Back in the P.R.C.

Tommi kirjoitti niin komean jutun tälle sunnutaille, että lähes muutin mieltäni oman klassikon suhteen. Ehkä vastaan Tommille joku toinen kerta. Ja toisaalta hyvään asiakaspalveluun kuuluu raskasmielisyyden välttäminen.
Eilen illalla sain päähäni soitella The Beatlesin White Album:ia. Minusta se on ehdottomasti parhain The Beatles julkaisu. Olen aikaisemminkin tunnustanut etten ole mikään yltiöpäinen Beatles-fani, mutta ymmärrän heidän asemansa rockin historiassa. Back in the USSR on mielestäni mitä sopivin klassikko tälle sunnuntaille. Se on hieno pastissi Beach Boysien hiteistä, joka saa suun venymään virneeseen. Saisikohan sen sainoitettua uusiksi: "Those Shichuan girls really knock me out, they leave the west behind, and Beijing girls make me sing and shout" hmmm. No, ehkä.




Muita sunnuntaipastisseja voi nauttia täältä.

Elokuvaa ja musiikkia sotaa vastaan

In the smoke in the mud and lead / the smell of fear and the feeling of dread / soon be time to go over the wall / rapid fire and the end of us all.

Itsenäisyyspäivänä oli taas aika väitellä siitä, kumpi Tuntemattoman sotilaan elokuvaversioista on parempi. Kaveri ylisti facebookissa Mollbergin versiota. Painon kaverini kommentin merkiksi “tykkään”. Sitten  käytiin pieni juupaseipäskeskustelu. Molempien elokuvaversioiden puolesta kommentoineet vetosivat todenmukaisuuteen. Vetosipa joku jopa Laineen elokuvan asemaan originaalina. Esitin, että originaalista puhuminen on hieman ongelmallista. Mikä on originaali? Linnan romaani varmaan ennenmmin kuin Laineen elokuva. Toisaalta onko Linnan romaanikaan originaali? Mikä on Sotaromaanin merkitys? Tai mitä pitäisi ajatella siitä, että Linnankin romaani on tulkinta aiheesta jatkosota? Onko se originaali? Kaipa se on ihan yhtä aito ja oikea kuin yhden virvoitusjuomatehtaan jaffa väittää olevansa.

Totesin useiden kommenttien jälkeen, ettei ole välttämättä mielekästä kysyä, kumpi elokuvista on parempi. Se on itse asiassa aivan epäolennaista, vaikka minunkin on oma mielipiteeni helppo sanoa. Mollbergin elokuva hakkaa Laineen mennen tullen. Siihen riittää yksi syy: suhtautuminen sotaan. Niinpä kyseisiä Linnan romaanirakennelman tulkintoja vertaillessa kiinnostavaa on se, miksi ne suhtautuvat täysin eri tavoin sodan järjettömyyteen. 1950-luvvun puolivälissä sotaan suhtauduttiin tietenkin eri tavalla kuin 30 vuotta myöhemmin. Olisi silloinkin silti ollut mahdollista tehdä kunnolla kriittinen elokuva. Tuskin sotaa silloinkaan hauskana asiana pidettiin. Pelkillä Finlandian kohtalokkailla alkuponnistuksilla vakavuutta ei kolmea tuntia yllä pidetä.

Huumori varmasti on ollut sodassa yksi selviytymiskeino, mikä näkyy ja kuuluu sopivassa määrin myös Mollen elokuvassa. Sota on ensi sijassa kuitenkin kauheutta, mikä tulisi myös näyttää. Elokuvien ero suhtautumisessa huumoriin näkyy ja kuuluu erityisen hyvin esimerkiksi Honkajoen (Tarmo Manni/Timo Virkki) rukouksessa, johon myöhempi versio ei tuo lainkaan hauskuutta. Laineen versiossa rukous taas on kuin Mannin esittämä sketsipala. En väitä, etteikö se olisi hauska, mutta väitän, että sen ei kannattaisi olla. Myös elokuvien loput pakottavat minut katsojana erilaisiin askareisiin. Mollbergin elokuvan loppukuva on, kuten eräs ystäväni eilen totesi, yksi elokuvahistorian komeimmista. Kauhea se on, sanon minä, ja juuri siksi – niin, juuri siksi se on yksi komeimmista. Erikoislähikuvaksi rajautuva otos kuolleen nuoren sotapojan paljaasta rinnasta korostaa mielettömyyttä, joka vetää hiljaiseksi.

Kun elokuva päättyi, olinkin hiljaa monta minuuttia. Katkaisin hiljaisuuden vielä ennen nukkumaanmenoa Iron Maidenin laululla "Paschendale", joka löytyy upealta albumilta Dance of Death (2003). "Paschendale" kertoo nimensä mukaisesti ensimmäisessä maailmansodassa Belgian maaperällä käydystä Paschendalen taistelusta. Hienosti lauluun sopiva video on Delbert Mannin ohjaamasta tv-elokuvasta Länsirintamalta ei mitään uutta (1979).



