Rockin ulkomuseo osa 2

En ollut konsertissa, mutta lataan tähän kontribuutioni. Kuulin, että lämmittelijänä soittanut Molly Hatchet oli veltto yritelmä. Ehkä näin oli siksi, että pääesiintyjä saisi pitää thunderinsa. Oli miten oli, Molly Hatchetin on helppo uskoa olevan yhdenlainen vanhoilla kannuksilla kopisteleva rykmentti, sellainen kuin ZZ Topin partaveikot. Tosin se olisi lämmittelijänä varmasti ollut vielä kurjempi.

Hyvä, että en ollut konsertissa, sillä näin Molly Hatchet pysyy minulle edelleen terävänä boogie woogie -orkesterina, jonka olemus kiteytyy svengaavassa Double Trouble Live -konserttitaltioinnissa. Panun lynärilistan oheen tiputan Molly Hatchetin vastaavan. Mainittakoon tässä erikseen vain ykkönen: Fall of the Peacemakers on MH:n Free Bird - eikä se häviä esikuvalleen, vaikka ei olekaan päässyt samanlaiseen monumenttiasemaan.

1. Fall of the Peacemakers (No Guts... No Glory, 1983)
2. Whiskey Man (Flirtin' with Disaster, 1979)
3. Edge of Sundown (Double Trouble Live, 1985)
4. What's It Gonna Take? (No Guts... No Glory, 1983)
5. Satisfied Man (The Deed Is Done, 1984)

Rockin ulkomuseo osa 1

Kävin viikolla Helsingissä asti katsomassa vanhoja rock-pieruja. Lynyrd Skynyrd soitti sellaisen sopivan museosetin, joka tarjoili yleisölle mitä se halusi. Kaikki oli huolella hoidettu kuntoon. Soitajilla oli kaikilla asianmukaiset työjalkineet (buutsit) ja työvälineet (Gibson Explorer, Les Paul, Fender Stratocaster). Tunnelma oli kaikinpuolin riemukasta vaikka bändillä on varsin synkeä menneisyys. Soittajia on kaatunut bändin muonavahvuudesta enemmän kuin huonossa sotaelokuvassa. Keikan kunniaksi ajattelin museoida oman Lynyrd Skynyrd Top vitosen.

1. Free Bird (Pronounced, 1973)

2. The Ballad of Curtis Loew (Second Helping, 1974)

3. Gimme three steps (Pronounced, 1973)

4. One More Time, (Street Survivors, 1977)

5. Sweet Home Alabama (Second Helping, 1974)

Spotify:n käyttäjille:

Lynyrd Museo

Norman Batesin äitienpäivä

Ajattelin ensin olla sotkematta äitienpäivää top vitoseen, koska en uskonut aiheeseen löytyvän sopivia biisejä. Rockmiehet ovat kovia kundeja, eikä äideistä lauleta. Hieman asiaa tutkittuani huomasin olevani väärässä. Otan siis lusikallisen äitienpäiväkakkua kauniiseen käteeni ja teen kiltisti listan.

Aloitetaan Tuomari Nurmion Oi Mutsi mutsilla. Mistä muualta tuhlaajapoika löytää tässä kylmässä maailmassaleposijan, kuin oman äitinsä helmoista?

Lynyrd Skynyrdin biisissä esiintyy viisas äiti, joka antaa pojalleen elämänohjeeksi: "be a simple kind of man". Lisäksi hän kehoittaa hankkimaan naisen rakkautta saadakseen, olemaan kadehtimatta rikkaiden kultaa ja niin edelleen.

Queenin Bohemian Rhapsody:ssa laulun poika tunnustaa tekosiaan äidilleen: "Mama, I just killed a man". Äidin syliin on pojilla kiire, kun maailma murjoo.

Pink Floydin Mother onkin sitten äiti-poika suhteen vaikeampaa laitaa. Siinä laulun poika kärsii aikuisena rockstarana ylisuojelevan äidin aiheuttamista traumoista.

Viimeiseksi olen valinnut Policen hyvin omituisen Mother raidan. Se on ollut minusta aina todella häiriintynyt laulu. Jostain syystä kuvittelen laulun kertojaminäksi aina Norman Batesin. "Well every girl I go out with becomes my morher in the end" Ja voihan sitä ajatella, että jollakin tavalla Batesin motellissa jokainen päivä on äitienpäivä.

Tuomari Nurmio: Oi mutsi mutsi (Kohdusta hautaan, 1979)

Lynyrd Skynyrd: Simple man (pronounced, 1973)

Queen: Bohemian Rhapsody (Night at the Opera, 1975)

Pink Floyd: Mother (The Wall, 1979)

The Police: Mother (Synchronicity, 1983)

Alla on (kokeilun omaisesti) sama lista Spotify:n käyttäjille:

top 5 äitienpäivä

Wake Up!

