1974) 12.18
3.Camel: Lady Fantasy (Mirage, 1974) 12:59
4.Renaissance: Ashes Are Burning (Ashes Are Burning, 1974) 11:24
5.Yes: On the Silent Wings of Freedom (Tormato, 1978) 7:45

työn juhla

Koska olen niin sanotun luovan työn tekijä, olen päivän myöhässä tehdessäni Vappuun sopivaa listaa. Otan hieman erilaisen kohtauskulman aiheeseen, kuin Tommi. Olen kyllin vanha muistaakseni 70-luvun lopun poliittisesti virittyneitä vappuja, jolloin yksin perheen huveista oli seurata vappumarssia Turun torilta ja huudella eräälle perhetutulle herjoja, kun hän marssi kommunitien riveissä (Vanhempani luultavasti äänestivät Kokoomusta näihin aikoihin). Myönnän olevan varsin riistiriitainen poliittisissa kannoissani ja ehkäpä siksi minua ei haittaa vapun epäpolitisoituminen. Tosin en myöskään arvosta vappua sinä nykyisenä ryyppyputkena, mutta kaikkea ei voi saada. Eilen vappu teki itsestään karikatyyrin, kun Jeesus-marssi ohitti kommunistien vapputilaisuuden Tampereen keskustorilla.

Olin ajatellut työn juhlaan liittyvää listaa, kun huomasin eilen, että Tommi oli ehtinyt jo oman listansa pykätä hienolla teemalla. Ja onnekseni huomasin, että hänen listallaan ei ollut yhtään samaa laulua, kuin omalla hahmotelmallani. Osa kappaleista on helppo arvata, miksi ne valikotuivat listalle, kuten alunperin Allen Toussaint:in säveltämä Working in the coal mine. Se on tällä listalla Devo:n esittämänä eikä Lee Dorsey:n alkuperäisenä tulkintana, koska olen siihen Devo:n versiona tutustunut. Lynyrd Skynyrd:in biisi on taas hyvää duunariasennetta pullollaan. Siinä pojat naureskelee ja piruilee omalle levy-yhtiölleen. Blackfoot:in laulu on taas silkkaa realismia tavallisen duunarin elämästä. Casey Jones on hieman toisenlainen duunari. Hän tasoittelee stressiä ja suoristelee rautatien mutkia kokkelin voimalla junaa kuljettaessaan. Ja saahan tuosta albumin nimestä huonompikin aasinsiltainsinööri jotakin aikaiseksi. Viimeisenä listalla on Pelle Muistuttamassa siitä, ettei työväen liike aina välttämättä muista entisiä jäseniään: Työttömiä.  

1. Devo: Working in the coal mine (Heavy metal soundtrack)

2. Blackfoot: Diary of a working man (Marauder)

3. Lynyrd Skynyrd: Working for the MCA (Second Helping)

4. The Grateful dead: Casey Jones (Working man´s dead)

5. Pelle Miljoona: Olen työtön (Meillä menee lujaa)

Ja taistelulaulu soi

Vapusta on muodostunut juhla, jolloin jokainen voi hetkeksi irtaantua ajattelustaan ja heittäytyä idiootiksi. Vaikka olen itsekin moiseen karnevaali-idiotismiin usein kytkeytynyt, en osaa ajatella vapusta paljon mukavia asioita. Ilmapallojenkin puhaltaminen saa vain pään kipeäksi.

Koska nuoriso - ja varmasti suuri osa muustakin väestä - näkee vapun vain ryyppäämiseen sopivaksi, listaan topvitosen vapun perustan lauluista. Niissä taistellaan vapaudesta omiin käsiin, omiin jalkoihin, omiin aivoihin. Taistelun kohteet ovat toki lauluissa moninaisia, vaikka jokaisen kohteen taustalla voi nähdä pilkottavan kapitalistisen tavarakierron, joka muuttaa ihmisetkin hintalapuiksi.

Siis hyvää tätä päivää ja huomista. We gotta take the power back... tai jotain sinne päin.

