Pohjoisen pojan toiveita

Tapani mukaan esitän Tori Amosillekin toiveita konserttiin ihan vain siksi, että hän saattaa tätäkin harvakseltaan päivittyvää alustaa lukea ja vieläpä ymmärtää suomen kieltä.

Aloitetaan kahdella toteamuksella. Ensinnäkään en olisi pahoillani, jos tänäiltana jäähallissa kuultaisiin jokin yllättävä coveri. Vähemmän yllättäväkin, vaikkapa Heart of Gold tai Smells Like Teen Spirit, kelpaisivat. Toiseksi minua ei haittaisi lainkaan, vaikka Tori päättäisi soittaa From the Choirgirl Hotelin alusta loppuun. Mutta mutta, toivotaan toivotaan, että joka tapauksessa hienon setin saan. Siihen saisivat tarkemmin valiten sisältyä ainakin seuraavat:

1. Northern Lad (From the Choirgirl Hotel, 1998)
2. Blood Roses (Boys for Pele, 1996)
3. Liquid Diamonds (From the Choirgirl Hotel, 1998)
4. Precious Things (Little Earthquakes, 1992)
5. Nautical Twilight (Night of Hunters, 2011)

Spotify tarjoaa laulut tästä.

Kuvan nappasin täältä.

Tori, I love you

Tori Amos konsertoi Helsingissä ensi keskiviikkona. Koska olemme melko pohjoisessa, hän saattaisi soittaa suosikkilauluni “Northern Lad”. Se löytyy albumilta From the Choirgirl Hotel (1998), joka on alusta loppuun silkkaa dimangia. ”I had a northern lad, not exactly had…” Minut hän olisi saanut koska tahansa.



Koska Tori on erinomainen muiden laulujen tulkitsija ja live-esiintyjä, tässä on bonuksena vielä toinen, perin yllättävä annos nannaa. Niin ja vielä: uusi, juuri ilmestynyt albumi Night of Hunters on parhautta sekin.



Muut melkein yhtä hyvät löydät täältä.

Melkein julkkis: Elton Ankka

80-luku oli ihan syvältä: Silloin keksittiin Thatcher, Reagan, Syntikkapoppi, Paskat rumpusaundit. Tossa muutama fakta, jotka tuli mieleen. Toisaalta sain soittaa levyjä sinisessä huoneessa yhelle, joka hyytelöi mun jalat ja vei sydämmen. No, nyt mun pointtini uhkaa hukkua täysin. Unohtakaa toi ja kelatkaa tätä: 80-luku oli ihan pimee vuosikymmen. Silloin Elton John veti sokerihuurrettua siirappimusaa. Elton jatkoi samoilla kuvioilla myös 90-luvulla. En olisi mistään hinnasta kuunnellut Eltonia sillon. Prinsessa Dianan hautajaiset oli viimeinen niitti. Maailman kaikki naiset niagarana töllön ääressä, kun Elton veivaa Candle in the Windiä uusilla riimeillä. Jeesus, että oksetti. Siis, ihan sikana.

Tähän väliin pieni kevennys: Mitä yhteistä on Elton Johnilla ja Busterilla? Molemissa on Mercury perässä.

Vuonna 2000 Cameron Crowe duunasi leffan nimeltä Almost famous. Todella hieno raina, eikä vähiten Kate Hudsonin takia (Polvet hyytelöityy). Siinä kerrotaan kasvutarina 15 kesäisestä heebosta, joka saa kirjoittaa stoorin Stillwater-nimisestä bändistä Rolling Stoneen.



No, tossa (tossa ylempänä) kohtauksessa bändi ja muut elokuvan hemmot hoilaa Elton Johnin Tiny Dancer:in. Se kylvi epäilyksen siemenen. En silti ruvennu vatuloimaan. Pysyin kovana.
Kelataan 11 vuotta pikakelauksella. Katsottiin kesällä leffa uudestaan. Nyt on ikä tehnyt tehtävänsä, rupee kuuppa oleen kohtuu himmee. Se on vienyt parhaan terän mielipiteistä. Kaikki on yhtä samaa saatanan harmaata. Annoin periksi ja palasin 70-luvulle. Tein soittolistan Spotify:hin. Semmosen pyhätön kaikelle mikä vanhan punkkarin mielestä on kaupallista paskaa. Sinne loppusijoitin myös Eltonin Tiny Dancer:in. Jeesus, että on hyvä biisi. Eltonin alttarille asetin myös muiston kaukaisesta lapsuudesta: Elton John esitteli telkussa himaansa. Yksi huone oli täynnä rillejä. Toinen toistaan tajuttomampia pokia. En skidinä tajunnut, että Elton siinä naureskeli itselleen. Mallasi muutamia pokia ja hymyily vinosti kameralle. Elton on kova jätkä ja Sacrifice-styge on edelleen aivan tajutonta paskaa.

Tästä lähtee lepalahkeet liikkeelle:



Täältä voi käydä tsekkaas muita loppusijoituksia.

Karavaanari on kaikkien kaveri

Canterbury on uskomattoman proge- ja avantgardetaituruuden tyyssija. Canterbury skenen orkestereissa on paljon sellaisia, joita en ole edes kuullut. Enkä edes uskalla ajatella, mitä tapahtuu, jos alan uppoutua vaikka sellaisiin kuin Isotope, Matching Mole tai Quiet Sun. Canterburyn soinnista minua viehättävät erityisesti alueen ydinorkesterit: melodinen Camel, psykedeelinen Caravan ja fuusiojazziiin taipuva Soft Machine. (Caravan-linkki vie Wikipedia-sivulle, jossa on kerrassaan erinomaisia orkesterin vaihtuvuutta ja aikajanoja kuvaavia taulukoita.)

