Nuorina musiikinkuluttajina koetimme arvailla kuutelisimmeko Led Zeppelinä (ja muita bändejä joita silloin satuimme huudattamaan), kun olisimme vanhempia. Eräs ystävistäni oli vakuuttunut, että tuskinpa. Hän uskoi, että maukumme muuttuisi ja olisimme blues-diggareita. Toisin taisi käydä, vaikka hän onkin osittain oikeassa. Iän myötä maku on vain laventunut. En teininä olisi varmaan intoillut kaikenmaailman kantri- ja bluegrassrevityksistä. Vanhetessa olen oppinut pitämään myös bluesista. Vaikka pakko myöntää, että helpolla ei kaikkien rockbiisien äiti sulojaan paljasta. Jostakin kumman syystä bluesia on helpoin kuunnella livenä (sama koskee klassista ja jatsia). Siinä hetkessä bluesiin voi helposti sujahtaa ja nauttia täysin siemauksin. Levytetty blues vaatii eri tavalla keskittymistä. Ehkä blues vaatii kontaktin soittajan ja kuulijan välille. En tiedä.
Ledbetterin Where did you sleep last night ei ole poikkeus yllämainitusta. Olen sen ensikerran kuullut Nirvanan versiona ja sen jälkeen kaivellut esiin alkuperäisen. Joskus alkuperäinen on parempi kuin myöhempi versio, muttei tässä tapauksessa. Kurt Cobainin riipaiseva tulkinta tuo biisiin (joka on jo valmiiksi karmea tarina) aivan erityisen epätoivoisen, traagisen tunnelman. Hidas, laahava soitto tekee tästä laulusta verenmakuisen synkän rutistuksen, jonka rinnalla Lead Belly alkuperäinen tulkinta on suorastaa toivorikas pop-laulu. Objektiivisuuden nimissä laitan molemmat versiot tarjolle.
Muita sinisiä hetkiä voi elää täällä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
Cobainin tulkinta on tosiaan riipaiseva.
Ei nuoruuden musiikki ole menettänyt makuaan, mutta huomaan kyllä, että kiinnitän vanhemmiten tutuissakin biiseissä huomiota osin eri asioihin. Sen ohella, että musiikkimaku on laajentunut.
Nuorena tyttönä en ehkä olisi osannut ajatella itseäni blues-diggarina, mutta niin se vain musiikkimaku on laajentunut. Osa vanhoista suosikeista on pitänyt pintansa ja uusia tullut rinnalle, hyvä niin.
Tämä kappale ei kuitenkaan innostanut. Nirvanan tulkinta on hurja ja raastava, mutta jos jompikumpi kappale soisi omalla levylautasellani, niin todennäköisesti kuitenkin alkuperäinen, vanhan bluesin kuuntelija kun olen.
Jostain syystä blues ei ole oikein koskaan iskenyt musiikki hermooni
Molemmat versiot ovat hienoja,mutta pidin kuitenkin enemmmän Leadbetterin ihanasta vanhasta bluesista!
Niinhän siinä kävi, että alkuperäinen kolahti kovempaa.
Bluesta oppii kuuntelemaan, kun aikansa harjoittelee tällaisten helmien ääressä :)
Jäsenäänestyksen tuloksena oli, että Ledbetter voitti. Kiitos kaikille äänestäjille. :)
Yellow Ledbetter... toteaa näin jälkijättöisesti, että komia on. Tai ovat. En kallistu kummankaan puolelle.
Pääni on ollut niin etäällä, että en ole kyennyt omiin klassikkopostauksiin lainkaan. Ehkä taas joskus. Onneksi pidät lipun korkealla.
Lähetä kommentti