Postikortti

Lensin eilen Suomesta takaisin Kiinaan. Podin koti-ikävää jo pari päivää ennen lentoa. Tätä koti-ikävää helpottaa tänään John Entwistle:n kirjoittama (ja suurimmaksi osaksi soittama) laulu Postcard. Johnin laulut erottuvat muista The Who:n lauluista eniten sanoitusten ansioista. John kirjoittaa varsin suorasanaisesti ja kuivan sarkastisesti, kun taas Pete Townshend:in sanoitukset ovat huomattavasti monimutkaisempia (jos ei lasketa ihan alkupään tuotantoa à la Mary Anne with the Shaky Hand). Postcard lohduttaa, koska se kertoo kiertue-elämän iloista ja suruista:


"There's kangaroos and we're bad news in Australia
Thrown off the plane for drinking beer
So long on the plane it drove us insane
So long on the plane

Hope you're well at home,
Next week I'll try to phone
Not very long to go
I'll tell you when I'm coming home as soon as I know"
-John Entwistle


Jos idea ei vielä auennut täysin kaikille kuuntelijoille, Pete kirjoitti levyn kanteen seuraavanlaisen selvennyksen:


"'Postcard is a John Entwistle song about touring on the road. He describes in luscious detail the joys and delights of such romantic venues as Australia (pause to fight off temporary attack of nausea), America (pause to count the money) and, of course, that country of the mysterious and doubting customs official, Germany (pause, whether they like it or not, for 'God Save The Queen'). Listen out for the field sound effects ACTUALLY RECORDED IN THE COUNTRIES WE TOURED. 'Postcard' was originally recorded in my house for a maxi single. They were EP's that only cost as much as a single. Ours unfortunately never got released. I engineered this one with one hand on the controls and the other on the guitar. That's why I only play one chord throughout the whole song."


Palatakseni tuohon koti-ikävään, josta mainitisin aiemmin: Olen tässä matkaillessa huomannut, että rock-muusikoiden maailmankiertely on (ainakin laulujen sanoitusten mukaan) yhtä koti-ikävän karkoitusyritystä, aivan kuten minunkin matkailu. Kuuntelen tätäkin biisinä eräänläisena vertaistukena. Tämä kummasti auttaa kestämään sinne seuraavaan puheluun saakka.





Vertaistukea Sunnuntaiklassikon puutteeseen voi saada täältä.

Cadillac

Stone Gossardin, Pearl Jamin toisen kitaristin, Binauralin (2000) ja Riot Actin (2002) välissä julkaistu soololevy Bayleaf (2001, tarkemmin 11.9.2001…) on mainio irtiotto, vaikka osa lauluista voisikin olla jollain Pearl Jamin levyllä. Jos Stonella ei olisi ollut PJ-taustaa, levyltä olisi irronnut yksi mojova hittikin. Se ei kuitenkaan ole tämänkertainen valintani.

Road-elokuvan tutkijan itsestään selvä valinta levyltä on rauhallinen, höyhenen keveä ”Cadillac”, jonka naiivi sanoitus pakottaa hymyilemään. Aivan, juuri niin kuin Cadillacin ratissa hymyillään. Auton hytke tarjoaa sunnuntaiaamuun ajelumusiikkia. Ei tarvitse kuin sulkea silmät ja lähteä matkaan. Ikkuna auki, kyynärvarsi ulos ja hymy leveäksi. Aurinko paistaa kyllä. Äläkä välitä, tämän tahdissa ajaminen onnistuu leikiten silmät ummessakin.

Muihin hytkytyksiin ja tärinöihin yllät tästä.

Syksyn laahus

Aamulla olimme koko perheen voimin reippaalla kävelyllä Järvenpään Lemmenlaaksossa, jossa keltaisenaan lehdistä maannut maa alkoi soittaa päässäni Viikatetta. Pitkään aikaan en ole Viikatetta kuunnellut enkä voi sitä tehdä heti nytkään sillä tavalla kuin haluaisin. Tässä on hieno instrumentaali vuoden 1998 debyytti-ep:ltä Vaiennut soitto. Syksyisen jämerästi laahaava laulu on samanniminen. Viikate lienee ollut valintani aiemminkin, mutta mitäs siitä. Ties vaikka olisi ollut sama laulu joskus... mutta mitäs siitäkään, sillä tästä ei syksyntulo parane.

Muuta vastaavaa napsahtaa tästä.

Nimeämiskäytäntöjä

Bändin nimeäminen on varmasti vaikeaa. Nimen pitäisi kai jotenkin heijastella bändin musiikillisia intohimoja. Sen pitäisi olla mieleenpainuva, jotta fanit voivat suositella kaverilleen. Toisekseen sen varmaankin pitää olla jotekin katu-uskottava. Se ei (ainakaan perinteisesti) voi olla mikään söpö, jos haluaa soittaa rockia. Nykyään bändin nimi liitttyy yli 50-vuotiseen historialliseen ketjuun, joten on aika vaativaa puuhaa kehitellä bändin nimiä. Jotkut ovat onnistuneempia yrityksiä ja toiset taas hieman vähemmän onnistuineita.
Butthole Surfers on bändin nimenä sen verran kaamea, että en muista montaa muuta (no, kovin montaa) yhtä ällöttävää bändin nimeä. Nimen takaa paljastuu juuri niin huumorintajuinen ja varsin komeasti soittava yhtye, kuin nimi antaa olettaa. Hienoa hieman räkäistä soittoa ja roisia huumoria.



