Ride on

Paikallaan juoksemisesta ja nesteytyksestä

Yhdyn Tuiman kaipaamaan irkkumusiikkikeskusteluun jotenkin etäisesti, mikä johtuu siitä, että en erityisesti koe olevani irlantilaisen musiikin ihailija. Pidän orkestereista ja muusikoista, jotka eivät minulle ole niinkään irlantilaisia – vaan vain erinomaisia. Toki on turha sanoa, että irlantilaisuus kuuluu vaikka Poguesin tai Christy Mooren jokaisessa soinnussa, koska se on niin ilmeistä, mutta Thin Lizzyn ja varsinkin U2:n ja Snow Patrolin kohdalla onkin jo toisin.

Maailma muuttuu ja siinä sivussa kenties myös Irlanti. On edelleen niitä, jotka tietoisesti lähtevät kansanmusiikillisista perinteistä, mutta paljon enemmän on niitä, joista ei ilman ulkomusiikillista tietoa voi sanoa, että taustana on jokin Irlannin kolkka. Molemmista lähtökohdista voi päätyä onnistuneeseen tulokseen, vaikkakin globaalin hutunkeiton turvin mahdollisuudet ovat paljon heikommat.

Panun tapaan minäkin nautin irlantilaisista useimmiten mieluummin nestemäisessä muodossa. Irlantilaisita musisoijilta olisikin helppo valita tuohon nestemäisyyteen ja pakolliseen nesteytykseen viittaavia lauluja. Valintani ovat kuitenkin tuosta lähtökohdasta poikkeavasti seuraavat:

1. Christy Moore: Ride on (Ride On, 1984).
Surullisesti tunnelmallinen Jimmy MacCarthyn säveltämä laulu erosta, johon pakottaa erilaisuus. Toinen rakastaa vauhtia, toinen ei kykene hyppäämään mukaan. Tämä löytyy myös kahdelta hienolta konserttilevyltä [Live at the Point (1994) ja Live at the Point 2006 (2006)].

2. Rory Gallagher: Daughter of the Everglades (Blueprint, 1971)
Erilaisista lähtökohdista olevien mahdottomasta rakkaudesta tämäkin kertoo: maaseutu ja kaupunki asettuvat kokemusympäristöinä vastatusten. Laulussa on aiheestaan huolimatta levollinen ja painottomalta tuntuva poljento. Ja tietysti Roryn kitarasoolo ja muutenkin laulava (vai kenties itkevä) kitara.

3. U2: Running to Stand Still (Joshua Tree, 1987)
Tämä on U2, jota jaksan kuunnella milloin vain. Bono saarnaa saarnaamatta maailmassa olemisen vaikeudesta, hiljaa olemisen vaikeudesta, kun valtaa ei saisi vastustaa. Kaiken pitäisi pysyä paikallaan, pysyä ennallaan, mutta kuitenkin liikkua. Tulkitsisin, että tässä on hieno allegoria yhteiskunnan keskeisestä alistamisen mekanismista.

4. Thin Lizzy: Emerald (Jailbreak, 1976)
Historiaa, sotaa – ja nykyaikaa. Tämän tuo topvitoseen kitarointi. Varsinkin vuoden 1978 Live and Dangerous -taltioinnissa tämä on hunajata. Niin kuin oikeastaan koko levy…

5. Snow Patrol: Run (Final Straw, 2003)
Tämän parempaa itsesääliin taipuvaa rakkausuikutusta en ole kuullut pitkään pitkään aikaan.

Alternative Ulster

Vastaan tässä Tuiman haasteeseen. Se oli hauska. Se alkoi heti kutittaa herneen puolikkaitani. Ajattelin: "että tämä ei ole välttämättä helppo haaste. Eihän minulla edes ole mitään irkkumusaa. Nautin mieluiten irlantilaisuuden nestemäisessä muodossa." Toisin kävi. Listaan nämä suosikki-Irlantilaiseni puhtaasti assosiaatiomenetelmällä. Englanniksi (Irlannin toinen virallinen kieli) first come, first serve -pricinple. Guinnessin jälkeen ensimmäiseksi mieleen putkahti ThinLizzy. Ja ihan syystäkin. Jo Phil Lynnottin klassinen örvellysvälispiikki Life Live levyllä ("Any of the guys in the audience have any Irish in 'em? Any of the Girls want more Irish in them") oikeuttaa piikkipaikalle. Toisekseen se lienee ensimmäinen kuuntelemani irlantilaisyhtye. Valitsin laulun Fool's Gold, koska siinä sivutaan komeasti Irlannin historiaa. Siinä viitataan suureen nälän hätään 1800-luvulla, jolloin irlantilaisia siirtyi massoittain Amerikkaan paremman elämän toivossa. 

Seuraavaksi tuli mieleen aika ilmeinen valinta levyhyllyssäni: The Pogues. Toisaalta minusta tuntuu, että The Poguesiin tiivistyy paljon irlantilaisuutta. Se myös on ainoa listani bändeistä jonka olen livenä nähnyt. Valitsemani biisi edustaa käsitystäni Dublinista vuodelta 1989.

Sitten pieni Irlantilaispunkkari sisimässäni muisti Stiff Little Fingersin. Kuuntelin nuorena heidän Inflammable Material levyä. En silloin pienenä ymmärtänyt sanoja, enkä tiennyt mistä he olivat kotoisin, mutta musiikki oli sopivan ehdotonta ja ytimekästä. Sittemmin olen oppinut arvostamaan sanoitusten vilpitöntä naiviutta. Tällä listalla he myös edustavat kiintiöpohjoisirlantilaisia. 

Rory Gallagher taasen edustaa maantieteellisesti eteläisintä osaa saaresta. Gorkin suuri poika on ainoa Blueskitaristi, josta pidän. Se voi vain johtua Roryn kotisaaresta. Muuta mahdollista selitystä ei ole. Too much alcohol sopii myös sterotypiaan irlantilaisista, jotka eivät sylje lasiin.

Tuima mainitsi Dolores O'Riordanin ja on myönnettävä, että Cranberries  tuli mieleen mahdollisia biisejä valitessa. Hänen äänensä on hyvässä ja pahassa mieleenpainuva. Olen jostakin syystä ruvennut vierastamaan etenkin Doloresin sanoituksia. Taitavat olla liian katolisia minun makuuni. Sen sijaan alitajuntani horjahteli kohti rujompaa vaihtoehtoa: Therapy?

1. Thin Lizzy: Fools Gold (Johnny The Fox, 1976)

2. The Pogus: Dirty Old Town (Rum Sodomy and the Lash, 1985)

3. Stiff Little Fingers: Alternative Ulster (Inflammable Material, 1979)

4. Rory Gallagher: Too Much Alcohol (Irish tour '74, 1974)

5. Therapy?: Diane (Infernal Love, 1995)

Alternative Ulster: