Ruosteraitoja kasareissa

Minuun ei tänään tämä junaa tunneliin estetiikka pure. Olen liian vakavissa tunnelmissa. Ajattelin jatkaa tätä oman elämäni Indiana Jones:maista historian väärentelyä. Käteeni osui eilen levy hyllystä Yello:n levy. Yello oli 80-luvulla ultra cool musiikillinen coctail. Tästä rynnistin lyhyen aasinsillan yli ja ajattelin omistaa seuraavan listan tälle musiikillisesti kummalliselle vuosikymmenelle. Itselleni se on tietysti tärkeää aikaa, olenhan tullut täysi-ikäseksi (en aikuiseksi) tuolloin. On myös myönnettävä, että musiikillisesti löytyy hieman häpeällisiä valintoja tuolta ajalta. Murheellisista puhumattakaan.

Tähän väliin on hyvä kertoa eräs suloisen karvainen muisto 80-luvulta. Ystäväni Enzo (omaa sukua Allegro) Ferrari lähetti minulle kirjeen Amerikkaan, jossa olin vaihto-oppilaana. Ruutupaperille oli kirjoitettu lyijykynällä: "Lynott on kuollut." Kaukana kotoa itketti ja nauratti yhtäaikaa. Olimmehan Enzon kanssa humaltuneet Phil Lynottin ja Thin Lizzyn tahdissa.

On syytä myös tunnustaa muutama häpeällinen tosiasia 80-luvulta. Kyllä, omistin Culture Clubin levyn (levy tosin varastettiin jossain bileissä. Vain kannet jäivät minulle.) Tunnustan, Mielestäni Duran Duranin Girls on film oli TOSI hyvä musiikkivideo (en enää ole asiasta kovinkaan varma). Kaiken kaikkiaan oma muistinvarainen vaikutelma on, että 80-luvulla rock jäi jotenkin olkatoppausten, pastellivärien ja kumisevien rumpusaundien varjoon. Siksi teen tämän listan, kuin itsellenin todistaakseni, että muistikuvani on väärässä.

1. Phil Lynott: Dear Miss Lonely Hearts (Solo in Soho)

2. Simple Minds: Don't you forget about me (Breakfast club soundtrack)

3. Peter Gabriel: Big time (So)

4. Bruce Springsteen: My hometown (Born in the U.S.A.)

5. John Cougar Mellencamp: Rain on the Scarecrow (Scarecrow)

Juna

Alla oleva kuva toimittaa cliffhangerin virkaa.
Matkustin tänään junalla.
Junaan liittyviä lauluja on tehty paljon.
Huomenna juna tulee...
hear a slow train coming...

Lainapeitto

Joskus tuntuu, että cover-biisit ovat muusikoiden sisäpiirin vitsejä, mutta parhaimillaan tietysti hienoja tulkintoja ja kunnianosoituksia. Minusta ne ovat jo pitkän aikaa olleet kiehtovia, koska niiden avulla tämmöinen nuottikorvaton tumpelokin oppii ymmärtämään, että sävellyksiä voi tulkita monella tavalla. Muistan kuitenkin aluksi halveksuneeni näitä lainoja, kun luulin, että originaaliteetti vaatii omaa sävellystyötä. Myöhemmin (muistaakseni tuon BÖC:in Born to wild:in  ja Franklinin Respect:in myötä) olen oppinut ymmärtämään tulkintaan liittyvää kauneutta. Keikalla ollessa on hienoa kuulla Covereita, koska se jotenkin alleviivaa minulle konsertin ainutlaatuisuutta. Silloin tuntee olevansa osa sisäpiiriä, ymmärtävänsä vitsin.

