uhkapelisanasto

Vietimme eilen pikkujoulua perheen kesken. Olin hakenut Ikeasta glögiä ja pipareita (Kiinassa glögi on melko tuntematon herkku). Tyttäreni halusi oppia pelaamaan pokeria, joten opettelimme pelaamaan ja sitten hän kyni minulta Jiaot (Yuanin kymmenesosat). Siinä tappion syövereissä pyöriessäni tuli mieleeni maan mainio biisi sunnuntaiklassikoksi: Motörheadin Ace of Spades. Soitto on aivan puhdasta räkärokkia. Biisi on upeasti soitettu vähän sinnepäin eikä sitä ole juuri pilattu millään jälkituottamisella. Sanoituksiin on upotettu mahdollisimman monta uhkapelitermiä. Kuten Lemmy ohessa olevalla dokementin pätkällä selventää ja Philthy Animal Taylor epäselventää. Kannattaa kyseinen BBC:n Classic Album dokumentti katsoa, jos sattuu kohdalle. Se on hauskaa katsottavaa, Lemmy on ulkonäöstään ja maineestaan huolimatta terävä ja hauska veikko.

Ässä hai:

Täyskäsi:

Muiden kortit voi katsoa täältä.

Taitavuuden rajaton riemu

Rush konsertoi Suomessa ensi toukokuussa. The Time Machine Tour on kiinnostava siksikin, että yhtye on ilmoittanut esittävänsä kokonaisuudessaan albuminsa Moving Pictures, joka on julkaistu kolmekymmentä vuotta sitten vuonna 1981. Asiasta löytyy uutinen tästä.

Niille, jotka ihmettelevät, miksi papat vieläkin keikkailevat, panen tähän esimerkiksi edellä mainitulta albumilta instrumentaalisen taidonnäytteen YYZ. Sopii ihmetellä sitäkin, että videossa yleisö hyppii tällaisen progefuusion tahdissa kuin pannahinen nuoriso rokkikonsertissa. (Jos haluaa vain kuunnella, kannattaa painaa play alemmasta "videosta", josta saa kuullakseen studioversion... vaikka eroahan ei juurikaan ole.) Moving Pictures on sellaista yhteistä muistia ja kulttuurista tietoisuutta, joka kasvaa koko ajan korkoa. Tästä lausumasta saatte toki ajatella ihan mitä haluatte. Minä olen kuitenkin oikeassa. Niinhän me kaikki olemme.

Muut taitoa uhkuvat tämän sunnuntain klassikot naputat esiin täältä.

Piru on irti

Charlie Daniels on perusamerikkalainen punaniska, joka äänestää republikaaneja eikä usko evoluutioon. Se ei minua haittaa, sillä kantrimusiikkia on vaikea kuunnella, jos ottaisi konservatiivisten amerikkalaisten ajatukset tosissaan. Danielsin Devil went down Georgia on tarttuva, taiturimaisesti soitettu Faust-tarinan muunnelma, jota ei voi naama maitonäkkärillä kuunnella. Tarinan Johnny tietysti soittaa pirun suohon ja vanha vihtahousu joutuu poistumaan Georgiasta häntä koipien välissä.

Tämän biisin olisi pitänyt päätyä myös taannoiseen Johnny top vitoseen...

Muita pirullisia klassikoita löytyy täältä.

Olen pahoillani, että onnistuin valitsemaan youtube videon, joka näkyy vain jos roikkuu amerikkalaisen proxy-serverin kautta netissä (yksi näitä Kiinassa asumisen iloja). Laitan tässä toisen version, joka toivonmukaan näkyy myös Suomessa.

I am a Child

Lauantai oli lasten oikeuksien päivä. Siksi.



