Paluu kotiin

Viimeinen tv-sarja, joka on todella vienyt minut mukaansa ja jota ilman en uskonut tulevani toimeen oli Ed. Sen alkutekstien aikana ainakin kahden ensimmäisen tuotantokauden jaksoissa soi Foo Fightersin ”Next Year”.

Sarjassa Ed "palaa kotiin" pikkukaupunkiin tehtyään suurkaupungissa lakitoimistolle miljoonakuprun ja löydettyään sen jälkeen vaimonsa sängystä postinkantajan kanssa. Tilannekomedian ja nyrjähtäneen saippuaoopperan (eivätkö ne kaikki ole nyrjähtäneitä) yhdistelmäksi luonnehtimaani sarjaa esitettiin Suomessa 2000-luvun alussa vain kaksi kautta, vaikka sitä tehtiin neljä kautta vuosina 2000-2004. Dvd:nä sarjaa ei ikäväkseni ole saatavilla.



Tässä on vielä katkelma episodista 16. Tämä tuskin sanoo monelle juuri mitään, mutta se onnistuuu kuitenkin kertomaan sarjassa piilevästä kepeästä vakavuudesta. Ja onhan Thoreaun kirja aivan mahtava.



Muita musikaalisia tv-muistoja ja vastaavaa: klik.

uusi epämääräisyys

Bossa nova ei ole tosiaankaan minun lajini. Se on aivan liian hienostunutta ja coolia pystyäkseni samaistumaan. Bossa novaa kuunnellessa ei sovi riehua, pitää vain istua kaiken nähneen näköisenä ja sipaista siivu viiniä hienostuneesti. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi Nouvelle Vaguen kaltainen tyylittely iskee. Marc Collinin ja Olivier Libaux:n nerokkuus piilee siinä, että he ovat hoksanneet yhdistää uuden aallon ja punkin bossa novaan. Tämä hassu (ehkäpä postmoderni) tyylisekoitus toimii hienosti. Musiikki on soitettu ammattitaidolla ja kieli tukevasti poskessa. Valitsin esimerkiksi Dead Kennedys:in Too drunk to fuck -biisistä tehdyn version. Se svengaa uskomattomalla tavalla. Bossa novan keveys yhdistettynä Jello Biafran ironiniaa tihkuviin sanoituksiin on vastustamaton yhdistelmä. Kuten on laulajan, Camillen esityskin. Hän kuullostaa siltä, kuin olisi napannut laulussa mainitut 16 olutta juuri ennen biisin alkua. Toisaalta Camillen ääni tihkuu himoa. Seireenin keimaileva kutsuhuuto vie mukaansa. Hänen äänensä tuntuu suorastaan kuorivan housut päältäni. Se saa minut tuntemaan syyllisyyttä vaikka olen vain avannut korvani, en muuta.



Muita epämääräisyyksiä voi hoippua kuuntelemaan täällä.

Kasarikakkaklassikko

Alphaville: Big in Japan
Olin nuori 80-luvulla. Tämä oli osa sen ajan ääniraitaani. Tämä on ihan rehellistä saksalaista syntikkapaskaa. Siksi se onkin pakko tänään nostaa sunnuntaiklassikoksi. Tokio odottaa.



Muita marssimusiikin helmiä voi hehkutella täällä.

Wake from your sleep...

Tänään saatte kauan sitten kirjoittamani tosipohjaisen runon. En muovaa sanoille kummempaa kehystarinaa, mutta tunnelman saatte. Runo kytkeytyy mielessäni Radioheadin lauluun ”Exit Music (for a film)”, mutta en pysty selvärajaisesti sanomaan, miksi näin on. Kenties kyse on laulun tiivistämästä menetyksen surusta. Jostain syystä laulu alkoi muutama tunti sitten soida päässäni. Sen jälkeen tuli mieleeni taas tämä runo. Se oli pakko kaivaa esiin.

Kiristävissä vakosamettihousuissa
hyppäsin pellolle heittämään
kuperkeikkaa.

Vauhdissa ammuin
varjossa makaavaa lehmää ja osuin
keskelle pehmeätä paskaläjää.
Vieressä kaveri nauroi viimeistä päivää.

Hän otti vanhemman naisen
äkkipikaistuksissaan metsän siimeksessä
ampui itseään ohimoon.

Tungin housut saunanpesään, pesin pääni
ja katosin kaupunkiin.



Muita laukauksia on täällä.

Hallelujah

Teemalla oli Leonard Cohen -ilta. Sen innoittamana yksi hienoimmista covereista ikinä. Jeff Buckley, olkaa niin hyvät.



Muuta vastaavaa ja vastaamatonta.

Vapaaehtoiset

Sattumalta olemme Tommin kanssa olemme päätyneet 60-luvulle tällä viikolla. Olen viime aikoina pohdiskellut tuota aikaa kahdestakin syystä.
Kävimme joululomalla Vietnamissa. Siellä on aika vaikeata vältellä Vietnamin sotaa (ei se minua haitannut). Esimerkistä käynee seuraava: teimme päivä retken Mekong-joelle. Bussiin astuessa opas esitteli itsensä kohtuullisen vaikeaselkoisella englannilla; "Sodin amerikkalaisten puolella. Olin 18-vuotias, kun minut määrättiin armeijaan tulkiksi. Olisin halunnut opiskella lääkäriksi." Tämän jälkeen hän selitti, miten "Vietnamilaiset ovat rauhaa rakastava kansa ja rakastavat turisteja, jotka tuovat rahaa köyhään maahan."
Luen James Ellroy:n brutaalia American Underworld trilogiaa, joka sijoittuu 60-luvun amerikkalaiseen hämärään. Se on komea sekoitus todellisuutta ja tarua. Se piirtää säälimättömän kuvan maasta, jossa kyyniset lainvartijat, moraalittomat poliitikot ja järjestäytynyt rikollisuus hallitsevat maata varjoista.
Tämä innoitti pitkästä aikaa kuuntelemaan Jefferson Airplane:a. Etenkin Volunteers LP:n nimikkobiisi kuullosti mukavan tuoreelta taas kerran. Se on yksinkertainen kutsuhuuto vallankumoukseen. Sanoitus on ytimekäs ja ajaton. Nykyinen mielenosoittajasukupolvi voisi mainiosti laulaa tätä laulua.

Muita vallankumouslauluja voi kuulla täällä.

Union Song

Onhan näitä bändejä, mutta vain yksi The Bändi. The Bandin nimeä kantava, vuonna 1969 julkaistu toinen albumi on yksi hienoimmista rockin historiassa. Se ei ole mikään varsinainen konseptialbumi, mutta orkesterin soinnin hioutuneisuus, brassailematon tietoisuus juurista ja omista taidoista, käy yhdenlaisesta konseptista. "Äijämusiikkia", yksi tuttu totesi. Juu, miehet soittavat, mutta se on ilmauksen selitukseksi huono. The Bändi sopii kaikille, jotka haluavat saada musiikista virheettömyyden tunteen - mitä se sitten tarkoittaakin. Orkesterin soiton yhtenäisyydessä on kuitenkin rentoutta ja tiukkuutta, jota kuulee harvan kokoonpanon levyillä. Toki The Band oli päässyt hieman harjoittelemaan ennen omia levytyksiä, ensin Ronnie Hawkinsin taustabändinä (tuolloin The Hawksina) ja sitten Sir Bobin taustalla 1960-luvun puolimaissa. Kivat koulut tuli käytyä.

The Band -albumin päättää “King Harvest (Has Surely Come)”, joka liikkuttaa minua paitsi sävellyksenä, niin eriyisesti sanoituksen takia. The Band tulee vasemmalta ja kovaa, vaikka ei mitään teesiä esitäkään. Viljelijöitä, ammattiyhdistykseen liittymistä, lakkokehotuksia. Hitto, laulu tuo jostenkin mieleen Stenbeckin Vihan hedelmät ja John Fordin siitä tekemän komean, Hollywoodissa poikkeuksellisen elokuvan. Mielleyhtymä vain parantaa laulua.

Studiossa taltioitu versio päättyy kohdassa 04:30.



Muiden tämän sunnuntain “bändien” jäjille pääsee täältä.