Matkalaulu (taas)

Olen lähdössä. Siis matkalle. Sen vuoksi klassikkoni osuu matkalauluun. Jotenkin tässäkin laulussa on sellainen hienoinen surumielisyyden vire, joka liittyy aina lähtemiseen (etenkin kun osa perheestä jää kotiin). Myönnän heikkouteni matkalauluihin, mutta ne tuovat lohtua pitkillä, yksinäisillä ja tylsillä matkoilla. Ne kuljettavat matkalaista hetken aikaa vierekkäisessä todellisuudessa, jossa voi olla kysymättä itseltään, että ollaanko jo perillä.

The Black Crowes:n Wiser time on minusta mainio matkalaulu. Siinä on sopivan laiska tunnelma. Lisäksi slidekitaran ja sähköpianon soundit ovat mitä parhaita matkakumppaneita. Mielestäni The Black Crowes jatkaa ajoittain komeasti samalla musiikillisella tiellä, jota viime viikkoisen klassikkoni The Allman Brothers Band tallasi muutama vuosikymmen aiemmin. Ja hassua kyllä molemmissa bändeissä on veljesparit: Duane ja Greg Allman The Allman Brothers Bandissä sekä Chris ja Rich Robinson The Black Crowes:ssa.

Muita matkalauluja sunnuntaille löytyy täältä.

Miehistä ahdistusta parhaimillaan

The Allman Brothers Band oli 60- ja 70-luvun vaihteessa aivan mieletön liveyhtye. Siitä johtuen jokaisen rockpoliisin levyhyllystä löytyy yhtyeen ensimmäinen live at Filmore East. Tämä levy on monien mielestä paras koskaan tehty live-levy. Sen päättää 23-minuuttinen versio laulusta Whipping Post, joka on yksi parhaista miehistä itsesääliä ja angstia kuvaavista lauluista. Ja kaiken takanhan on nainen kuten nuo turkulaiset veljeksetkin ovat aikanaan todenneet. Sen lisäksi tämä biisi on kertakaikkisen mureaa soitantoa aina hienoon päätökseen saakka. Ajattelin säästää arvon lukijoiden sunnuntaiminuutteja ja pistää tänne laulun studioversion Allmanin ensilevyltä.

Täältä löytyy muita mureita sunnuntaiminuuttien ääniraitoja.

täydellinen sunnuntai

Tämä Lou Reedin laulu ei kerro kauniista päivästä. Siinä kuvataan hetkeä heroiiniriippuvaisen helvetistä. Siksi se minusta on myös karhean kaunis kuvaus elämän katoavasta kauneudesta. Siinä syy, miksi valitsin sen tälläisen hellesunnuntain klassikoksi. Perustelut ovat lyhyet, koska läppäri polttaa polvia auringon avustuksella.

Muut aurinkoiset klassikot löytää täältä.

Hyde Park, Pearl Jam & Me.

Minulla olisi jokunen toive, vaikka totta puhuakseni tällä keikalla kelpaa ihan mikä tahansa. Mutta mukava olisi kuulla ainakin seuraavat viisi laulua.

1. W.M.A. (Vs., 1993)
2. Love Boat Captain (Riot Act, 2002)
3. Corduroy (Vitalogy, 1994)
4. Smile (No Code, 1996)
5. Given to Fly (Yield, 1998)

Spotify

Koska Pearl Jam mielellään esittää setissään myös pari lainabiisiä, teen niistäkin viisi ehdotetta.

1. Crown of Thorns (Mother Love Bone)
2. Rockin’ in the Real World (Neil Young)
3, Love Reign O’er Me (The Who)
4. Crazy Mary (Victoria Williams)
5. Gimme Some Truth

Spotify (vain 1. ja 4. löytyvät)

Palikkakasa

Ajattelin jatkaa rocktyöläisten luokittelua. Basisteista on luontevaa siirtyä rytmimusiikin ytimeen, rumpaleihin. Rumpalit usein jäävät taka-alalle, koska heidän instrumenttinsä on sijoitettu laulajan, basistin ja kitaristin taakse. Samoilla seuduilla elelee joskus myös kosketinsoittaja, mutta muuten kyseinen muusikko hoitaa tonttiaan varsin omissa oloissaan. Parhaimmillaan rumpalit ovat uskomattomia persoonallisia virtuooseja ja pahimmillaan surkeita komppikoneita ja sitten on Don Henley.

