Kaupunkeja

Erisnimin nimettyjä lauluja on paljon. Varsinkin naisten nimet ovat olleet suosittuja. Pelkästään Rollareilta löytyisi varmasti levyllinen naisen nimeä kantavia biisejä: ”Carol”, ”Susie Q”, ”Lady Jane”, ”Miss Amanda Jones”, ”Angie” ainakin aluksi. Lista paisuisi huomattavasti, jos mukaan laskettaisiin sen perusteella, että nimessä on jokin naiseen viittaava sana, kuten lauluissa ”Factory Girl”, ”Honky Tonk Woman”, ”Crazy Mama” tai vaikka ”Bitch”. Ja Toto-nimisen liirumlaarumin amandoista, pameloista ja roseanneista ei tässä yhteydessä puhuta mitään. Naiset ansaitsevat tällaisenkin listansa, mutta he eivät ole listan aiheena nyt.

Listani aiheena ovat toiset erisnimet: kaupungit. Kaupungeista on ylistyslauluja ja negatiivisempiakin lauluja tehty niin paljon, että joistain kaupungeista voisi laatia oman listansa. Tällainen on esimerkiksi Los Angeles, jota käsittelevistä lauluista voisi laatia vaikka kolme topvitosta. Minunkin listalleni ilmestyy kaksi Los Angeles –biisiä. Harhailin viime sunnuntaina vielä toistaiseksi vieraan kaupungin kaduilla. Ylitin jokea yhtä ja toistakin siltaa pitkin. Fyysisestä maiseman kohdasta muodostui metaforinen – aasinsilta.

Springsteenin ”Atlantic City” on taas kerran laulu, jonka vaimokin hyväksyisi. Nebraskan (1982) kakkosbiisin hieno livetaltiointi löytyy The Seeger Sessionsin perään purkitetusta levystä Live in Dublin (2007), joka on paras konserttitaltiointi aikoihin. Colosseumin ”Lost Angeles” löytyy jenkkijulkaisusta The Grass is Greener (1970), mutta myös hämmästyttävänä, usean minuutin kitarasooloiluna vuoden myöhemmin ilmestyneestä konserttitaltioinnista. Colosseumin konserttivetoon sopii oivallisesti sanonta ”oksat pois”, sillä viisitoistaminuuttisen tunnelmoinnin päätteeksi maailma tuntuu olevan tässä eikä muuta kaipaa. Mukavaa on myös se, että biisi ei mairittele kohdettaan. ”Take me away if you please, get me away from Lost Angeles”, todetaan laulun päätteeksi.

Lisää konserttitaltiointeja: Crosby, Stills, Nash & Youngin Four Way Streetillä (1971) nelikko tulkitsee intensiivisesti Graham Nashin laulun ”Chicago”, joka ilmestyi vuotta aiemmin Nashin soololevyllä Songs for Beginners. Chicagon vuoteen 1968 viittaava poliittinen tausta löytyy lyhyesti täältä. Rainbow on oma lukunsa: Ritchie Blackmore oli teinipojan kitaristikuningas. Ja lopuksi: tuskin on yllättävää, että Jacques Brelin ”Amsterdam” löytyy livelevyltä. Niin ja Hectorista ei kannata tämän yhteydessä puhua mitään.

1. Bruce Springsteen: Atlantic City (Nebraska, 1982)
2. Colosseum: Lost Angeles (Colosseum Live, 1971)
3. CSNY: Chicago (Four Way Street, 1971)
4. Rainbow: Lost in Hollywood (Down to Earth, 1979)
5. Jacques Brel: Amsterdam (Enregistrement Public à l’Olympia, 1964)


Video: "Atlantic City", Live in Dublin (2007)

Jottei totuus unohtuisi...