Muut lapsekkaat laulut löydät täältä.

fear and loathing in Las Papas

Isänä olo on varsin haastavaa puuhaa. Siinä pitää esittää kaikkitietävää ja kaiken osaavaa. Ei riitä, että hallitsee teorettisen fysiikan viimeisimmät saavutukset, tarvitsee osata myös korjata puhjennut polkupyörän sisäkumi. Älkää ymmärtäkö väärin. En ole valittamassa osaani, vaan selittämässä miksi joskus tuntee itsensä liian pieneksi isän saappaisiin. Oma isäni kuoli jo kauan sitten, joten välillä olen kaivannut oman isäni mallia miten olla isä. Silloin tällöin sitä myös murehtii, että mahtaakohan sitä onnistua tässä hommassa vai mokaako ihan täydellisesti. Olen koettanut olla tositamatta oman isän mokia lasteni kohdalla (niin paljon kuin lapsuudestani muistan), mutta varmasti samaan aikaan on tullut tehtyä toisia virheitä. Toisaalta turhapa näitä on liikaa murehtia, maailma on varsin epätäydellinen paikka.

Everclearin Father of mine on aika suorasukainen kertomus yhden isän epäonnistumisesta. Käsittääkseni se on aika suoraan laulajan omiin kokemuksiin pohjautuva. Ikävä kyllä tarina ei liene edes kovin ainutlaatuinen. Se on hyvä muistutus itselle, että kannattaa jatkaa näissä isän hommissa, jottei itse joskus päädy laulun aiheeksi.

Lauluun pääsee ponnahtamaan TÄSTÄ.

Muita onnistumisia voi kaivella täältä.

Isä, raskaasti ja nöyrästi

Isänä oleminen ei ole helppoa. Eikä sitä kukaan ole väittänytkään. Tuon tuosta joutuu löytämään tai kehittämään vastauksen vaikeisiin kysymyksiin. Isä tietää kaiken eikä mitään. Tietenkin vastauksen antamisen vaikeuteen vaikuttaa ratkaisevasti kysyjän ikä. On helppo antaa kysyjää tyydyttävä vastaus siihen, miksi auto tankataan tai kalat voivat asua veden alla. Sen sijaan on hankalampi keksiä miellyttävä vastaus siihen, miksi maapallo on pyöreä tai miksi jääkaapistamme löytyvä juusto ei ole takapihallemme iskeytynyt pala kuukiveä.

Uriah Heepin ensimmäisellä albumilla Very ‘eavy, very ‘umble (1970) on laulu, jossa isä joutuu hankalien kysymysten eteen. ”Come Away Melinda” on hieno, kaunis ja koskettava isän ja tyttären välinen keskustelu, jossa sota ei ole yleistä historiaa, valtioiden ja ideologioiden välistä tappelua, vaan yksityistä, ihmisten henkilökohtaisen tragedian kirjoittamaa historiaa, jota ei kouluissa opeteta - tai ei ainakaan opetettu silloin joskus.

Muut tämän sunnuntain klassikot voi ampua alas täällä.

Viekää minut kotiin

Mitä tahansa soitattekin, se kelpaa minulle, sanoi entinen mies, kun Tavastialle meni. Sitten siellä soittikin CMX, joka soitti mitä tahansa. Tuo mies en ollut minä, sillä en tietääkseni ole entinen. Tai se riippuu siitä, missä suhteessa olisin entinen. Ehkä meistä jokainen on entinen monellakin tavalla. Mutta se ei oikeastaan kuulu tähän, joten antaa sen olla.

En ole ollut pitkään aikaan CMX:n keikalla. Kymmenisen kertaa lienen yhtyeen nähnyt. Ainakin kymmenen. Parhaita CMX-keikkoja on monta. Nyt en kuitenkaan muistele niitä, en katsele taakseni ja piehtaroi vanhalla patjalla. CMX on pienoisella kiertueella, johon osallistun minäkin. Joulukuun alussa toinen Tavastian-keikka siintää mielessäni. Yhtään toista suomalaista orkesteria tuskin odottaisin kokevani samalla tavalla, kuukautta aikaisemmin. Toisinaan tuntuu siltä, että Suomessa ei ole toista rockorkesteria...

Jos en tarkastele mennyttä, niin ainakin lähestyn topvitostani menneisyyden kautta ja sen innoittamana. Jouduin siis pyörtämään sanojani ja antamaan lausunnon, jota luulin, etten tulisi koskaan antamaan. Ei muuta kuin nahkaparturille ja sitten tervaa ja höyheniä.

