New Musical Expressin (NME) neljäkymmentä vuotta sitten (6.11.1971) julkaistun top 30 -albumilistan kärjessä oli Rod Stewartin "Every Picture Tells a Story". Se oli ollut samalla paikalla jo kuusi edeltävää viikkoa ja tuli olemaan vielä kaksi seuraavaa. Mikään ei kuitenkaan saisi minua asettamaan tähän Rod Stewartia. Sen verran kunnioitan itseäni.
Samaiselta listalta löytyy kuitenkin paljon sellaisia albumeita, joista voisin klassikon valita (esim. The Who Who’s Next, Curved Air Curved Air, Black Sabbath Masters of Reality) sekä sellainen, josta jo olen valinnut (Cat Stevens Teaser & The Firecat). Nyt valintani osuu Neil Youngiin.
After the Gold Rush löytyy uutena tulokkaana kyseisen listan sijalta 24. Sen jälkeen albumi ei enää listalle noussut. En minä listoista perusta, vaikka ihmettelenkin, että tuo kultakuumeen jälkeinen kultakimpale ei aikanaan kulutusjuhlaan riehaannuttanut. After the Gold Rush ei ylisanoja kaipaa: se on ylisana. Se on niin ylittämätön, että Lynyrd Skynyrdin ”Southern Mania” kommentoiva ”Sweet Home Alabamakin” on sen rinnalla vain hyttysen ininää.
Valintani on albumin nimilaulu. Parempaa ei ole, ei ehkä missään. Albumin alatekstinä on Youngin tuolloisen naapurin, näyttelijä Dean Stockwellin ja Herb Bermanin kauhuelokuvan käsikirjoitus "After the Gold Rush", jossa Topangaan iskee tulva-aalto ja Kaliforniaan maanjäristys. ”Look at mother nature on the run in the 1970s”, Neil laulaa.
Tuottaja David Briggsin mukaan Young sävelsi laulun puolessa tunnissa. Saattaa olla myyttisyyden rakentamista, mutta koko tuotantoa ajatellen väite on uskottava. ”There was a band playing in my head and I felt like getting high”.
Muut tämän viikon klassikkovalinnat tavoitat täältä.
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
"...and I felt like getting high"
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
9 kommenttia:
Höh, mikä vika Rodissa on????
Täysin väärä kommentti.
No jos listalla on mainitsemiasi, niin itsekunnioitusta todellakin täytyy olla senverran ettei valitse Rodin biisiä: Every Picture Tells a Story.
Pidän Neill Youngista valikoivasti, ja tämä biisi & levy on niitä joista pidän.
Onkohan tämä nyt oikea hetki ja foorumi kertoa, että olen ollut Rod Stewartin konsertissa? Mutta jatketaan kuitenkin, että kuuntelen mieluummin Niiloa. ja tämä on niin hyvä kappale, ettei sitä tarvitse oikeastaan edes kommentoida.
Kuulkaas nyt, herra Tommi, Rod on muinoin pelastanut monta kertaa iltani tanssilattialla. Kuinkahan usein olenkaan pyörähdellyt esimerkiksi Da Ya Think I'm Sexy? -biisin tahdissa...
No, muistot sikseen ja katse Niiloon. Hän on artisti, jonka ääni ja laulutapa on niin omintakeinen, että sen kuunteleminen vaatii oman hetkensä ja mielialansa. Aina en Neil Youngin nasaalia siedä. Vaan tänään upposi, After the Gold Rush pelittää vallan mainiosti.
Klassikko kamaa!
Höh, väärä kommentti :)
Koko listan vois hyvin soittaa!
Yes, yes, yes Youngille. Kyllä Neil säveltelee ja sanoittelee pilvessä puolentunnin biisejä ja mitä vaan. Tässäkin loisto lyriikat.
Pitäiskö kertoa salaisuus? Saattaa särkyä? Kun Dee tapasi Neilin, ei Dee tiennyt että Neil oli Neil, vasta myöhemmin. Neil reissasi impressio-matkalla muissa maisemissa. Ehkä kirjataan muistelo joskus jonnekin julkisemmin?
Susu, olen valitettavasti edelleen sitä mieltä, että kommenttisi oli väärä, koska se ei sanonut mitään valinnastani.
Hirlii, juuri niin. Tosin sillä erotuksella, että Youngilta minulle kelpaa melkein mikä tahansa.
Tuima, hetki ja foorumi on juuri oikea. Saattaisin minäkin Rodin keikalle mennä (tai olisin joskus saattanut), jos joku olisi maksanut lipun. Eltoninkin keikalle ajauduin siten. Ja sinun viehtymyksesi Nipaan oli tietenkin odotettua.
Kuulkaas nyr, Viides rooli, pelasti teini-ikäisen Tomminkin monesti Jernnifer Rush, mutta ei hänkään koskaan ole hurraahuutoihin yllyttänyt :)
Ari, en kiellä.
Susu, ai niin, sanoin sen jo.
Timbut, Niilosat on paljon hupaisaa ja vähemmän hupaisaa tarinaa. Niitä voisi alkaa kirjata joka viikonloppu...
Lähetä kommentti