Top 5 live coverit:

1.Blue Öyster Cult (Steppenwolf): Born to be wild (on your feet or on your knees)

2.R.E.M (Susanne Vega): Tom´s Diner (Near wild Heaven CD single)

3.Bob Seeger (Tina Turner): Nutbush city limits (´live´bullet)

4.Lynyrd Skynyrd (Robert Johnson): Crossroad (one more from the road)

5.The Black Crows (Otis Redding): Hard to Handle (Live)

Top 5 studio Coverit:

1. Aretha Franklin (Otis Redding): Respect (I never Loved a man the way I love you)

2. Nazareth (Joni Mitchell): This flight tonight (Loud´n´proud)

3. Gary Jules (Tears fo fears): Mad world (Trading snake oil for wolftickets)

4. The Honeydrippers (Ray Charles): I got a woman (Vol.1)

5. Living Colour (Talking Heads): Memories can´t wait (Vivid)

  

Cover me

Taas koittaa viikonloppu. Se tulee usein kuin suojaksi arjen sadetta vastaan. Viikonloppuna – heti perjantaista lähtien – alkaa elämä. Toki työkin voi olla elämää, ja toisinaan se hienolta tuntuukin, mutta nyt ei ole moiseen väitteeseen mahdollisuutta. Ei ole ollut aikoihin.

Musiikissa elämä voi tarkoittaa paitsi uuden synnyttämistä niin myös jonkin olemassa olevan kaaren jatkamista, uusien vaatteiden pukemista. Lainakappaleet ovat parhaimmillaan biisille tarjottuja uusia vaatteita, mutta ei mitään keisarin uusia vaatteita. Lainassa pitää kuulua lainaajan merkki, siksi tehdäänpä-tämä-niin-kuin-ennenkin –pelehtiminen on turhaa. Onnistunut cover kovertaa biisiin uutta eloa ja tarjoaa ponkaisualustalleen uudenlaisen, entistä kestävämmän suojan, uudet seinät ytimen ympärille.

Koska musiikki ei elä pelkästään rypistyksestä vaan ihmisten äänistä, konserteissa esitetyt coverit ovat tärkeitä. Ihmisten äänet glorifioivat kappaleen entisestään ja antavat kuulijalle suojan yksinäisyyttä vastaan. Siksi haluaisin autiollesaarelle mukaani pääosin live-taltiointeja. Tosin en haluasisi autiolle saarelle - ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Tämän pakonomaisen liirumlaarumin jälkeen haluan laatia omiksi top 5 -listoikseen sekä studio- että livecoverit. Alkuperäinen esittäjä on suluissa.

Studio

1. Dave Alvin (Bob Dylan): Highway 61 Revisited (Highway 61 Revisited Revisited)
2. Rage Against the Machine (The Rolling Stones): Street Fighting Man (Renegades)
3. Scott Walker (Jacques Brel): Mathilde (Scott)
4. Metallica (Bob Seger): Turn the Page (Garage Inc.)
5. Johnny Cash (Soundgarden): Rusty Cage (Unchained)

Live

1. Pearl Jam (Victoria Williams): Crazy Mary (New York, July 8th 2003)
2. Nazareth (J.J. Cale): Cocaine (Snaz)
3. The Rolling Stones (Chuck Berry): Carol (Get Yer Ya-Ya’s Out)
4. Bruce Springsteen & the E Street Band (Woody Guthrie): This Land Is Your Land (Live/1975-1985)
5. Jimi Hendrix (Chuck Berry): Johnny B. Goode (Johnny B. Goode original video soundtrack)

Rock valkokankaalla

Musiikki on olennainen osa elokuvaa. Turhan usein ajatellaan, että elokuva olisi vain silmälle luotu spektaakkeli. Kokemuksessa yhtä tärkeä kuin kuva - toisinaan jopa tärkeämpi - on ääni. Tätä voi kotona vaikka testata niin, että katsoo jotakin suosikkielokuvaansa ilman ääntä. Tai voi vaikka soittaa Collateralin (Michael Mann, 2004) taustalla siinä yhdessä tietyssä kertakaikkisen upeassa kohtauksessa Audioslaven "Like a Stonen" sijaan Alma Cogania tai Nina Simonea huomatakseen, mikä merkitys musiikilla on.