1. The Band: King Harvest (Has Surely Come) (The Band, 1969)
2. The Nightwatchman: Battle Hymns (One Man Revolution, 2007)
3. Rage Against the Machine: Know Your Enemy (Rage Against the Machine, 1992)
4. System of A Down: A.D.D. (American Dream Denial) (Steal This Album, 2002)
5. KOM-teatteri: Toveri, mitä odotat (Porvari nukkuu huonosti, 1971)

Kevätsinkku

Kevätbiisien perään lienee sopivaa heittää lista sinkuista. Ei siksi, että kevät olisi jotenkin sinkkujen aikaa, mitä se toki saattaa olla, vaan siksi, että Panu esitteli omassa kevätlistassaan biisejä, jotka hänellä on kaikki myös sinkkuina. Siis vinyylisinkkuina.

Vinyylisinkut – tai pikkukiekot tai nelivitoset – ovat mukavia, vaikka niitä on kärsimättömän kuuntelijan ikävä käsitellä. Jos sinkut olisivat käytössä helppoja, niitä kuuntelisivat varmasti kaikki massamusiikin ystävät, jotka ostavat vuodessa kaksi tai kolme levyä ja niistä jokaisen yhden radiosta usein kuulemansa biisin perusteella. Kun levy on hankittu kotiin, veivataan cd-soittimesta single repeat –toiminto päälle ja kuunnellaan samaa hittiä kaksi päivää. Sitten levy jää pölyttymään hyllylle, kunnes joku ostaa sen kirpputorilta, kun se on sinne kiikutettu. Pahimmassa tapauksessa kyse on musiikista, joka ei oikeasti kelpaa kenellekään.

Mutta vinyylisinkut... oli aika, noin viisitoista vuotta sitten, jolloin hurahdin niihin hetkeksi totaalisesti. Syy oli Rolling Stonesin. Turun VPK:n talolla tuolloin järjestetyille levymessuille mennessäni mielessä siinsi vain Rollarien sinkut. Ostin niitä silloin 10-15 kappaletta. Yhtäkään en kadu, vaikka soundi on paikoin rahinan takia luokaton. Innostus kuitenkin hiipui – sinkkuihin meinaan. Siksi niitä ei ole kertynyt kuin vähän yli sata. Rollareita joukossa on runsas kolmekymmentä.

Kevääseen sopivista topviitoslistalleni hyppäävistä sinkuista yksikään ei ole Rollari-sinkku, koska niistä teen vielä oman listan tuonnempana. Ekaksi yltää kuitenkin (niin halutessaan) Rollareihinkin liittyvä biisi, joka on ehdottomasti yksi upean soulfirma Motownin hienoimpia tuotoksia. Pakko myös todeta, että harmikseni kamerani on epäkunnossa: kolmantena olevan ”Spinning Wheelin” psykedeelinen ”sateenkaariviinyyli” oli ansainnut päästä kuvaan.

1. The Temptations: Papa Was A Rollin’ Stone (1971)
2. The Spencer Davis Group: Keep on Running (1965)
2. Blood, Sweat & Tears: Spinning Wheel (1968)
4. T. Rex: Children of the Revolution (1972)
5. Tom Petty: I Won’t Back Down (1989)

Kevättä rinnoissa

Kevät on ahdistavaa aikaa. Ainakin jos on uskominen Kauko Röyhkää. Kevääseen kuuluvien biisien listan väsään niin nopeasti, että selityksille ei jää sijaa. Nopeuden syynä on se, että mielessäni pyörivät jo muita aiheita kantavat topvitoset. Kevätlistani on tässä:

1. Kauko Röyhkä: Kevät (Tyttöjen ystävä, 1991)
2. System of A Down: Ego Brain (Steal This Album, 2002)
3. Rage Against the Machine: Wake Up (Rage Against the Machine, 1992)
4. Smashing Pumpkins: Silverfuck (Siamese Dream, 1993)
5. Depeche Mode: A Pain That I'm Used to (Playing the Angel, 2005)

Näillä mennään ja rytinä on kova.