O'Children

Tänään olen useaan otteeseen huomannut perheeni parissa vajonneeni omiin ajatuksiini. Joka päivä huominen ei tunnu yhtä mukavalta ja valoisalta. Kiitän siitä aseita.



Iloisempia lauluja on klikkausten päässä täällä.

Autius armas

Olen pitkään haaveillut matkasta halki Yhdysvaltojen. Erityisesti haluan kulkea läpi ne aukeat paikat, jollaisilla on tärkeä rooli road-elokuvissa. Haluan tuntea jälleen tyhjyyden kauneuden, piiloutua monumentaaliseen maisemaan. Amerikan aroille sijoittuvaan rainaani tarvitaan tietysti musiikki. Sillä tosiasia on, että autoilu on hauskempaa kun jotain kuunneltavaa. Tämä soundtrack tulee koostumaan pelkästään amerikkalisesta musiikista. Dinosaur jr. on sellaista musiikkia, jota voisi automatkalla kuunnella. Etenkin Said the People on hyvin elokuvallinen. Se sopisi mainiosti johonkin elokuvaan, joka päättyy sopivan alakuloisesti. Se sopii myös tämän uutisviikon tunnelmiin minusta paremmin kuin hyvin.



Muita elämän ääniraidan pätkiä voi keräillä täältä.

Back in the P.R.C.

Tommi kirjoitti niin komean jutun tälle sunnutaille, että lähes muutin mieltäni oman klassikon suhteen. Ehkä vastaan Tommille joku toinen kerta. Ja toisaalta hyvään asiakaspalveluun kuuluu raskasmielisyyden välttäminen.
Eilen illalla sain päähäni soitella The Beatlesin White Album:ia. Minusta se on ehdottomasti parhain The Beatles julkaisu. Olen aikaisemminkin tunnustanut etten ole mikään yltiöpäinen Beatles-fani, mutta ymmärrän heidän asemansa rockin historiassa. Back in the USSR on mielestäni mitä sopivin klassikko tälle sunnuntaille. Se on hieno pastissi Beach Boysien hiteistä, joka saa suun venymään virneeseen. Saisikohan sen sainoitettua uusiksi: "Those Shichuan girls really knock me out, they leave the west behind, and Beijing girls make me sing and shout" hmmm. No, ehkä.




Muita sunnuntaipastisseja voi nauttia täältä.

Elokuvaa ja musiikkia sotaa vastaan

In the smoke in the mud and lead / the smell of fear and the feeling of dread / soon be time to go over the wall / rapid fire and the end of us all.

Itsenäisyyspäivänä oli taas aika väitellä siitä, kumpi Tuntemattoman sotilaan elokuvaversioista on parempi. Kaveri ylisti facebookissa Mollbergin versiota. Painon kaverini kommentin merkiksi “tykkään”. Sitten  käytiin pieni juupaseipäskeskustelu. Molempien elokuvaversioiden puolesta kommentoineet vetosivat todenmukaisuuteen. Vetosipa joku jopa Laineen elokuvan asemaan originaalina. Esitin, että originaalista puhuminen on hieman ongelmallista. Mikä on originaali? Linnan romaani varmaan ennenmmin kuin Laineen elokuva. Toisaalta onko Linnan romaanikaan originaali? Mikä on Sotaromaanin merkitys? Tai mitä pitäisi ajatella siitä, että Linnankin romaani on tulkinta aiheesta jatkosota? Onko se originaali? Kaipa se on ihan yhtä aito ja oikea kuin yhden virvoitusjuomatehtaan jaffa väittää olevansa.

Totesin useiden kommenttien jälkeen, ettei ole välttämättä mielekästä kysyä, kumpi elokuvista on parempi. Se on itse asiassa aivan epäolennaista, vaikka minunkin on oma mielipiteeni helppo sanoa. Mollbergin elokuva hakkaa Laineen mennen tullen. Siihen riittää yksi syy: suhtautuminen sotaan. Niinpä kyseisiä Linnan romaanirakennelman tulkintoja vertaillessa kiinnostavaa on se, miksi ne suhtautuvat täysin eri tavoin sodan järjettömyyteen. 1950-luvvun puolivälissä sotaan suhtauduttiin tietenkin eri tavalla kuin 30 vuotta myöhemmin. Olisi silloinkin silti ollut mahdollista tehdä kunnolla kriittinen elokuva. Tuskin sotaa silloinkaan hauskana asiana pidettiin. Pelkillä Finlandian kohtalokkailla alkuponnistuksilla vakavuutta ei kolmea tuntia yllä pidetä.