Juhlia työtä. Iloita työn luomista rajoista. Mutta saahan siitä rahaa. Iloita jonkun saavan rahaa. Olla tyytyväinen tyytymättömyyteen. Pakkohan jokaisen on jotain tehdä. Muistaa työn ja pääoman välinen ristiriita. Sulkea silmät. Yrittää vapautua pimeäksi hetkeksi. Huomata järjestyksen kolonialisoineen tajuntasi. Kampittaa työnjohtaja. Luulla itseään tilapäisesti voittajaksi. Tajuta jo jalan heilahtaessa lattiaan iskeytyvänkin olevan osa kasvotonta systeemiä. Alistua yhdessä. Työntää kortti koneeseen. Olla osa käyttöliittymää, jonka laajuus ei ole ymmärrettävissä. Kulkea kotiin, jonka omista joku muu tai pankki. Asettaa stereoihin vuoronperään lauluja, joihin huoneen kulmassa seisova leka nojaa. Elkäköön aamu, päivä ja ilta. Eläköön työ, vapaus ja elämä.

1. Rage Against the Machine: Wake Up (Rage Against the Machine, 1992)
2. Neil Young: Restless Consumer (Living with War, 2006)
3. The Nightwatchman: Maximum Firepower (One Man Revolution, 2007)
4. The Police: Synchronicity II (Synchronicity, 1982)
5. Serj Tankian: Money (Elect the Dead, 2007)

Avustettu kevät

Joka kevät iskee jonnekin aivolisäkkeen ja kivesten väliin jonkinlainen kevät hurmos. Se lienee selitettävissä auringon valolla ja ties millä hormoonitoiminalla, mutta joka kevät tunnen selittämättömän riemun, haikeuden ja onnen yhdistelmän. Jostakin syystä se ei tänä keväänä ole vielä iskenyt päälle. Tänään ja eilen ilmojen antaen parastaan tunsin jo orastavaa kihelmöintiä. Olen kuitenkin päättänyt polkaista kevätfiiliksen käyntiin vaikka väkisin. Tähän tarvitaan hieman yhtä vajaa six pack korjaussarja kevät muistoja ja niihin liittyviä biisejä.

Queen: You and I (A Day at the Races, 1976)

Muistan miten lapsena loikoilen kotona sohvalla katselen laittialla loikoilevia auringon valaisemia suorakaiteita. Ne ovat taivaallisen lämpimiä paljaiden jalkojen alla. Pidän kädessäni levyn kantta ja kuuntelen tätä Queenin biisiä, joka on rento, kuin olisi auringossa pehmennyt. Tuskin malttoi odottaa, että saisi laittaa tossut jalkaan ja lähteä ulos puroja ja metsiä tutkimaan.

Led Zeppelin: Going to California (IV, 1971)

Muutamia vuosia myöhemmin muutamia teinipoikia loikoilee tyhjässä huoneessa. Aurinko paistaa teinien ylle. Kaikki ovat auringon lämmöstä raukeita. Puhe on huoletonta ja rauhallista. Poikien jutut pyörivät tytöissä, mopoissa, musiikissa. Tuntuu, kuin kaikki olisi mahdollista. Mankkarista valuu huoneen nurkassa pehmetä musiikkia.

John Lennon: Imagine (Imagine, 1971)

Poika on saanut kysyttyä tyttöä elokuviin. Jostakin oudosta (käsittämättömästä) syystä Poika on valinnut elokuvaksi The Killing Fields -elokuvan. Elokuvan Lopussa soiva Imagine soi vielä pitkään pojan päässä. kun hän kävelee käsi kädessä tytön kanssa jäätelöbaarin. Ilma on pehmeä ja hämmästyksekseen poika huomaa voivansa (jopa) puhua kokonaisia, ymmärrettäviä lauseita. Poika muistaa vielä aikuisenakin mitä sinä iltana tunsi.

Robert Plant: White, Clean and Neat (Now and Zen, 1988)

Kasarmin lyhyt ja hiekkainen käytävä on täynnä laahustavia nahkasaappaita. Edes armeijan rutiinit eivät pysty estämään kevään riehakkuutta mielestäni. Aurinko lämmittää mukavasti ankean harmaata selkääni ja kaulassani on rusketusraita. Tunnen miten tunnit matelevat hukkaan elämässäni. Kapiaisten kotkotukset eivät jaksa kiinnostaa. Lasken päiviä, että pääsen lomille rakkaani luo maailmaan. Ainoa pelastus on päivystäjän pöydällä oleva kasettisoitin.