Alla olevasta kuvasta voi lukea täällä jo aiemmin pienimuotoista sanailua herättäneen arkaluontoisen materiaalin krediitit. Tämä saattaa jopa kiinnostaa jotakuta. Jouko Aaltosen mukavan punk-dokumentin nähtyäni tämän kasetin sisältö alkoi taas pyöriä päässäni kuin loppuun ajettu kelanauhuri, joka räpsäyttää nauhaa tasaisesti joka kierroksella. Onko TEHO siis punkia? Usein kasetista ei ainakaan saa selvää - tai paremminkaan sitä ei ymmärrä. (Tosin ymmärryksen puute vaivaa minua monia bändejä kuunnellessani.)

Jos haluat hähdä kuvan suurempana, press play on tape... eikun klikkaa kuvaa.

"Did you understand the music Yoko, or was is all in vain?"

Ajattelin seurata aikaani ja kunnioittaa naistenpäivää viikon myöhässä.  Kunnioitukseni naisia kohtaan ajattelin osoittaa rustaamalla top vitosen naismuusikoiden biiseistä ja jättää sen lähettämättä kahtenasatana tekstiviestinä vetyperoksidi blondille.

Itseasiassa todellinen syy tähän listaan on Amber Webber. Hän laulaa varsin omalaatuisella äänellä Lightning dust ja Black mountain -nimisissä kokoonpanoissa. Ihastuin ääneen lähes heti, kun sitä kuuntelin työkaverin suosituksesta. Viimeisen viikon olen ahkerasti kuunnellut Amberin värisevää ääntä. Naisten osuus rock-musiikissa saisi tasa-arvovaltuutetun itkemään virka-auton takapenkillä, jos joku tilaston asiasta laatisi. Pikainen vilkaisu omaan levyhyllyyni todistaa tätä kylmää tosiseikkaa; rock on nuorten miesten pätkätyötä, joka useasti päättyy kuuden jalan syvyydessä. Useimiten naisen rooli on kovin perinteisesti mikin ja styrkkarin välissä taustalaulajana. Ja myönnän: en ole erityisesti suosinut naisartisteja, kuten pikkuveljeni jonka levykokoelma jossakin vaiheessa koostui lähes ainoastaan naisartistien teoksista. En ole varma mikä veljeäni moiseen ajoi, mutta yhtä kaikki omissa kokoelmissa on vähän naisten musisointia. Hetken mietinnän jälkeen oli kuitenkin helppo löytää viisi kovaa kimmaa ja kaunista biisiä levyjeni lomasta. Jo yllämainitun Amberin lisäksi valitsin tähän listaani Janisin, jonka ääni ja elämä saa vanhemmankin rock-konstaapelin ihokarvat elämään. Arethan (pelkkää respektii meikäläiseltä), Mariannen ja Sherylin. Marianne Faithfullin raakkumisessa on sitä samaa kovan elämän tuomaa sointia kuin Johnny Cashillä. Se vain yksinkertaisesti vie jalat alta. Sheryl on kyllä vähän höyhensarjalainen tällä listalla, mutta varsinkin listatussa biisissä Sheryl kuulostaa varsin hunajaiselta. Ei sitä muita perusteluita sitten oikeastaan tarvita. Ai Niin: Yoko Ono ei milloikaan tule kuulumaan naisartistisuosikkeihini.

1. Lightning dust: Castles and Caves (Lightning dust)

2. Janis Joplin:Mercedes Benz (Pearl)

3.Aretha Franklin: (You make me feel like) a natural woman (Lady Soul)

4. Marianne Faithfull: The Ballad of Lucy Jordan (Broken English)

5. Sheryl Crow: All I wanna do (Tuesday night music club) 

Oopiumia kansalle

Huomenna, työviikon päätteeksi, hyppään junaan, joka vie Tampereen filkkareille. Koska musiikki ja elokuva kuuluvat yhteen, laadin topvitosen elokuvaa käsittelevistä lauluista. On lukematon määrä lauluja, jotka panevat aivojen valkokankaan näyttämään elokuvaa. Yksi sellainen on Panun täällä johonkin listaan livauttama Blue Öyster Cultin "(Then Came) The Last Days of May". Erinomainen, mystisen road-elokuvan tunnariksi sovelias biisi, jonka loppu on avoin.

Nyt en kuitenkaan listaa biisejä, jotka kertomuksensa puolesta tai muuten ovat elokuvallisia, vaan suoranaisesti elokuvaa käsitteleviä. Yksi sellainen - hieman laajemmin katsoen - voisi olla Alan Parsonsin Sigmund Freudin uraa ja elämää seuraavan Freudiana-levyn avausraita, instrumentaali "The Nirvana Principle". Näin on tietenkin siksi, että hyvällä elokuvalla on kyky viedä nirvanaan. Olkoon tuo tamimainen nirvanaprinsiippi kehys listalleni.

Vielä ennen listaa: Tampereen elokuvajuhlat ja musiikki liittyvät tänä vuonna toisiinsa ainakin perjantain Punk-illan tai -yön takia. Pitäisiköhän vielä vetää hätäisesti irokeesi ennen matkaa ja sitten juosta kuin villi lapsi...

1. Radiohead: Exit Music (for a Film) (Ok Computer)
2. Genesis: The Cinema Show (Selling England by the Pound)
3. Neil Young: Motion Pictures (On th Beach)
4. King Crimson: Frame by Frame (Discipline)
5. Die Toten Hosen: Bonnie & Clyde (Opium fűrs Volk)

Our house is very, very fine house

Ajattelin laittaa Tommin talon viereen toisen uudisrakennuksen pystyyn. Nämä on valikoitunut lauluista, jotka vuosien varrella ovat joko liittyyneet suoraan asumiseen, kuten tuo Queen:in laulu (Olen soittanut sitä aina viimeisenä lauluna ennen kuin stereot on pakattu muuttoa varten). Ja lauluista, joiden sanoitukset koskettavat asumista tavalla, joka on jollain tavalla joko riipaiseva (Keba) tai huvittava (Madness). Grand Hotel on taas muistutus niistä kaikista hotelleista, joita olen elämäni aikana pitänyt kotina kotoa poissa olessani.

1. Crosby, Stills, Nash and Young: Our House (Deja vu)

2. Queen: Leaving home ain´t easy (Jazz)

3. Keba: Tänään kotona (Koko ajan go-go)

4. Madness: Our House (Madness)

5. Procol Harum: Grand Hotel (Grand Hotel)

TEHOkas kuva?

Olen ajatellut laatia levyjen (nimenomaan älppärien) kansitaiteen kärkiviisikon. Siitä tulee kovasti rajattu, sillä tyydyn valitsemaan levyistä, jotka löytyvät omasta hyllystä, mutta eiköhän sieltä viisi soveliasta saa tänne raavittua.

Sen listan julkistaminen ei kuitenkaan ala vielä. Tässä oleva kasetin kansikuva ei pääsisi listalle, vaikka sillä toki on ansionsa. Kansikuvan suojassa olevasta äänitteestä lienee puhuttu täällä yhden viestin kommenttilaatikossa.

Talo on the Hill

Talot olivat käyttäytyneet huonosti: jäsenet oli tahallisesti asetettu asentoihin ja järjestyksiin, joilta halusi peittää silmänsä. Myös alusta, jolla talot seisoivat, oli joko upottava tai pakokaasun täyttämä. Hän ei saanut hengitettyä, mutta naurettua hän sai, vaikka hänen vierailuissaan ei mitään naurettavaa ollut. Päivän aikana monessa vieraassa talossa käytyään hän päätti antaa taloille yhden mahdollisuuden vielä illalla. Hän alkoi listata taloista kertovia lauluja. Lista muodostui seuraavanlaiseksi:

1. Neil Young & Crazy Horse: Mansion on the Hill (Ragged Glory)
2. Kauko Röyhkä & Narttu: Talo meren rannalla (Pikku enkeli)
3. The Nits: House of the Sleeping Beauties (Giant Normal Dwarf)
4. Talking Heads: Burning Down the House (Speaking in Tongues)
5. The Nightwatchman: House Gone Up in Flames (One Man Revolution)