Toivon todellakin, että CMX taas kerran soittaisi mitä tahansa, jotta nyt esittämäni toiveet eivät olisi täysin utopistisia, sillä sellaisilta ne tuntuvat. Aina kuitenkin saa toivoa. Sen verran realisti olen, että Talvikuningas-nimistä laulua en listaa, vaikka sen haluaisinkin kuulla. Tuskin settiin sijoitetaan 62-minuuttista sävellystä. Mutta jos vaikka encoreksi… En tohdi myöskään napata Talvikuninkaasta osia, koska se on kuitenkin sanoitustensa osalta kokonaisuus. En kuitenkaan pane pahakseni, jos siitäkin jokin osa lohkaistaan. Uusimmasta albumistakaan en esitä toiveita, sillä niitä on setissä joka tapauksessa iäti.

Viiden laulun valikoiminen on mahdoton tehtävä. Siksi valitsen kymmenen niin, että viisi ensimmäistä ovat – jääkiekkoa lainatakseni – ykkös- ja viisi viimeistä kakkoskentällinen. Siis seuraavat viisikot ottaisin mieluusti vastaan:

1. Tuulenkosija (Pedot, 2005)
2. Vainajala (Vainajala, 1998)
3. Työt ja päivät (Aura, 1994)
4. Fysiikka ei kestä (Aion, 2003)
5. Ehdota jotain parempaa (Cloaca Maxima II)

6. Palvonnan eleitä (Rautakantele, 1995)
7. Marmori (Cloaca Maxima, 1997)
8. Manalainen (Aurinko, 1992)
9. Tähdet sylissään (Dinosaurus stereophonicus, 2000)
10. Arcana (Discopolis, 1996).

Spotify tarjoilee laulut mainitussa järjestyksessä tästä.

"...and I felt like getting high"

New Musical Expressin (NME) neljäkymmentä vuotta sitten (6.11.1971) julkaistun top 30 -albumilistan kärjessä oli Rod Stewartin "Every Picture Tells a Story". Se oli ollut samalla paikalla jo kuusi edeltävää viikkoa ja tuli olemaan vielä kaksi seuraavaa. Mikään ei kuitenkaan saisi minua asettamaan tähän Rod Stewartia. Sen verran kunnioitan itseäni.

Samaiselta listalta löytyy kuitenkin paljon sellaisia albumeita, joista voisin klassikon valita (esim. The Who Who’s Next, Curved Air Curved Air, Black Sabbath Masters of Reality) sekä sellainen, josta jo olen valinnut (Cat Stevens Teaser & The Firecat). Nyt valintani osuu Neil Youngiin.

After the Gold Rush löytyy uutena tulokkaana kyseisen listan sijalta 24. Sen jälkeen albumi ei enää listalle noussut. En minä listoista perusta, vaikka ihmettelenkin, että tuo kultakuumeen jälkeinen kultakimpale ei aikanaan kulutusjuhlaan riehaannuttanut. After the Gold Rush ei ylisanoja kaipaa: se on ylisana. Se on niin ylittämätön, että Lynyrd Skynyrdin ”Southern Mania” kommentoiva ”Sweet Home Alabamakin” on sen rinnalla vain hyttysen ininää.

Valintani on albumin nimilaulu. Parempaa ei ole, ei ehkä missään. Albumin alatekstinä on Youngin tuolloisen naapurin, näyttelijä Dean Stockwellin ja Herb Bermanin kauhuelokuvan käsikirjoitus "After the Gold Rush", jossa Topangaan iskee tulva-aalto ja Kaliforniaan maanjäristys. ”Look at mother nature on the run in the 1970s”, Neil laulaa.

Tuottaja David Briggsin mukaan Young sävelsi laulun puolessa tunnissa. Saattaa olla myyttisyyden rakentamista, mutta koko tuotantoa ajatellen väite on uskottava. ”There was a band playing in my head and I felt like getting high”.



Muut tämän viikon klassikkovalinnat tavoitat täältä.