Huumori varmasti on ollut sodassa yksi selviytymiskeino, mikä näkyy ja kuuluu sopivassa määrin myös Mollen elokuvassa. Sota on ensi sijassa kuitenkin kauheutta, mikä tulisi myös näyttää. Elokuvien ero suhtautumisessa huumoriin näkyy ja kuuluu erityisen hyvin esimerkiksi Honkajoen (Tarmo Manni/Timo Virkki) rukouksessa, johon myöhempi versio ei tuo lainkaan hauskuutta. Laineen versiossa rukous taas on kuin Mannin esittämä sketsipala. En väitä, etteikö se olisi hauska, mutta väitän, että sen ei kannattaisi olla. Myös elokuvien loput pakottavat minut katsojana erilaisiin askareisiin. Mollbergin elokuvan loppukuva on, kuten eräs ystäväni eilen totesi, yksi elokuvahistorian komeimmista. Kauhea se on, sanon minä, ja juuri siksi – niin, juuri siksi se on yksi komeimmista. Erikoislähikuvaksi rajautuva otos kuolleen nuoren sotapojan paljaasta rinnasta korostaa mielettömyyttä, joka vetää hiljaiseksi.

Kun elokuva päättyi, olinkin hiljaa monta minuuttia. Katkaisin hiljaisuuden vielä ennen nukkumaanmenoa Iron Maidenin laululla "Paschendale", joka löytyy upealta albumilta Dance of Death (2003). "Paschendale" kertoo nimensä mukaisesti ensimmäisessä maailmansodassa Belgian maaperällä käydystä Paschendalen taistelusta. Hienosti lauluun sopiva video on Delbert Mannin ohjaamasta tv-elokuvasta Länsirintamalta ei mitään uutta (1979).



Muita väitteleviä klassikoita löydät täältä.

Jouluhissimusiikin selätys

Kävin eilen Hong Kongissa asioilla. Tämä oli pienoinen virhe, sillä joulukausi on käynnistynyt. Joka paikassa joulukoristeita ja ihmisiä vielä useammassa. Ostosparatiisessa raikaa jouluhissimusiikki ja kaupat pursuaa roinaa. Onneksi Manner-Kiinan puolella Jouluhömppä ei ole vielä kovinkaan suurta, mutta minusta näyttää, että vaurastuva keskiluokka ja rikkaat haluavat kopioda joulun piirteitä, ainakin lahjojen oston jos ei muuta. Monille keskiluokkaisille kiinalaisille amerikkalainen unelma on aivan yhtä tavoittelemisen arvoinen kuin amerikkalaisille itselleenkin. Kiinalaisille kelpaa kulutusjuhla lähes millä verukkeella hyvänsä. 

Minulle iski ihmispaljoudessa joulunalusahdistus vaikkei loskaa ja rapaa ollut mailla eikä halmeilla. Tähän tunnelmaan sopii hölkkäklassikko Chuck Berryn tapaan. Se auttaa ajattelemaan, että parasta tänäkin jouluna on olla oman perheen kanssa.

Muita ostoshölkkäahdistuksen selättäviä klassikoita voi selailla täällä.

Kukä sä oot? Keitä me ollaan?

Onpas hauskaa, mielenkiintoista ja oivallista: minäkin valitsin Black Sabbathia - tai Synkkää Arkipyhää, kuten Aku Ankassa kauniisti nimi suomennetaan. Menen polulle, jonka varrella on hieman oudompia sapattiviisuja. Niiden outoudessa on yllätyksellistä kiehtovuutta.



Muuta outoa ja kiehtovaa klassikkomateriaalia löytyy täältä.

Sapattiklassikko

Black Sabbath on pitkästä aikaa soinut työkuulokkeissani. Siksi päätin, että tänä viikonloppuna sapatti saa jatkua sunnuntaille saakka. It's alright on bändin popahtavampaa, hipahtavampaa materiaalia. Ajattelin, että sunnuntaina on hyvä ottaa kevyesti. Tämä sopii tämän hetkisiin tunnelmiini ihan hyvin. Kaikki on hyvin. Kaikesta huolimatta.

Muista keveistä klassikoista voi nauttia täällä.