Sunnuntaina ei sada aina

Sunnuntaina on aivan omanlaisensa tunnelma. Toisinaan kaikki on iisii ja toisinaan heti aamusta kalvaa ahdistus siitä, että tässä tämäkin viikonloppu oli. Tänään heräsin hetken vaimon ja pojan jälkeen. Ehkä olen tulossa vanhaksi tai olen jo vanha, kun totean, että nukkuminen on luksusta. Kun nousin ylös ja astelin olohuoneeseen, näin vaimon ja pojan katsomassa lastenohjelmaa. Mukavaa. Leppoisaa. Päätin listata topvitosen tämän sunnuntain fiiliksestä.

1. Ville Leinonen: Lumiaurojen laulu (Suudelmitar)
2. Scorpions: Loving You Sunday Morning (Love Drive)
3. Beck: We Live Again (Mutations)
4. Tom Petty: It's Good to Be King (Wildflowers)
5. Cat Stevens: How Can I Tell You (Teaser and Firecat)

Lista muuttui alkuperäisestä ensimmäisen biisin osalta...
Jostain kumman syystä päätin aamukahvin juotuani lähteä lumitöihin. Homma riitti: opiston pihamaa ei ole aivan pieni. Jos joskus hommaamme omakotitalon, kannattanee miettiä pihan kokoa lumitöidenkin kantilta. Minä ne lumityöt kuitenkin tulen tekemään. Koska Scorpions oli aluksi listani kärjessä, saat niin halutessasi katsoa tästä 1980-luvun puolivälin ylittäneen viiksihevipoppoon (tässä myös sukkahousuhevin, ks. kitaristi Matthias Jabsin keltamustaraidalliset housut!) esittävän listani biisin lavalla. Vau.

Isä, poika, perhe, koti

Unohtakaamme jo antimarket (ainakin hetkeksi). Jotta hyppäisin asiasta hetkeksi sivuun, laadin yhden uuden listan. Olin tänään pojan kanssa kaksin. Teimme lumiukon, kävimme pulkkaretkellä, rakensimme palikoista torneja, kaasimme tornit ja katsoimme Hupsis herroja. Mukava oli päivä, vaikkakin jo aamupäivällä näkyneet vaisuuden merkit osoittivat alkuillasta, että pojalle oli noussut kuumetta. Mielessä pyöri, aina sopivissa väleissä, biisejä, joissa ainakin jollain tasolla lauletaan isästä, pojasta, perheestä. Tässä top 5 kyseisestä neliöstä:

1. Buffalo Springfield/Neil Young: I am a Child (Retrospective/Decade)
2. Nick Cave & The Bad Seeds: The Good Son (The Good Son)
3. Bruce Springsteen: My Father's House (Nebraska)
4. Nits: Home Before Dark (Henk)
5. Bob Dylan: It's Allright, Ma (I'm Only Bleeding) (Subterranean Homesick Blues)

Hullujen päivien soundtrack

Tämä antimarket -liike on riistäytymässä käsistä. Naureskelimme ajatukselle ideaalista shoppailu-soundtrackista. Vaimoni ehdotti Stockmannin hullujen päivien soundtrackiä. Koska olen aina sydämeni pohjasta inhonnut kyseistä festaria, ajatus tuntui erinomaiselta. Tarkoituksena olisi selvitä tavaratalon läpi tällä top 5 -happilaitteella.

1. Johnny Mandel: Suicide is painless (M*A*S*H soundtrack)

2. Dire Straits: Money for Nothing (Brothers in arms)

3. Steppenwolf: For ladies only (For ladies only)

4. Metallica: St. Anger (St. Anger)

5. The Byrds: America´s great national pastime (History of the byrds)

Lupaan, että tämä on viimeinen antimarket top 5 vähään aikaan.

 

Antimarket music, nonstop

Ensimmäisen kerran kuuntelin tavaratalossa taustamusiikkina soivaa hälyä tietoisesti parikymmentä vuotta sitten. Kesätyöpaikalla oli aikaa kuunnella - tai vaikka ei ollut, joutui kuuntelemaan. Tietoista kuuntelu oli siksi, että hölmösti valittu musiikkikin tarjosi helpotusta tylsään työhön. Kuuntelin varmasti väärin, sillä eihän kauppojen myynnin maksimoimiseen tarkoitettua musiikkia kuulu kuunnella. Sen varmaankin ajatellaan tiedostamattomasti vaikuttavan ostopäätöksiin esimerkiksi niin, että kun taustalla soi Panun omaan listaansa kirjaama "Instant Karma", kiiruhtaa kaupan käytäviä tallaava kahvihyllylle valitsemaan itselleen sopivan pikakahvin.