Muita väitteleviä klassikoita löydät täältä.

Jouluhissimusiikin selätys

Kävin eilen Hong Kongissa asioilla. Tämä oli pienoinen virhe, sillä joulukausi on käynnistynyt. Joka paikassa joulukoristeita ja ihmisiä vielä useammassa. Ostosparatiisessa raikaa jouluhissimusiikki ja kaupat pursuaa roinaa. Onneksi Manner-Kiinan puolella Jouluhömppä ei ole vielä kovinkaan suurta, mutta minusta näyttää, että vaurastuva keskiluokka ja rikkaat haluavat kopioda joulun piirteitä, ainakin lahjojen oston jos ei muuta. Monille keskiluokkaisille kiinalaisille amerikkalainen unelma on aivan yhtä tavoittelemisen arvoinen kuin amerikkalaisille itselleenkin. Kiinalaisille kelpaa kulutusjuhla lähes millä verukkeella hyvänsä. 

Minulle iski ihmispaljoudessa joulunalusahdistus vaikkei loskaa ja rapaa ollut mailla eikä halmeilla. Tähän tunnelmaan sopii hölkkäklassikko Chuck Berryn tapaan. Se auttaa ajattelemaan, että parasta tänäkin jouluna on olla oman perheen kanssa.

Muita ostoshölkkäahdistuksen selättäviä klassikoita voi selailla täällä.

Kukä sä oot? Keitä me ollaan?

Onpas hauskaa, mielenkiintoista ja oivallista: minäkin valitsin Black Sabbathia - tai Synkkää Arkipyhää, kuten Aku Ankassa kauniisti nimi suomennetaan. Menen polulle, jonka varrella on hieman oudompia sapattiviisuja. Niiden outoudessa on yllätyksellistä kiehtovuutta.



Muuta outoa ja kiehtovaa klassikkomateriaalia löytyy täältä.

Sapattiklassikko

Black Sabbath on pitkästä aikaa soinut työkuulokkeissani. Siksi päätin, että tänä viikonloppuna sapatti saa jatkua sunnuntaille saakka. It's alright on bändin popahtavampaa, hipahtavampaa materiaalia. Ajattelin, että sunnuntaina on hyvä ottaa kevyesti. Tämä sopii tämän hetkisiin tunnelmiini ihan hyvin. Kaikki on hyvin. Kaikesta huolimatta.

Muista keveistä klassikoista voi nauttia täällä. 

Taistelulaulu (linkin päässä)

Nyt tulee "kurja" klassikko. Sanon vain, että katso aikaisempi blogitekstini, ja siihen linkittämäni laulu. Joskus näinkin. Tai toisin sanoin: hyvä, että taas osallistun. (Hyvä ainakin minun mielestäni.)

Muut klassikot löydät tästä.

Väitöksen kirjoittamisen voimasoitot

Kun kirjoitan, kaipaan monesti musiikkia. Brian Enon Music for Films (2004) on yksi parhaista silloin, kun haluaa taustalle vain hälyä. Toki Enon levy on hyvä muutenkin, mutta kirjoittaessa se on hälyä, joka ei häiritse sanoituksilla. Taustamattona kirjoitustilaani täyttää usein joku iTunesista löytyvä ambientia soittava radioasema. Viimeisin mahtilöytöni on Fluid Radio. Sitä kuunnellessani työhuone ei ole työhuone, vaan jotakin muuta. Ehkä siksi homma luistaa. Aina musiikin ei kuitenkaan tarvitse olla sanatonta.

Väitöksestäni on kulunut kuukausi. Road-elokuvasta kirjoittaessa musiikkia tarvitsee yhtä paljon kuin elokuvien kulkijat kaipaavat vapautta. Ilman musiikkia väitöskirjani, väitän, ei olisi valmistunut. (Vaimoni luuli hyvin hyvin pitkään, että se ei valmistu muutenkaan.) En välttämättä ole vielä valmis palaamaan väitöskirjani lehdille, mutta sen kirjoittamisen tunnelmien tekijöihin palaan.

Samoin kuin elokuvan lajeilla on omat toistuvat piirteensä, myös musiikkivalinnoissani oli toistuvuutta, jopa säännönmukaisuutta. Yritin kuunnella kaikenlaista klassisesta (erityisesti Bachin Brandenburgin konsertot) örinäheviin (tosin vain Opethia, muuta örinää en jaksa), mutta uudestaan ja uudestaan soittimeen löysivät tiensä esimerkiksi Easy Riderin soundtrack, Arctic Monkeysin Favourite Worst Nightmare, Neil Youngin Old Ways, Sigur Rosin Ágætis byrjun, Bruce Springsteenin Greetings From Asbury Park, N.J. sekä Pearl Jamin lukuisat konserttitallenteet. Mahtavia kokonaisuuksia jokainen.

