Blogikollegani Panu nosti viikko sitten pöydälle juuri edesmenneen Gary Mooren. Valinta lauluksi oli onnistunut. Olen kuitenkin pakotettu palaamaan asiaan.
Viikolla katsoin, mitä Gary Mooren levyjä hyllyssäni on: seitsemän vinyyliä oli yllättävä tulos. Yllätys hälveni levyjä lähemmin tarkastellessani, sillä Gary Moore on yksi ensimmäisistä ja ehkä jopa ensimmäinen artisti, joka on todella merkinnyt minulle jotakin. Ensimmäiseen Ruisrockiinkin lähdin kesällä 1986 Mooren vuoksi. Muistan hyvin, kuinka olin Lohjalla vuokramökissä vanhempieni kanssa ja lähdin sieltä bussilla kohti Turkua, jossa blogikollegan kanssa suuntasimme Ruissaloon.
Minä en ole juurikaan piitannut Mooren blues-kaudesta. Minulle hän on rokkari, vaikka hänen tekemisissään blues vahvana soikin. Niin on myös tämän kertaisessa klassikkovalinnassani “I Can’t Wait Until Tomorrow”, joka vahvistaa sen, että rokkarista on kysymys, vaikka kuinka balladiluonteista laulua virittelisi. Kitarasankari laulaakin itse, joskin John Slomanin avustamana.
Laulu on Mooren neljänneltä sooloalbumilta Corridors of Power (1982), joka sijoittuu hänen uransa hienoimpaan kauteen. Seuraajina tulivat albumit Victims of the Future (1983), livetupla We Want Moore (1984), Run for Cover (1985), jossa on mukana vielä viimeisinä hetkinään myös Phil Lynott, sekä Wild Frontier (1987). (Sillä olevasta hitistä “Over the Hills and Far Away” Nightwish on tehnyt oman kaamean versionsa. Se on epäonnistunut, koska se ei ole muunnos vaan toisinto. Jopa kitara soolo on prikulleen samanlainen kuin alkuperäisessä. Tosin miksi muuttaa hyvää sooloa. Tosi miksi tehdä… ok, antaa olla.)
Antaa mennä... yhdeksän minuuttia. Nauttikaa (jos voitte).
Muut kuolleet klassikot makaavat täällä.
lauantai 12. helmikuuta 2011
Nuoruuden sankari
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Kuinkas sattuikin, minullakin oli todella kuollut klassikko, Tämä Mooren biisi, pitää kuunnella toistekin.
Kyllä tätä kuuntelee, nauttiminen on sitten eri juttu. Sfääreihin tämä ei kiskonut, mutta jokin pinnanalainen vahva tunne tästä välittyi, mikä ansaitsi kuuntelun. Ehkä levyversio tehoaisi paremmin. Mutta kyllä minä tästä pidin, ainakin vähän.
Ei Moore ollut ehkä kovinkaan kummoinen laulaja, mutta kyllä onneksi kitara pysyi kourassa ihan mallikkaasti.
Mietin, miksei tämä Mooren esitys purrut satasella, mutta Panuhan sen sanoi: laulu vähän mättää, vaikka tahtotila onkin kova. Sen sijaan kitara soi juuri niin komeasti ja tyylillä kuin vain mestarilta voi odottaa.
Melkoinen orkesteri on rajan takana jo koossa.
Ei purru muhunkaan ihan satasella, mutta kybällä kumminkin.
Kitaroiden soitantaa onkin saanut tänä pyhänä, ihan kiitettävästi kuunnella. Hienosti tässäkin.
Ari, tässä kaaduttiin saappaat jalassa - ja kuuleman mukaan lasi kädessä...
Tuima, GM on kyllä parasta livenä. Albumit tuppasivat jo 80-luvulla olemaan melko kllinisesti tuotettuja. Vai olikohan syy äijän itsensä?
Panu, joo, skebaa soi paremmin kuin lauluääni. Siks hää tarvisikii apureita. (Lynott oli niistä paras, tietenkin.)
Viides rooli, ks. ed. vast. jne. yms. tms. Mutta on siellä aikamoinen orkesteri... jos vielä pistäisivät Bo Carpelanin laulamaan :)
Hirlii, kitaralla korvaa monesti laulun surkeuden.
Lähetä kommentti