Esitän tässä oman antimarkettiin sopivan musiikin top 5 -listani. Näitä soittavassa kaupassa minä haluaisin käydä:

1. Manic Street Preachers: We Are All Bourgeois Now (Lipstick Traces)
2. YUP: Kaikki on hyvin (Normaalien maininnousu)
3. Rage Against the Machine: Bulls on Parade (Evil Empire)
4. The Beatles: You Never Give Me Your Money (Abbey Road)
5. Foo Fighters: All My LIfe (One by One)

Lost in a supermarket

Ajattelin jatkaa tätä arkirealismin luuviitosia. Se ei ollut kovin tietoinen päätös, mutta ajatus pilkahti aivoiksi kutsuttuun herneenpalkooni ollessani ruokaostoksilla marketissa. Olin valikoimassa sipuleita kasasta, kun tajusin, että marketin äänentoistolaitteisto (kuinkahan moni edes huomaa, että marketeissa soi aina taustamusiikki?) soitti Lennonin Instant karma -biisiä. Kyseinen laulu on mielestäni aina ollut John-vainaan parhaita. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi se kuullosti marketiin yhtä sopivalta kuin Karalahti shakkiturnaukseen. Siinä kasviksia näpelöidessäni aloin muistella, että vastaavia kovakontrastista markettimusiikin helmiä ole kuullut aikaisemminkin. Helmiä, joiden sisältö ei istu kulutusyhteiskunnan peruspilarin, marketin, tunnelmaan. En kuitenkaan pystynyt muististani kaivamaan viittä marketissa kuultua, joten tässä tulee hypoteettinen antimarketti top 5:

1. John Lennon: Instant Karma

2. Nick Cave and the Bad Seeds: Mercy seat (Tender prey)

3. The Clash: Lost in a supermarket (London Calling)

4. Pelle Miljoona: Olen työtön (meillä menee lujaa)

5. Red Hot Chili Peppers: Special secret song inside (Uplift mofo party plan)

Wake up it's a beautiful morning!

Ensimmäisen c-kasetini oli Joan Jett & The Blackheartsin "I Love Rock ’n Roll". Nimensä mukaisesti se oli rokkia. Ensimmäinen lp-levyni oli Tapani Kansan "Rokkivaari Hotanen". Sekin oli rokkia, joskin vain sanatasolla. Toisen levyni sain, kun isä toi pyyntöni mukaisesti Ruotsin-matkaltaan Whitesnaken "Saints & Sinnersin". Sergel Musikista ostettu lätty oli todellista rokkia. Taisin olla 13-vuotias. Onneksi en tuolloin nähnyt Coverdalen heiluttavan mikkitankoa jalkojensa välissä. Ja vaikka en fallista uhoamista tuolloin vielä nähnyt, rokin perusta sydämeeni oli laskettu. Kuten Coverdale lauloi: I ’m rough and ready... Ja minä oli, sillä minut oli herätetty

1980-luvun puoliväli oli heavyaikaa. Johonkin aikaan kaikki asiat olivat “heviä” siihen mittaan, että jotkut nimittevät minua Hevi-Tommiksi. Oikeastaan kyse ei suinkaan ollut heavysta. Kiss, Scorpions ja AC/DC eivät ole heavya, vaan rokkia. Sitä en tajunnut teininä, mutta mitä siitä. 80-luvun puolen välin jälkeen musiikkimakuni laveni: Dire Straits avasi ovet koko musiikkimaailman tulla tyköni. Ja sitähän alkoi tulla. Taas minut oli herätetty.

Heräämiseen tarvitsee musiikkia niin kuin nukahtamiseenkin. Minä ainakin pystyn nukahtamaan hyvin, vaikka Henry Rollins Band pauhaisi vihaista virttään kaiuttimista. Nyt kuitenkin johdattelen itseni kirjoittamaan heräämisestä. Kun maailma murjoo, kun piippaava puhelin on jo heitetty seinään, peili on vinompi kuin muisti ja ”hyväähuomenta” –ihmiset ärsyttävät, musiikki antaa toivoa. Se on ystävä, joka ei esitä vastaväitteitä – tai jos esittää, sen voi sammuttaa. Musiikki auttaa kestämään kaiken, mikä ihmisen pitää. Minun moninainen heräämisen top 5 –listani on tässä:

1. Blackfoot: Morning Dew (Vertical Smiles)
2. CMX: Fysiikka ei kestä (Aion)
3. Audioslave: Wide Awake (Revelations)
4. The Boo Radleys: Wake Up Boo! (Wake Up!)
5. Radiohead: Anyone Can Play Guitar (Pablo Honey)

Satunnaiset sankarit

Tänä aamuna väsytti, kun nousin sängystä töihin lähteäkseni. Matkalla töihin olin jo väsymyksen ja ketutuksen välisessä alhossa (ota ensimmäinen vasempaan siinä väsymyksen tienoilla ja aja suoraan. et voi eksyä.), kun iPodini arpoi minulle ensimmäisen kipaleen. Siitä tunnelma alkoi nousta ja ajattelin, että pitäisi kehitellä tämmöinen piristävä top 5-lista. Lista joka potkaisisi päivän käyntiin oli olo mikä tahansa. Ilmeisesti kone ymmärsi isäntää ja latasi randomilla tämän alla olevan listan.
Ja vannon, että käänsi vain kerran potikkaa, jolla saan seuraavan Biisin. Listaa kuunnellessani päähäni pälkähti kirjoittaa lista käsin, koska halusin näin kunnioittaa settilistoja. Äidinkielen opettajani pahoittelee käsialaani.

[p]