Keith Moon on yksi uskomattomimmista rockrumpaleista tähän mennessä. Hän oli Legendaarinen sekoilija ja mieletön kannuttelija. Jossakin haastattelussa Keith kuvasi itseään "parhaaksi Keith Moon-tyyliseksi rumpaliksi". Ja kun kuuntelee The Whon soittoa on ihmeellistä, että bändin musiikki pysyy rytmimusiikin määritelmän sisällä, sillä rytmiryhmä koostuu kahdesta sooloartistista: Basisiti John Entwistle ei komppaa vaan soittaa bassoa, kuin olisi soolokitaristi ja Moon taasen soittaa katkeamatonta fillien sarjaa.

Phil Collins on oikeasti mainio rumpali. Vaikka soolourallaan lauluun keskittynyt ja kaikenlaista siirappisotkua Phil onkin tehnyt, on hänen rumpujen soitto vieläkin jotakin joka saa minut hyvälle tuulelle. Hänellä on tatsi ja taimaus, jonka tunnistaa vaikkei tietäisi kuka siellä rumpuja kolisuttelee. Valitsin tähän Genesis yhtyeen konserttien ehdottoman kohokohdan: Collinsin ja Genesiksen Keikkarumpalin Chester Thomsonin rumpusduetton.

Led Zeppelin oli neljän taitavan muusikon kokoonpano. Tietysti Jimmy Page (kitara) ja Robert Plant (laulu) olivat etualalla, mutta toisaalta ilman John "Bonzo" Bonhamia yhtyeen soitanta ei olisi samanlaista. Bonhamilla oli uskomaton kyky saada komppi ilmavasti ja raskaasti rullaamaan. Bonham koki myös samanlaisen kohtalon Moonin kanssa. Molemmat menehtyivät rock-muusikon ammattitautiin: omaan oksennukseen.

Nuoremman polven rumpaleihin kuuluu Stewart Copeland, jolla on omalaatuisen kulmikas soittotapa. Hänen rytmiikkansa on saanut vaikutteita lähi-idässä vietystä lapsuudesta. The Policen kaltaisessa triossa jokainen tekijä on tärkeä kokonaiseeden kannalta, mutta on vaikea uskoa, että kukaan tavisrumpali olisi istunut Stingin ja Andy Summersin joukkoon.

Viimeisenä on mainittava ensimmäisen superbändin, The Creamin, rumpali Ginger Rogers. Cream oli ensimmäinen superbändi. Kaikki Bändin jäsenet oli keitetty kovissa liemissä ennen tämän kokoonpanon syntyä. Ginger oli jo 50-luvulla noussut Englannin jazz-piireissä kovan kannuttelijan maineeseen. Minusta Creamin soitossa kuuluu hienosti hänen hieno groove.

1. Keith Moon (Who are you)

2. Phil Collins (Dance on a Volcano)

3. John Bonham (Moby Dick)

4. Stewart Copeland (Can't stand losing you)

5. Ginger Rogers (Tales of Brave Ulysses)

Ja täältä voi kuunnella kalvotyöskentelynäytteet.

Toukokuun viimeiset päivät

Tämän laulun valitsin kahdesta syystä:

1. Laulun tarina sijoittuu toukokuun viimeisiin päiviin.

2. Tämä biisi on yksi Blue Öyster Cultin ehdottomasti komeimpia lauluja.

Olemme joskus aikaisemminkin tämän biisin tarinasta vääntäneet peistä täällä Yläviidenneksessä. Joka kerta, kun kuuntelen tarinan kolmesta kaveruksesta jotka sotkeutuvat huumekauppaan unelmiaan rahoittaakseen, tulkitsen tarinan eritavalla. Tässä mystisessä tarinassa on hienosti tiivistetty ihmisten petollisuus, elämän katoavaisuus. Mutta edelleen mietin kuka on tarinan kertoja...

Se on minusta myös hyvä muistolaulu Dennis Hopperille, joka menehtyi lauantaina. Peace.