Soundgarden: Black Hole Sun (Superunknown, 1994)

Kevät vuosia myöhemmin. Mies ajaa maantiellä. Hän näkee taustapeilistä pikkuauton lähestyvän kovalla vauhdilla. Auto ei jää miehen auton perään vaan ohittaa vaikka näkyvyys eteenpäin on huono. Mies ajattelee itsekseen: "kaikenlaisia tolloja". Auton ohittaessa mies katsoo ohittaavaa autoa vierellään, tietämättä edes miksi. Vieresessä autossa istuu kaksi nuorta naista. Muutamassa ohikiitävässä sekunissa mies tajuaa, että tytöt istuvat autossa paidatta. Alkueläin miehessä herää ja nukahtaa nanosekunissa. Auton kiitäessä etäämälle mies tajuaa, ettei haluasi tulla ensimmäisenä paikalle, jos tytöt sattuisivat ajamaan ojaan. Auton stereoista soi Black hole sun. Se voimistuu auton etääntyessä. Kuuloni palatessa. Samalla epäusko valtaa aivoni. Näinkö todella kaksi nymfiä surkeassa Fiatissa?

Ride on

Paikallaan juoksemisesta ja nesteytyksestä

Yhdyn Tuiman kaipaamaan irkkumusiikkikeskusteluun jotenkin etäisesti, mikä johtuu siitä, että en erityisesti koe olevani irlantilaisen musiikin ihailija. Pidän orkestereista ja muusikoista, jotka eivät minulle ole niinkään irlantilaisia – vaan vain erinomaisia. Toki on turha sanoa, että irlantilaisuus kuuluu vaikka Poguesin tai Christy Mooren jokaisessa soinnussa, koska se on niin ilmeistä, mutta Thin Lizzyn ja varsinkin U2:n ja Snow Patrolin kohdalla onkin jo toisin.

Maailma muuttuu ja siinä sivussa kenties myös Irlanti. On edelleen niitä, jotka tietoisesti lähtevät kansanmusiikillisista perinteistä, mutta paljon enemmän on niitä, joista ei ilman ulkomusiikillista tietoa voi sanoa, että taustana on jokin Irlannin kolkka. Molemmista lähtökohdista voi päätyä onnistuneeseen tulokseen, vaikkakin globaalin hutunkeiton turvin mahdollisuudet ovat paljon heikommat.

Panun tapaan minäkin nautin irlantilaisista useimmiten mieluummin nestemäisessä muodossa. Irlantilaisita musisoijilta olisikin helppo valita tuohon nestemäisyyteen ja pakolliseen nesteytykseen viittaavia lauluja. Valintani ovat kuitenkin tuosta lähtökohdasta poikkeavasti seuraavat:

1. Christy Moore: Ride on (Ride On, 1984).
Surullisesti tunnelmallinen Jimmy MacCarthyn säveltämä laulu erosta, johon pakottaa erilaisuus. Toinen rakastaa vauhtia, toinen ei kykene hyppäämään mukaan. Tämä löytyy myös kahdelta hienolta konserttilevyltä [Live at the Point (1994) ja Live at the Point 2006 (2006)].

2. Rory Gallagher: Daughter of the Everglades (Blueprint, 1971)
Erilaisista lähtökohdista olevien mahdottomasta rakkaudesta tämäkin kertoo: maaseutu ja kaupunki asettuvat kokemusympäristöinä vastatusten. Laulussa on aiheestaan huolimatta levollinen ja painottomalta tuntuva poljento. Ja tietysti Roryn kitarasoolo ja muutenkin laulava (vai kenties itkevä) kitara.

3. U2: Running to Stand Still (Joshua Tree, 1987)
Tämä on U2, jota jaksan kuunnella milloin vain. Bono saarnaa saarnaamatta maailmassa olemisen vaikeudesta, hiljaa olemisen vaikeudesta, kun valtaa ei saisi vastustaa. Kaiken pitäisi pysyä paikallaan, pysyä ennallaan, mutta kuitenkin liikkua. Tulkitsisin, että tässä on hieno allegoria yhteiskunnan keskeisestä alistamisen mekanismista.

4. Thin Lizzy: Emerald (Jailbreak, 1976)
Historiaa, sotaa – ja nykyaikaa. Tämän tuo topvitoseen kitarointi. Varsinkin vuoden 1978 Live and Dangerous -taltioinnissa tämä on hunajata. Niin kuin oikeastaan koko levy…

5. Snow Patrol: Run (Final Straw, 2003)
Tämän parempaa itsesääliin taipuvaa rakkausuikutusta en ole kuullut pitkään pitkään aikaan.