Yhtenä propagandakeinona natsit esittivät toisen maailmansodan aikana elokuvanäytösten alkukuvina uutisia rintamalta. Kuvissa nähtiin muun muassa brittiläisiä tankkeja ja taustalla soi lastenmusiikki, joka sai tankit näyttämään leluilta. Näin valettiin uskoa kolmannen valtakunnan ylivoimaan. Musiikki on siis olennainen osa elokuvaa.

Sitten on rockelokuva, jossa kohteena on nimenomaan musiikki, sen luomiseen ja esittämiseen niin positiivisesti kuin negatiivisestikin vaikuttavat tekijät. Tässä olevassa top 5 -listassa on vain dokumentaarisia rockelokuvia. Fiktioista voisi luoda oman listan. Varmasti joukossa olisi ainakin Panun listaama Spinal Tap (Rob Reiner, 1984). Minun listassani itse oikeutettu sijansa on Woodstockilla (1970). Siinä on upeita esiintyjiä: festivaalin toinen ja kolmas päivä... huh, mikä esiintyjäluettelo. Mutta Woodstock on myös kulttuurisena dokumenttina vertaansa vailla. Vielä ennen listaa kuva Snoopysta ja Woodstockista...

1. Woodstock (Michael Wadleigh, 1970)
2. No Direction Home (Martin Scorsese, 2005) - Bob Dylan
3. Last Waltz (Martin Scorsese, 1974) - The Band vieraineen
4. The End of the Century - The Story of Ramones (Jim Fields & Michael Garmaglia, 2004)
5. Freebird... The Movie (Jeff G. Waxman, 1996) - Lynyrd Skynyrd

Nature Boy

Ilmastonmuutoksesta on tehty yllättävän vähän biisejä. Tarkoitan, että siitä on tehty vähän listaamisen arvoisia kipaleita. Lähestymistä voi kuitenkin laventaa sen verran, että luontoon jotenkin haitallisesti vaikuttava toiminta tai sen kuvaus riittää oikeuttamaan viisun pääsyn listalle.

Tässä välissä käännyn sivutielle: autolla ajaminen on mukavaa. Kaikki eivät välttämättä ole aina halunneet nähdä autolla huristelua luontoa tuhoavana. Ainakaan autoteollisuudelle se ei olisi kovin järkevää. Kai me muuten ajelisimme hiljaisilla vetyautoilla ja ihmettelisimme, miksi kolareita sattuu enemmän. Kaikki vaatii tottumista, myös hiljaisuus ja autottomuus. Fordin T-mallista lähtien autojen on mainostettu vievän ihmiset luontoyhteyteen. On hienoa, että tuohon yhteyteen tarvitaan auto. Miksi siis luopua autosta? Ja kun tänään kaikki mainokset vielä huutavat suorituskyvyn kustannuksella "ekoautoa", niin eikö maailma jo ole pelastetu? Mikä ihme on tuo ekoauto? Ainakin oxymoron, kuten matala pilvenpiirtäjä, pyöreä neliö tai citymaasturi.



Sitten paluu päätielle, jolle päästyämme autoradio soittaa perätysten seuraavat viisi luonnon kehityskulkuun jollain tavoin kantaaottavaa biisiä:

1. Coldplay: Politik (Rush of Blood to the Head)
2. Midnight Oil: Hercules (Species Deceases)
3. Yes: South Side of the Sky (Fragile)
4. System of a Down: Dreaming (Hypnotize)
5. Police: Walking in Your Footsteps (Synchronicity)

Top 5 Rock leffat

Tommi ehdotti vienosti top viitosta rock-leffoista ja aihe on niin vastustamaton, että pistän sen narulle samantien. 

1. This is Spinal Tap (Rob Reiner, Harry Shearer et al)

2. 200 Motels (Frank Zappa and mothers of invention)

3. Kids are alright (The Who) 

4. Last Waltz (The band, feat. Bob, Neil, Emmylou...)

5. The Wall (Pink Floyd)