Joulusinglet

Ensimmäinen joulusingleni (siis semmoinen muovikeikko, jossa yksi biisi kummallakin puolella) oli Bruce Springsteenin Santa Clause is coming to town. Ostin sinkun, koska A-puolella oli My Hometown. Vasta kotiin päästyäni huomasin, että B-puolella oli joululaulu. Silloin päätin keräillä suosikkieni joulusinkkuja. Seuraava sinkku oli John Lennonin Happy X-mas. Se on mielestäni yksi parhaista joululauluista. Se on yleensä ensimmäinen joululaulu, jonka laitan levylautaselle jouluaaton lähestyessä.
Kolmas single tuli vastaan muistaakseni Porte de Clignancourt:in kirppiksellä. Opiskelin Pariisissa. Kahviloiden ja kapakoiden lisäksi tuli koluttua kirppiksiä. Sieltä tämä klassikko löytyi. Valkoisen, hieman nuhraantuneen kannen sisältä löytyi puhtaan valkoinen vinyylisinkku, jonka A-puolella on Please come home for Christmas ja B-puolella Funky New Year. Singlen takakanteen oli kuulakärkikynällä kirjoitettu: Yves. Mietin miten Yves oli pystynyt luopumaan tästä aarteesta? Tuskin koskaan tulen ymmärtään hänen ajatuksiaan. Olkoon tämä klassikko omistettu Yvesille ja ennen kaikkea perheelleni, joka tekee kuten Don Henley levyllä anelee.


P.S. Keräilyharrastukseni ei ole paljoa edennyt noista kolmesta Singlestä. Thin Lizzyn Joulusinkku on ollut etsinnässä jo noin 30 vuotta. Lahjoituksia otetaan vastaan.

Muita keräilykohteita voi kuunnella täällä.

Paholaisen tie

Joululaulua en tarjoa, vaikka niin kai pitäisi. Syitä on kaksi: 1) M.A. Nummisen ”Joulupukki puree ja lyö” ei löytynyt YouTubesta säällisenä versiona. 2) Väitöskirjani vaatii tietä ja vapautta.

John Mellencampin Freedom’s Road -albumin (2007) nimibiisistä pitää muistuttaa, koska mikään ei ole muuttunut. Koko albumi on kolmen k:n kamaa: koskettavaa, kaunista ja komeata, kuten äijän tuotanto sen jälkeenkin. Vaikka laulu on suunnattu aikansa Georgelle ja hänen kavereilleen, sen aiheen voi ajatella sopivan myös jouluun, joka lienee rauhan aikaa. Se sopii myös minun vapautta tieltä hakevien tarkasteluuni, vaikka kyseessä onkin hieman erilainen tie.



Muut tiet ovat täällä.

Nalle Wahlroosin kehtolaulu

Tein viiden listan tämän vuoden parhaista levyistä. Ry Cooderin Pull up some dust and sit down ei aivan mahtunut sille, mutta levy avausraita No banker left behind sopii mainiosti sunnuntaiklassikoksi. Se on todella hieno protestilaulu, joka ei ole liian vakava vaikka käsitteleekin vakavaa aihetta: pankkien ahneutta. Biisin nimi on lainattu Robert Scheerin pankkikriisiä käsittelevästä artikkelista, joka toimi innoittajana koko levylle. Cooderille tyypiliseen tapaan musiikki on tyylillisesti virheetön.



Muita tuutulauluja voi kunnella täällä.

Parhaat albumit osa II

On ihan pakko myöntää, että kolleegani Tommi onnistui tekemään vuoden parhaiden albumien valitsemisesta erittäin vaikeaa. Lista sisälsi niin monta minukin mielestä loistavaa levyä, että tautologialta ei voi välttyä. Pahoitteluni.
Koetan kuitenkin pysyä viiden parhaan formaatissa, koska silloin luultavasti 80% valinnoistani eroasi Tommin listasta.

1. Eddie Vedder: Ukulele songs

Eddie sai minut ostamaan Ukulelen, jota nyt rämpyttelen iltaisin sohvalla istuen. Se yksinään tekee tästä merkittävän albumin. "Eddie managed single-handedly make ukulele cool."

2. White Denim: D

Tämä on minun tämän vuoden ehdottomin yllättäjä. Kuulin heidän studio-live taltionnin ja olin myyty. Aivan mieletöntä soittoa. Musiikillinen coctail joka räjäytti minun tajuntani. Tämä levy Sai myös Tommin innostumaan.

3. Foo Fighters: Wasting Light

Foo Fighters on minulle aina varma nakki. Tämä ei ole heidän paras levy, mutta hieno joka tapauksessa.

4. Thurston Moore: Benediction

Sonic Youth yhtyeen kitaristin komea soololevy on yksi vuoden 2011 ehdottomia helmiä. Beck Hansonin tuottama levy särisee juuri oikealla tavalla. Ei ihan kaikkein helpoimpia levyjä kuunnella, mutta on loppujen lopuksi vaivan arvoinen.

5. Soundgarden: Live on I-5

Koska Tommi oli nostanut 22 Pistepirkon loistavan levyn listalleen, on minun tyydyttävä Soundgardenin konserttitaltiointiin Live on I-5. Sinänsä levy ei ole ehkä olisi oikeutettu listalle, koska se on kooste 1996 soitetuista keikosta. Siinä on kuitenkin niin komeita biisejä ettei sitä voinut ohittaa. Levyllä on kaksi coveria, jotka toimivat komeasti, koska niiden parina on Soundgardenin oma biisit, jotka tuovat uudenlaista syvyyttä molempiin pareihin. The Beatlesin Helter Skelter on saumattomasti liitetty Boot Camp biisiin ja Iggyn klassikko Search and Destroyn jälkeen soi Ty Cobb.