Muita nimellisiä klassikoita löytyy täältä.

Pohjoisen pojan toiveita

Tapani mukaan esitän Tori Amosillekin toiveita konserttiin ihan vain siksi, että hän saattaa tätäkin harvakseltaan päivittyvää alustaa lukea ja vieläpä ymmärtää suomen kieltä.

Aloitetaan kahdella toteamuksella. Ensinnäkään en olisi pahoillani, jos tänäiltana jäähallissa kuultaisiin jokin yllättävä coveri. Vähemmän yllättäväkin, vaikkapa Heart of Gold tai Smells Like Teen Spirit, kelpaisivat. Toiseksi minua ei haittaisi lainkaan, vaikka Tori päättäisi soittaa From the Choirgirl Hotelin alusta loppuun. Mutta mutta, toivotaan toivotaan, että joka tapauksessa hienon setin saan. Siihen saisivat tarkemmin valiten sisältyä ainakin seuraavat:

1. Northern Lad (From the Choirgirl Hotel, 1998)
2. Blood Roses (Boys for Pele, 1996)
3. Liquid Diamonds (From the Choirgirl Hotel, 1998)
4. Precious Things (Little Earthquakes, 1992)
5. Nautical Twilight (Night of Hunters, 2011)

Spotify tarjoaa laulut tästä.

Kuvan nappasin täältä.

Tori, I love you

Tori Amos konsertoi Helsingissä ensi keskiviikkona. Koska olemme melko pohjoisessa, hän saattaisi soittaa suosikkilauluni “Northern Lad”. Se löytyy albumilta From the Choirgirl Hotel (1998), joka on alusta loppuun silkkaa dimangia. ”I had a northern lad, not exactly had…” Minut hän olisi saanut koska tahansa.



Koska Tori on erinomainen muiden laulujen tulkitsija ja live-esiintyjä, tässä on bonuksena vielä toinen, perin yllättävä annos nannaa. Niin ja vielä: uusi, juuri ilmestynyt albumi Night of Hunters on parhautta sekin.



Muut melkein yhtä hyvät löydät täältä.

Melkein julkkis: Elton Ankka

80-luku oli ihan syvältä: Silloin keksittiin Thatcher, Reagan, Syntikkapoppi, Paskat rumpusaundit. Tossa muutama fakta, jotka tuli mieleen. Toisaalta sain soittaa levyjä sinisessä huoneessa yhelle, joka hyytelöi mun jalat ja vei sydämmen. No, nyt mun pointtini uhkaa hukkua täysin. Unohtakaa toi ja kelatkaa tätä: 80-luku oli ihan pimee vuosikymmen. Silloin Elton John veti sokerihuurrettua siirappimusaa. Elton jatkoi samoilla kuvioilla myös 90-luvulla. En olisi mistään hinnasta kuunnellut Eltonia sillon. Prinsessa Dianan hautajaiset oli viimeinen niitti. Maailman kaikki naiset niagarana töllön ääressä, kun Elton veivaa Candle in the Windiä uusilla riimeillä. Jeesus, että oksetti. Siis, ihan sikana.

Tähän väliin pieni kevennys: Mitä yhteistä on Elton Johnilla ja Busterilla? Molemissa on Mercury perässä.

Vuonna 2000 Cameron Crowe duunasi leffan nimeltä Almost famous. Todella hieno raina, eikä vähiten Kate Hudsonin takia (Polvet hyytelöityy). Siinä kerrotaan kasvutarina 15 kesäisestä heebosta, joka saa kirjoittaa stoorin Stillwater-nimisestä bändistä Rolling Stoneen.



No, tossa (tossa ylempänä) kohtauksessa bändi ja muut elokuvan hemmot hoilaa Elton Johnin Tiny Dancer:in. Se kylvi epäilyksen siemenen. En silti ruvennu vatuloimaan. Pysyin kovana.
Kelataan 11 vuotta pikakelauksella. Katsottiin kesällä leffa uudestaan. Nyt on ikä tehnyt tehtävänsä, rupee kuuppa oleen kohtuu himmee. Se on vienyt parhaan terän mielipiteistä. Kaikki on yhtä samaa saatanan harmaata. Annoin periksi ja palasin 70-luvulle. Tein soittolistan Spotify:hin. Semmosen pyhätön kaikelle mikä vanhan punkkarin mielestä on kaupallista paskaa. Sinne loppusijoitin myös Eltonin Tiny Dancer:in. Jeesus, että on hyvä biisi. Eltonin alttarille asetin myös muiston kaukaisesta lapsuudesta: Elton John esitteli telkussa himaansa. Yksi huone oli täynnä rillejä. Toinen toistaan tajuttomampia pokia. En skidinä tajunnut, että Elton siinä naureskeli itselleen. Mallasi muutamia pokia ja hymyily vinosti kameralle. Elton on kova jätkä ja Sacrifice-styge on edelleen aivan tajutonta paskaa.

Tästä lähtee lepalahkeet liikkeelle:



Täältä voi käydä tsekkaas muita loppusijoituksia.