Muut Toukokuun viimeiset viisut voi kuunnella täältä.

basistivitsi

Basisti on rockmaailmassa usein ylenkatsottu luonnonvara. Heistä lienee eniten vitsejä (suhteessa muihin muusikoihin): "Milloin tietää, että lava on vaaterissa? Silloin kun basistin molemmista suupielistä valuu kuola." Bändissä kitaristi ja laulaja ovat ehdottomia tähtiä ja rumpali on se heppu, jolla on kapulat käsissä. Tarinoiden mukaan basistiksi pääty ne, jotka eivät osaa soittaa. Tämä ei liene totta, paitsi Sid Viciousin kohdalla. Basistin ja rumpalin yhteen soitto on elintärkeää rockmusiikissa. Jos rytmiryhmä ei toimi on siinä turha vinguttaa kitaraa tai äänihuulia.

Usein basisti on ultraviileä hemmo, joka vähäeleisesti saapuu kustannuspaikalle ja aloittaa soiton. Keikka sujuu samassa paikassa rauhassa seisten ilmeenkään värähtämättä. Tästä yksi parhaita koskaan näkemiäni variaatioita on Huey Lewis and the Newsin basisti Mario Cipollina, joka koko keikan ajan pompotteli bassoa mustissa laseissa, valkoisessa paidassa, kravaatissa ja (muistaakseni) mustassa nahkatakissa tupakka viileästi suupielessä.

Monesti basisti on kuitenkin bändin luova voima tai tärkeä osa sen saundia. Usein bändi on basisitin bändi. Motörheadin sellainen. Lemmy Kilmister on yhtä kuin Motörhead. Lemmy tekee lähes kaikki biisit ja Lemmyn räkäinen ääni ja vielä röyhkeämpi bassosaundi hoitaa loput. Lemmyn bassottelu ei ole mitään pipertämistä vaan rehellistä sahausta.

Stingin myöhemmästä tuotannosta voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta aikanaan hänen ja rumpali Stewart Copelandin perustama The Police yhtye oli aikanaan varsin omaperäinen trio. Bändi oli varsin tasavertaisten persoonien summa, mutta Sting lienee ollut se varsinainen hittinikkari. Sting on varsin monipuolinen basisti. Nuoruusvuosina hän soitteli jazz-musiikkia ja vielä rockurallakin voi kuulla vaikutteita noilta vuosilta.

Phil Lynott oli Thin Lizzyn ehdoton keulakuva ja sielu. Bändi, jonka tavaramerkki on harmoniset kitarasoolot, oli kuitenkin basisti-laulajan yhtye. Tätä todistaa hyvin se seikka, että Live and Dangerous levyn kannessa poseeraa Lynott. Dancing in the moonlight on hieno bassovetoinen laulu.

Red Hot Chili Peppersin basson varressa häärii yksi funkahtavimpia vielä eläviä basisteja. Flea on lavalla varsin hämmentävää seurattavaa. Häntä ei voi millään muotoa haukkua näkymättömäksi soittajaksi. Flea pomppii ja heiluu kuin heikkomielinen ja samalla soittaa aivan uskomattomasti. Aina välillä hän päästelee biisien väliin kummallisia ölinöitä. Flea on soittanut myös monien muiden muusikoiden biiseillä, mikä on myös todiste korkeasta ammattitaidosta. Työnäytteenä on tässä RHCP:n versio Stevie Wonderin klassikosta Higher Ground.

Jos tarvitsisi valita yksi basisti, jonka haluasi kuulla livenä se olisi edesmennyt John Entwistle. The Who oli siitä kummallinen bändi, että sen rytmiryhmä koostu kahdesta taitavasta sooloistista. Keith Moon ja John (lisänimeltä The Ox) tuntuivat soittavan aivan omia juttujaan, mutta kuin ihmeen lailla biisit pysyivät kasassa. Jos on joskus mahdollisuus nähdä the Kids Are Alright elokuva DVD:ltä, kannattaa katsoa lisämateriaaleista pari biisiä, joissa Entwistlen basso on tuotu etualalle. Silloin oivaltaa millainen vituoosi The Ox oli. Ikävä kyllä ammatitaudit veivät Entwistle ennenaikaiseen hautaan muutama vuosi sitten. Valitsin yhden Entwistle harvakseltaan tekemän biisin The Whon tuotannosta, joka on hänelle tyypillinen ironian sävyttämä tarina.

Top 5 Basistia:

5. Lemmy Kilmister: Ace of Spades

4. Sting: King of Pain

3. Phil Lynott: Dancing in the Moonlight

2. Flea: Higher Ground

1. John Entwistle: My Wife

Jos haluat kuulla basistien työnäytteet Spotifyssä, se löytyy täältä.