Nyt tarjoan kuultavaksi vuonna 1968 debyyttinsä julkaissutta Caravania. Valintani, orkesterin toisen albumin (If I Could Do It All Over Again, I’d Do It All Over You, 1970) ”Hello Hello”, on lyhyydessään helposti lähestyttävä esimerkki siitä kepeästä (melkeinpä flegmaattisesta) poljennosta ja laulamisesta, joka lumoaa. David Sinclairin koskettimiin tukeutuvaa harmoniaa en pääse pakoon. Miksi haluaisinkaan.



Kuten ehkä jo kävi ilmi, Caravan on myös jotain aivan muuta. Ne, jotka tohtivat kurkistaa psykedeelisemmälle puolelle, voivat kuunnella esimerkiksi orkesterin debyyttialbumin sävellyksen “Where but for caravan would i be?” Nimi saattaa jokryptisyydellään kertoa, millaisiin mielen sfääreihin matka tehdään.



Muut leijunnat tälle sunnuntaille kuulet täältä.

Vai että hylkiöitä?

Tänä sunnuntaina lentokonelaulut olisivat varmasti sopivia... mutta valitsen toisin. Valintani tueksi sanon vain lyhyesti kaksi asiaa: Steve Morse (kitara) ja Allen Sloan (viulu). Nämä "etelän hylkiöt" ovat ällistyttäviä ja vielä enemmän. Tässä on esitys Montreux Jazz -festivaalista kesältä 1978, mutta nämähän kelpaisivat mihin tahansa festivaaliin. Tai vaikkapa olohuoneeseeni.

Muuta hyljeksittävää soitantaa löydät täältä.

Aloha

Alkukesästä Eddie Vedder julkaisi albumillisen ukulelella säestämiään lauluja. Tilasin Ukulele Songs:in Suomeen LP-levynä. Kun saavuimme lomalle Suomeen se odotti minua päästäkseen levylautaselle. Iloisena ylläyksenä huomasin, että levyn mukana tuli nuottikirja (jossa on kaikki levyn biisit) ja otekarttajuliste. Aika nopeasti kypsyi ajatus, että tämähän on hyvä syy opetella soittamaan ukulelea. Varsinkin kun tiesin, että lyhyen loman jälkeen palaisin takaisin Kiinaan ja perheeni jäisi Suomeen. Ajatus soittoharrastuksesta oli lohdullinen. Minulla olisi jotain tehtävää iltaisin töiden jälkeen. Pakkasin nuottivihon ja julisteen mukaan.
Eilen kävin Hong Kongissa musiikkikaupassa. Kitarametsikön laitamilla oli muutama ukulele. Kokeilin kahta. Toinen tuntui heti hienolta. Päätin ostaa sen. Kaupasta käveli ulos keski-ikäinen mies, joka hymyili onnellisesti. Aivan kuin olisin teini, joka on juuri saanut ensimmäisen sähkökitaran. Illalla kotiin tultuani tapailin Dream a little dream laulun läpi. Saatoin kuulla päässäni Eddien laulavan.
Nyt istun aamukahvia nauttien ja kirjoitan tätä. Sylissäni lepää uusi ystävä. Toistaiseksi olemme vain hyviä ystäviä.
Koska en vielä osaa soittaa, laitan tähän kaksi Eddien laulua tuolta levyltä.

Thanks, EV.





Muita sointuja voi kuulla täällä.

Älä usko sanaakaan

Elokuun alkupuolella ajoin sunnuntai-iltapäivänä kotiin rautakaupasta. Melkein paikallinen radioasema, joka tapaa soittaa klassista renkutusta ja pidempääkin vetävää venyttelyä, osui minussa johonkin: Thin Lizzyn ”Don’t Believe a Word” (Johnny the Fox, 1976) kertoi odottamattoman tarkasti, missä laulun olin ensimmäisen kerran kuullut.

En kyennyt päättämään tarkkaa päivämäärää tai kellonaikaa, milloin laulun kuulin, mutta aistimukset ja laajat kehykset tulvahtivat mieleeni häkellyttävän selvästi. Huvilakadulla se oli. Niin sen täytyi olla, niin se oli. Yläkerrassa, tupakansavun marinoiman kirjahyllyn vierestä rappusten yläpäästä astuttiin huoneeseen. Eikä tämä kesähetki edes liittynyt rakkauteen – ei ainakaan omaan. Mutta tunnekokemus oli äkillisyydessään ja odottamattomuudessaan kouraisebva, lähes itkettävä. Hetken mietin, ajanko auton tienposkeen. En antanut periksi.

Kotiin päästyäni hyökkäsin levyhyllylle – ei hitto, ei, ei löydy kuin Gary Mooren versio (Back on the Streets, 1978), joka on Thin Lizzyn komeasta riffittelystä kuohittu slovari. (Olisi voinut hyvän ystävänsä Phil Lynottin sävellyksen saanut pitää rokkina. Ja Phil olisi saanut laulaa,)

Hetken tärkeys on tänään helposti selitettävissä - vaikkapa niin, että tätä blogia tuskin olisi ilman tuota taianomaista laihan lissun hetkeä.



Muut hienot kesäteemat kuulet täältä.