Vaikka olen albumikokonaisuuksien kannattaja, muistan koko prosessista kuitenkin parhaiten joitain yksittäisiä lauluja – sellaisia, jotka uskoakseni onnistuivat vetämään minut veden pinnalle silloinkin, kun pohjakosketus oli senttien päässä.  Ne ovat lauluja, joita ilman myöskään minä en olisi minä. Tässä ne ovat.

Tom Morellon ensimmäinen soololevy, Audioslaven hajoamisen jälkeen ilmestynyt One Man Revolution (2007), on niin ällistyttävän hieno, mahtava kitaravirtuositeettiin liittyvistä odotuksista riisuttu kokonaisuus, että akustisen levyn on sitä tänä päivänä vaikea ylittää. Se on tietoinen protestilaulujen perinteestä, Dylanista ja muista, mutta silti oma itsensä. Morello on yksi niistä musiikintekijöistä, joita arvostan eniten. Levy on aikaansa kommentoiva kokonaisuus. Se pisti aikanaan Bushin hallintoa ja kertoo siitä, mitä on elää maailmassa, jossa ei haluaisi elää. ”Battle Hymns” on sanoitukseltaan niin kauhistuttavan kaunis, että siihen palasin kirjoittamiseni tuskallisilla hetkillä taas ja taas ja taas.



Toinenkin toistuvasti kirjoitustilaa täyttänyt laulu kommentoi kriittisesti Bushin hallintoa. John  Mellencampin Freedom’s Road on samalta vuodelta kuin Morellon Nightwatchmanina julkaisema One Man Revolution. Mellencampin levyn nimilaulu "Freedom's Road" voisi nimensä puolesta kertoa juuri siitä, mistä road-elokuva kertoo: tielle lähdetään hakemaan vapautta. Mutta ei, vapauden tie on laulussa väärää vapautta. Vapaus ei voi olla lyömäase, sillä silloin se ei ole vapautta.

Tekisi mieleni sanoa, että kolmaskin laulu kuvaa samaa asiaa kuin edelliset. Ei ehkä suoranaisesti, mutta kuitenkin. Bruce Springsteenin ”The Ghost of Tom Joad” (samannimiseltä levyltä, 1995). Ehkä itken joka kerta laulua kuunnellessani, mutta siitä huolimatta – tai juuri siksi – se on tehnyt kirjoittamisestani kevyempää. Asiaa on auttanut myös Rage Against the Machinen coverversio (levyllä Renegades, 2000). Ei ole yllätys, että Bruce ja Tom ovat kavereita. Tähän mennessä olen siis soittanut voimallisesti kahta artistia…

Neljännen laulun takia on siirtyminen Iso-Britanniaan, tarkemmin Sheffieldiin. Arctic Monkeysin ensimmäinen levy Favourite Worst Nightmare on mainio poppiin, punkiin ja rähinään siloitellen vievä kokonaisuus. Road-elokuvallisesti minua innostaa erityisesti ”Do Me A Favour”, jossa autolla on aivan oleellinen rooli. Sen jälkeen viidentenä vedän mukaan instrumentaalin… todellisen virtuositeetin ylistyksen, jonka kenties kirjoittamisen hetkellä toivoin tarttuvan näppäimistöä nakuttaviin sormenpäihini: Rushin ”La Villa Strangiato”. Rushilta olisi varmaan road-väikkärin yhteyteen pitänyt valita ”Tom Sawyer” tai ”Red Barchetta”, mutta hei, valitsin parhaan instrumentaalin ikinä. Piste. Oli valtavaa kuulla laulu livenä Rushin edellisessä Suomen-konsertissa. Luulin jo, että sitä ei tule, mutta sitten encoren aluksi. Pam. Siinä se oli. Ehkä sama toteutuu ensi kesäkuussa, jolloin Rush konsertoi Suomessa… muuten syntymäpäivänäni. Kiitos heille myös siitä.

1. The Nightwatchman: Battle Hymns (One Man Revolution, 2007)
2. John Mellencamp: Freedom’s Road (Freedom’s Road, 2007)
3. Bruce Springsteen: The Ghost of Tom Joad (The Ghost of Tom Joad, 1995)
4. Arctic Monkeys: Do Me A Favour (Favourite Worst Nightmare, 2007)
5. Rush: La Villa Strangiato (Hemispheres, 1978).

Laulut voi kuunnella Spotifyssa tästä.