5B. 22 Pistepirkko: Lime green DeLorean
5C. Ry Cooder: Pull up some dust and Sit Down
5D. Steve Earle: I'll never get out of this world alive
5E. Pearl Jam: Twenty (Original Motion Picture Soundtrack)

Eihän se nyt niin vaikeat ollut mahduttaa parhaita levyjä top viiteen. 22 pistepirkko on vuosi vuodelta vakuuttavampi. Uusimman levyn kuultuani olin vakuuttunut, että Neil Youngin olisi syytä soittaa Utajärven poikien kanssa.
Ry Cooderin levy on hieno protestilaululevy. Cooderille tyypilliseen tapaan musiikkihistoriallisesti virheetön suoritus. Etenkin avausraita No Banker left behind on kertakaikkisen herkullinen laulu pankkikriisistä.
Steve Earlen levy on hieno kokoelma tavallisten ihmisten tarinoita.
Pearl Jam. Tämä ei liene kenellekään yllätys. Koska Kiinan palomuuri kiusaa tänään. Jää minulta näytteet pois. Koetan päivittää tänne näytteet, jos Maon ideologiset jälkeläiset suinkin sallivat.

Parhaat albumit 2011

Tässä ne ovat - vuoden 2011 parhaat albumit. Niistä ei kaikista tule klassikoita, mutta muutamista tullee. Jokainen valitkoon haluamansa. Tehtävä ei ollut tänä vuonna vaikea, vaikkakin aivan viimeisillä metreillä mukaan hyppäsi vielä yksi, ihan kolmanneksi asti. Ykköspaikalle ei muuta vaihtoehtoa ollut.

Top 5 -lista on nyt kaksinkertainen, jotta en tekisi monelle hienoudelle vääryyttä. Mainittakoon vielä, että listalle oli tyrkyllä niin voimallisesti myös yksi kokoelma ja konserttitaltiointi, että en tohtinut jättää niitä pois. Sijoitin ne kuitenkin yhdessä sijalle kymmenen, jotta eivät veisi paikkoja varsinaisilya uutuuksilta. Tarkkaavainen, valistunut lukija kuitenkin huomannee, että nuo nyt sijalla kymmenen olevat olisivat "normaalioloissa" listallani varsin korkealla.

1. Opeth: Heritage




2. The Horrible Crowes: Elsie




3. White Denim: D




4. Tori Amos: Night of the Hunters




5. Eddie Vedder: Ukulele Songs




PLUS


6. Kurt Vile: Smoke Ring for My Halo




7. Arctic Monkeys: Suck It and See




8. 22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean




9. Tom Morello The Nightwatchman: World Wide Rebel Songs




PLUS PLUS


10a. Pearl Jam: Pearl Jam Twenty Original Motion Picture Soundtrack




10b. Rush: Time Machine 2011: Live in Cleveland



Klassikoiksi valikoituja niitä halajaville voi napsauttaa lissä täältä.

Pekka ja Risto

Minä seuraan blogikollegaani ja valitsen tähän sunnuntaihin suomalaista. Kolme vuotta sitten kuollut Pekka Pohjola on säveltänyt yhden sellaisen laulun, että oksat pois... ja risut ja männynkävyt ja kaikki muukin. Valitettavasti "Risto" löytyy YouTubesta studiotallenteena vain kahteen osaan jaettuna. En nyt lähde kummemmin taustoihin, joten eipä tässä muuta.





Ja halukkaille sama vielä livenä. Kertakaikkiaan...



Risteys muihin klassikoihin majailee täällä.

sinivalkoista sykedeliaa

Näin itsenäisyyspäivän kynnyksellä on hyvä syy valita sunnuntaille suomalaista soittoa. En kuitenkaan halua upota ihan niin syvään sineen, että kuuntelisin Olaa, Juicea tai Kutri-Helenaa. Ajattelin myös välttää tätä nykyisin niin muodikasta isänmaallista paatosta ja uhoa. En siis aio laittaa ylleni "kiitos 1939-1944" -paitaa (jota en omista) ja laulaa Kuosmasen kanssa kuorossa Finlandiaa. Haluan nähdä kaukaisen kotimaani kirjavan kirkkaana.
Jostakin muistui mieleeni mainio bändi surkealta 80-luvulta: Nights of Iguana. Tuolloin bändi näppärät laulut ja tuoreet saundit tuntuivat raikkaalta tuulenhenkäykseltä aika väsyneessä viimeisillään hoippuvassa Juppi-Suomessa. Vielä nytkin biisissä on jotakin ajatonta iloa, joka saa hyvälle tuulelle. Valitettavasti biisi löytyy tuolta JuuTuubista vain hivenen mutaisena miksauksena hittimittari-nimisestä ohjelmasta. Alkuperäinen albumiversio soi kirkkaammin (sen voit kuunnella täältä: Spotify). Kaikesta huolimatta laulussa on hyvä, huoleton tunnelma. Akkarit helisevät mukavasti ja Floydin (Tero Isohanni, 1962-2006) sanoituksessa on riemukkaita psykedelian sävyjä. Se saisi minun puolestani tanssittaa valtakunnan kevytkermaa keltaisessa salissa tulevana itsenäisyyspäivänä.



Pahoitteluni, että Kansanedustaja Alatalo sinisine laseineen pääsee ääneen videon lopussa.
Muita kermaa kuohuttavia klassikoita voi vatkata täällä.